splash_image.jpg

Hirveän kaunis

Stiina Saaristo irvistää peiliin & piirtää sitten tarkasti ja hitaasti. Hän asettaa vastakkain ruman & sievän, vastakkainasettelujen kautta syntyy kannanottoa. Vastuu jää katsojalle.

Nainen keskellä krääsää, keskellä eläimiä, rooliasussa, väsähtäneenä tai vihaisena. Mutta aina nainen, keskellä. Stiina Saariston isoissa piirustuksissa tuijottaa häpeämättömästi katsojaa mutruhuulinen isokokoinen nainen kuin kiukutteleva lapsi.

Stiina Saariston piirustuksissa hallitsevat samat piirteet, jotka tunnistan minua vastapäätä istuvassa ihmisessä. Saaristo piirtää lähes aina itseään. Tosin oikeasti Stiina Saaristo on viehättävä, eikä sieraimet höröllä raivoava matriarkka, jollaisena hän piirtää itsensä kuviin.

”Joku sanoi minulle joskus, että kun itken, näytän 5-vuotiaalta. Se on vähän pelottavaa. Ehkä se on se yhteys lapseen sisälläni. Nyky-yhteiskunnassa meidän aikuisten pitää osata hillitä itsemme. Ainahan sitä näkee jonkun itkemässä bussissa, mutta se tuntuu kiusalliselta. Aikuiset oppivat kuitenkin esittämään tiettyjä tunteita, eivätkä salli itsensä näyttää niitä aitoja.”

Saaristo tekee samaa kuvaa uudestaan.

”En tiedä, miksi kuvasto on minulla samaa. Mutta se muuttuu vähitellen. Teokset tukevat toisiaan. Variaatioita voisi olla vaikka kuinka paljon, voisin tehdä niitä paljon enemmänkin.”

Hän voisi ammentaa naishahmoista pari elämää.

”En edes koe, että olisin tehnyt niitä niin paljon. Ehkä se ulkopuolisesta on eri asia.”

Saaristo katsoo itseään peilistä ja piirtää näkemänsä – itsensä. Hän ei halua käyttää valokuvaa, mutta lisää, että joskus on pakko, jos piirtämisen kohteena on eläin.

”Olen yrittänyt käyttää joskus muuta mallia, mutta mallit hermostuvat, kun prosessi on niin pitkä ja tilanne intiimi. Se on hyvin kiusallista.”

Lukioajalta Saaristo muistaa, että öljyväreillä maalaamista pidettiin suurten mestareiden tapana, ja sitä hänenkin piti nimenomaan päästä tekemään. Sittemmin suhde piirtämiseen palasi.

”Mulle välineellä ei ole niin väliä, kun on se oma tapa tehdä. Piirrän maalatessakin. Samalla tavalla tekeminen on ehkä huonokin.”

Puhuessaan Saaristo tarttuu näkymättömään siveltimeen ja kuvaa kädellään piirtämisen tapaansa.

”Olen tehnyt teokseni samalla tavalla, josta voisi ajatella, että se on negatiivista maneeria. Mutta minulle synnytysprosessi on niin vaikea, ettei se käy mitenkään maneerisen helposti.”

Omakuvien tekeminen Saaristo keksi, kun yläasteen piirustuksenopettaja sanoi, että kuvia voi tehdä peilin kautta.

”Minua kiinnostaa havainnointi. Tein jo koulussa muutamia omakuvia, mutta en silloin ajatellut, että se on nimenomaan se mun juttu. Se on aina välillä kadonnutkin mutta tullut sitten takaisin.”

Lähtökohta kulloisellekin teokselle on jokin tunnetila.

”Otan peilin, väännän naamani semmoiseen ilmeeseen, joka ilmentäisi haluamaani tunnetta katsojalle, ja haen sitten oikeaa ilmettä. Siitä tulee teoksieni karikatyyrimaisuus. Voin kuvitella, että minulla on ollut niitä ilmeitä lapsena.”

Alkuvaiheessa pitää olla raamit, Saaristo kertoo. Se tarkoittaa yleensä esineistöä. Sitä hän haalii Helsingin kirpputoreilta, Valtterista, Emmauksista ja kesäisin Hietsun torilta.

”Joskus teos etääntyy paljonkin siitä ensimmäisestä ajatuksesta, kun tarina kasvaa. Joskus hahmosta tulee henkilö, joka alkaa viedä tarinaa toiseen suuntaan.”

Saariston suurikokoiset teokset on piirretty osio kerrallaan. Hän sanoo, että kuvan kokoaminen kiinnostaa pakkomielteisesti.

”Groteskius tulee myös siitä, että käytän itseäni, en halua tehdä realistisia kuvia itsestäni. Kun teen tyyppiä, siitä tulee joku tietty hahmo, johon muodostuu suhde. Se, jonka kanssa olen työhuoneella.”

Useat Saariston aiheista tulevat lapsuudesta ja satukirjoista.

”Vaikka kuinka käsittelisi teoksissa aikuisten asioita tai tekisi hahmoista aikuisia, niin ilmeet ja tunnetilat ovat lapsuudesta.”

Saaristo tutkii paljon itseään. 36-vuotias Saaristo pitää itseään keski-ikäisenä taiteilijana, enää hän ei voi olla nuori taiteilija, sillä ikäraja on 35 vuotta.

”Vaikka on tämän ikäinen ja tutkii paljon itseään, aina välillä hämmentyy omista reaktiostaan. Ihmiset ovat hyvin mielenkiintoisia. Ihminen on outo.”

Saariston tarina taiteilijaksi ryhtymisestä tuskin eroaa muista taiteilijoista paljoakaan: koulussa hänen suosikkiaineensa oli kuvaamataito ja erityisesti piirtäminen. Hän ei ole peräisin kuvataidesuvusta, vaikkakin taidemyönteisestä kodista. Kiskossa syntyneen Saariston perhe muutti Stiinan ollessa lapsi Tampereelle, jossa hän kävi kuvataidepainotteisen peruskoulun ja lukion.

Lukiossa hän vielä ajatteli ryhtyvänsä kuvittajaksi. Saaristo pääsi ylioppilasvuonnaan Kuvataideakatemiaan.

”Teini-iässä tuli kriisitilanteita, ja aloin purkaa omia ajatuksia taiteeseen. Sen kautta keksin hakea Kuvataideakatemiaan. Kun pääsin sinne, jämähdin ja siellä identiteettini muodostui taiteilijaksi.”

Taide voi toimia terapiana, mutta Saaristo ei koe sitä aina parantavaksi.

”Minulle taiteen tekeminen voi tiettynä päivinä olla vähän meditatiivista, mutta kyllä se minulle on enemmän aika raskasta. Tietysti aiheet saavat potkun omasta elämästä, ja kun niitä työstää monta kuukautta, onhan se puhdistavaa.”

Itseään juurettomaksi kuvaileva Saaristo löytää sielunmaisemansa karusta luonnosta ja kenialaisesta Masai Maran kansallispuistosta.

”Monille aitotamperelaisille järvimaisema on hirveän tärkeä. Minulle meri on tärkeämpi.”

Eikä Saaristo varsinaisesti muutenkaan löydä itsestään hämäläisyyttä.

”Juuri viime viikonloppuna ajoimme mummon vanhaan taloon Jokioisille, mutta kun katsoin sitä luontoa ja meininkiä, aika ristiriitaisia tunteita keskihämäläisestä luonnosta nousee. Ehkä se jollain solutasolla on minun sielunmaisemani.”

Saaristo lisää, että onhan tamperelaisuus paljon hyvää, suoraa ja ehdotonta toimintaa.

”Ainakin silloin kun olin pieni, meno Tampereella oli aitoa, erityisesti verrattuna Helsinkiin. Ehkä se työläiskaupunki on yhä siellä alla.”

Saaristo on ollut mukana vuodesta 2004 helsinkiläisessä taiteilijaosuuskunta Forum Boxissa, jossa on mukana kuusikymmentä eri-ikäistä taiteilijaa. Hän sanoo, että se on luonteva paikka tavata eri-ikäisiä ja uransa eri vaiheessa olevia taiteilijoita.

”Yleensä taiteilijat ovat aika yksin työhuoneillaan. On hyvä nähdä, että samankaltaiset asiat pyörivät muillakin mielessä.”

Ylipäätään käsitys taiteilijuudesta on Saariston mukaan muuttumassa.

”En ole varma, onko se hyvä. Nuoret taiteilijat ovat todella urakeskeisiä. He valitsevat, mihin paikkoihin haluavat näyttelynsä.”

Taide saisi Saariston mukaan kuitenkin olla myös Lapin miesten yksinäistä puurtamista.

”Tuntuu että tunne, että taidetta tehdään sydän vereslihalla, on katoamassa. Taiteen tekemiseen kuuluu tietty yksinäisyyden tunne. Nykyään taiteilijat tekee ryhmissä ja niillä on assareita. Osittain se ärsyttää minua, olen varmaan kateellinen.”

Saariston mukaan hänen aikanaan Kuvataideakatemiassa oli harvassa viileät tyypit, kun taas nykyään Kuvataideakatemiassa opiskelevat ovat pääsääntöisesti ”cool”.

”Eikä siinä tavallaan ole mitään vikaa, mutta se, että omasta urasta tulee niin tärkeää, se tuntuu pahalta. Että ei muisteta, mikä taiteen tekemisessä on tärkeintä.”

Saaristo ei edes naura, kun kysyn, voiko Suomessa taiteella rikastua.

”Olennainen kysymys on, elääkö taiteella. Minulla on ollut onnea, sillä silloin tällöin tuntuu, että selviydyn, eikä tarvitse etsiä siivoojan töitä ainakaan ihan heti. Mutta sekin voi loppua kuin veitsellä leikaten. Minulla on vielä niin hidas tapa tehdä, että en saa töistä ikinä niin paljoa rahaa, että pääsisin edes omilleni. Kyllähän jotkut tekevät monistettavampaa, joten ei se kai mahdotonta ole, että taiteella rikastuisi.”

Mitä Saariston isot, keski-ikäiset tytöt sitten oikein ovat? Kuvia naisista keskellä kriisiä, hetkenä ennen kriisiä?

Saaristo sanoo, ettei hän haluaisi teostensa olevan pelkkää helppoa kuvausta naisten ja miesten välisestä vallankäytöstä.

”Parikymppisenä aloin tehdä omakuvia selkeästi tahtoen tehdä feministisiä töitä. Kuvasin sukupuolista valtaa. Nykyään koen, että kuvaan enemmän inhimillisiä asioita. Feminismi ei ole enää se ainut teema, jota käsittelen töissäni, niissä on enemmän ajatusta ihmisenä olemisesta ja hienovaraisempi rakenne.”

Saaristo on matkustanut Afrikassa ja esimerkiksi Intiassa, ja hän on huomannut, että tasa-arvo on harvojen onni. Hän sanoo, että vaikkei Suomi tasa-arvon mallimaa olekaan, niin useat asiat ovat täällä todella hyvin verrattuna muuhun maailmaan.

”Ärsyynnyn helposti epätasa-arvosta, jota muualla näkee paljon. Ajatus on yhä teoksissani pohjalla, vaikka itse en näe sitä suoraan eikä se ole enää niin tärkeää.”

Taide ja aktivismi limittyvät toisiinsa Saaristonkin teoksissa, vaikkei hän huutavaksi feministiksi tunnustaudukaan.

”On mietittävä, kenelle teen, itselleni vai muille. Vielä tässäkään vaiheessa en ole varma, miten voimasuhteet menevät: mitä haluaa sanoa muille, mitä itselle.”

Heti perään hän lisää, että totta kai taiteilija haluaa sanoa jotain muille.

”Tiettyjen elementtien kautta haen selkeästi vaikuttavuutta, jotka tulee sitten esiin liioitteluna. Asetan rinnakkain kysymyksen siitä, mikä on sievää ja mikä on rumaa. Vastakkainasetteluilla syntyy kannanottoa.”

Hän kuitenkin haluaisi, että katsojat ymmärtäisivät, mitä hän haluaa teoksillaan sanoa.

”Olisi hienoa, jos katsojat tunnetasolla kokisivat sen, mitä haluaisin heidän kokevan. Mun työt ovat niin helppoja teosten nimien kanssa, että on katsojan vastuulla, puhuuko ne hänelle ja avaako katsoja niitä.”

Stiina Saaristo: Kissimirrit ja yksi petetty pupunen II 4.11. asti Turun taidemuseon Studiossa, taiteilijatapaaminen 13.10. kello 14.

Hannele Huhtala

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu