Hippikesä täällä taas

Apua, kristallihippeilyä! Eih, rauhanleirejä! Jotkut pitävät hippejä söpöinä, toiset haluaisivat paiskata heidät pataan.

”Sulla on sukat samaa paria”, huudahtaa Bonnie, 7, trampoliinilla. ”Kas, niinpäs onkin”, totean. Reaktiota säestää sateenkaarilapsen hersyvä nauru: ”Miksi?”

Olen ollut Englannissa, Roughamissa, kevätseisauksen Rainbow Gatheringissä vasta kolmatta viikkoa, mutta se tuntuu eliniältä. Odotin näkeväni vanhoja seitsemänkymmentäluvulle jämähtäneitä hippigubbeja ja laihoja murkkularppaajia, mutta tämä porukka onkin yllättäen komeaa katseltavaa.

Osallistujien ikähaarukka on etupäässä 25–35, pääosin kokeneita travellereita, jotka tuntuvat löytäneen mielen ja kehon tasapainon. Kauniit hymyt uppoavat syvälle aurinkoisiin poskiin ja kutsuvat avautumaan Oikeasti Tärkeistä Asioista.

Rainbow Gathering on vuonna 1972 Yhdysvalloissa alkunsa saanut tapahtuma, jonka vaikutteet ovat syvällä Pohjois-Amerikan intiaanikulttuurissa. Kansainvälisiin Rainbow Gathering -tapahtumiin saattaa osallistua kymmeniä tuhansia, kun taas paikalliset kokoontumiset keräävät kymmeniä tai satoja hippejä yhteen kuukaudeksi kerrallaan, yleensä keväisin ja syksyisin.

Tarjolla on työpajoja horoskoopeista kiipeilyyn ja tarotista puunvuolemiseen, mutta painopiste on yhteisöllisyydessä. Ruoka tehdään ja syödään yhdessä, lastenhoito järjestetään kollektiivisesti ja suurin osa ajasta tuntuu kuluvan vapaamuotoisesti sosialisoiden. Tuntuu uskomattomalta, miten paljon voi saada aikaan joukko, joka lorvii koko päivän laulellen ja keskustellen.

Rainbowssa yhdistyy moni mahdottomana pidetty idea. Kaikki työ tehdään vapaaehtoisvoimin ja kustannukset katetaan ”taikahatusta” eli yhteisruokailun päätteeksi kerättävistä vapaaehtoisista lahjoituksista.

Tasavertaisuus on viety äärimmilleen ja päätökset tehdään konsensuksella. Rakkaus kuplii puheissa ja teoissa, halikasoja pulpahtelee sinne tänne. Viikon jälkeen alan kaivata mitä tahansa riitaa, mutta dissausyrityksiini suhtaudutaan ärsyttävän kunnioittavasti.

Vaikka olen hippiperheestä, raja tulee vastaan kun laulamme käsi kädessä neljättä yhteislaulua ennen ruokaa ja joku laittaa poskipusuja kiertämään piirissä. Mutta vaikka mihinkään ei ole pakko osallistua, löydän itseni ringistä niin usein, että huomaan pian osaavani sanat yhteen jos toiseenkin Rainbow-biisiin.

Jotkut rituaalit haiskahtavat uskonnollisilta. Päätuleen ei saa heittää röökitumppeja. Intän, että eikös tämä ole vähän niin kuin kulttimeininkiä, kun on rituaaleja ja seremonioitakin?

Pitkäaikainen aktiivi Blue Eagle, jonka häitä juhlimme leirissä vappuna kelttiläisin pakanamenoin, vastaa:

”Kaikki on vapaaehtoista eikä sääntöjä ole. Useimmille on kuitenkin tärkeää uskoa johonkin itseä suurempaan yhdessä muiden kanssa.”

Väki tuntuu olevan syvästi hengellistä, mutta siihen liittyy lähes rajaton sallivuus toisten uskomuksia kohtaan. Krishnat, buddhat ja pakanahenget jakavat samat alttarit, ja pyhä Om taipuu moneen vokaaliin.

Kun Rainbow loppuu, teltat puretaan ja nuotiopaikat haudataan. Jälkiä ei jätetä. Kuulen, että englantilaiset suunnittelevat nomadista yhteisöelämää vuoden läpeensä.

”Omaisuus tuo ongelmia”, kertoo Blue. ”Nomadisessa elämässä kaikki ovat tasa-arvoisia”.

Katseltuani näitä rakkautta tursuavia hippejä alan huolestua siitä, miten tälläinen yhteisö voi pärjätä todellisessa maailmassa. Entä jos ne kuuluisat skinheadlaumat tulevat riehumaan pesäpallomailoineen?

Blue rauhoittelee minua. ”Me olemme kaiken kaikkiaan aika mukavia tyyppejä, joten harvempi haluaa meitä turpaan vetää. Mutta ei Rainbow ole heikko, päinvastoin. Rakkaudessa on voimaa.”

YakuP AlbEkoglu

_______________

Lontoon hipanderit

Telttamme lepää tasaisen pehmeällä ruoholla. Aamuherätyksen antaa Lontoon Westminsterin kello, tuttavallisemmin Big Ben. Puolen hehtaarin kokoista plänttiä parlamenttitalon kupeessa pitää hallussaan puolensadan teltan ”Demokratiakylä”.

Valtaajien joukkoon mahtuu rauhanhippejä, äärivasemmistolaisia, sotaveteraaneja, anarkisteja, talonvaltaajia ja pitkäaikaiskodittomia. Draamaa riittää. Yövyn leirissä kolme yötä. Vain paria päivää aiemmin olin riistämässä veistä humalaisen miehen kädestä, joka kesken ”väkivallaton kansalaistottelemattomuus”-työpajaa julisti ”tappavansa itsensä rauhan puolesta”.

Mediasota on kovaa. Leiri on julkisella maalla, joten kaupunki vetoaa siihen, että leiri on ruma ja ruohokin menee pilalle. Aktivistit vetävät keskustelun Afganistanin/Irakin/Lähi-idän sotaan tai vaikka omiin parkkisakkoihin, riippuen siitä ketä on haastateltu.

Keskipäivän paahteessa aika hidastuu kuin olisimme mökillä keskellä yhtä maailman kiireisimmistä kaupungeista. Kokoontumistelttaan tuodulla pianolla tapaillaan Radioheadin Karma Police -kappaleen nuotteja, ja päivän yhteinen lämmin ateria on juuri valmistunut. Leirin keittiö täydentyy roskiksia dyykkaamalla sekä lahjoituksilla, ja jotkut optimistit ovat istuttaneet hyötykasvipalstan.

http://democracyvillage.org

_______________

Yakup Albekoglu

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu