splash_image.jpg

Hiljaiset peijoonit

Kirjallinen salonki 2000-luvun Helsingissä on vähäeleinen ja pompöösistä rehaamisesta riisuttu.

Kirjallinen salonki 2000-luvun Helsingissä on vähäeleinen ja pompöösistä rehaamisesta riisuttu. Kansallisteatterin Lavaklubi on muuten hiljaisena tiistai-iltana sopivasti täynnä, vuoden ensimmäinen Prosak-ilta on rapea kuin paperi, ja ilmapiiri on kuin rennossa rukoushuoneessa.

Kirjailijoiksi on valikoitunut kaksi ilmaisultaan ekonomista miestä, joita erottaa muutama vuosikymmen mutta yhdistää tarkkoihin havaintoihin ja realistiseen kerrontaan keskittynyt kirjallinen lajityyppi. Aki Ollikainen oli hiljattain Finlandia-ehdokkaana Nälkävuosi-romaanillaan, Finlandian jo 90-luvulla pokannut Olli Jalonen taas on kirjoittanut vuosikymmeniä.

Prosakin rakenne on yksinkertainen. Kirjailijat keskustelevat ensin keskenään, sen jälkeen kumpaakin haastatellaan, ja sitten on aika lukea otteita kirjoista. Yleisön kysymyksille on varattu runsaasti aikaa, ja epäsuomalaisesti niitä myös vilkkaasti esitetään. Dj soittaa ennen ja jälkeen.

Molempien tavassa kirjoittaa toteutuu se merkillinen paradoksi, että mitä yksityiskohtaisemmin ja tarkemmin rajaten havaintojaan tekee ja niistä kirjoittaa, sitä yleispätevämmin eri aikoihin ja eri kohtaloihin teokset solahtavat.

Aki Ollikainen paljastaa, että ennen esikoiskirjaansa hän kirjoitti runoteosta, jossa keskiössä oli ”viinaa juova nuori mies”. Hänen mukaansa suomalainen kirjallisuus ei menettänyt mitään, kun kokoelma ei ottanut kustantamoissa tuulta alleen.

Nälkävuodessa Ollikainen ei tietoisesti vetänyt yhteyksiä nykyaikaan, vaikka joku niitä kirjasta oli löytävinään. Nälkävuosien Suomessa ruuan perässä vaeltavia kerjäläisiä kohdeltiin kuin nykyajan turvapaikanhakijoita. Eivätkö nämä ihmiset ymmärrä, että olisi kätevämpää kuolla omille sijoilleen eikä ensin vaeltaa kilometritolkulla turhan tähden ja kuolla joka tapauksessa?

Jalonen kertoo, että kirjailijan rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa voi olla aktiivinen mutta ”sen ei tarvitse olla”. Nykyään Jaloselle tulee vain kerran viikossa mieleen kirjoittaa yleisönosastoon. Hän lukee yleisölle novellin, jossa isä vie junalla pienen poikansa sovittamaan silmälaseja. Siinä sivussa taitaa tapahtua aviorikos. Yleisö naureskelee.

Prosakin kaltaisissa tilaisuuksissa aina muistaa, miksi kirjailijat ovat niin helisemässä. Lähes kaikki tuntemani kovan kaliiberin prosaistit ovat äärimmäisen vaikeita haastateltavia, koska he eivät halua sanoa mitään epätarkkaa. He ovat niitä hitaasti lämpiäviä ihmisiä, joista ei saa taiottua mielipideautomaattia edes väkivallan uhalla.

Prosakin kaltaisissa kirjallisissa iltamissa puuttuvat messukuulutukset, ja aikaa on riittävästi. Kirjallisuudesta fanaattisesti kiinnostuneet juontajat ja harras yleisö pääsevät muutamassa tunnissa sisälle teokseen. Silloin voi jopa nähdä introvertin kirjailijan vähän hymyilevän.

Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubit Kansallisteatterin Lavaklubilla 19.2. Joonas Konstig & Sirpa Kähkönen, 19.3. Pia Pesonen & Taina Latvala, 16.4. Jarmo Ihalainen & Veronica Pimenoff. Ohjelma alkaa kello 19.30. Vapaa pääsy. Klubien videotallenteet Yle Areenassa & Kirjastokaistalla.

www.nuorenvoimanliitto.fi

Susanna Kuparinen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu