Herkät hirviöt

Ötökkäpaparazzi Veli-Matti Lehtikangas on lätrännyt vuoden Pohjois-Pohjanmaan lammikoissa. Vaikka mikropedot ovat mykkiä, niiden uusi outo kaamoskäyttäytyminen puhuu maapallon muutoksesta.

Pohjois-Pohjanmaalla, Oulaisten ympäristössä sijaitsevien pienten ja matalien lampien vedenalainen maailma aukeaa näkyviin humuksen keltaruskeaksi sävyttämänä, auringonvalon siivilöityessä surrealistiseen maailmaan. Ollaan sitten Etelälammella, Kyrölammella, Pohjoislammella tai Vähäjärvellä.

Kuin alitajunnan mielikuvituksen sedimentistä, tai menneen maailman varjojen ja taikauskon takaa, kömpivät näkösälle hirviömäiset sudenkorentojen ja vesiperhosen toukat. Kun ukonkorennon nivelikäs pyyntinaamari sinkoutuu äkkiä auki, kohti saaliiksi joutuvaa tytönkorentoa ja kääntyy sitten takaisin paikalleen, hampaallisten tarttumapihtien lävistäessä saaliin, on tytönkorennon suusta kuulevinaan kuin kimeän parkaisun: terävän kuin naskalin pisto nahkaan.

Ruotsalaiset vesiperhostutkijat, Bo W. Svensson ja sudenkorentojen erikoistutkija Ulf Norling, ovat selvittäneet, että pyyntinaamari toimii hydraulisesti. Keskiruumiin tiettyjen lihasten yhtäkkisellä supistamisella naamarin sisälle puristuu ruumiinnestettä, jonka seurauksena se jäykistyy suoraksi.

Lammenpohjalla kömpivä inhorealistisen näköinen vesiperhosen toukka vetää perässään puiden lehdistä rakentamaansa suojakoppaa.

Se ryömii kuin ähkien yli tai ali esteiden, tarttuu voimakkailla jaloillaan tiukasti vesiheinän varteen ja kiipeää yllättävän nopeasti sitä ylöspäin, venyttäen keltamustaraitaista tiikeritoukan ruumistaan, veden virratessa sen kopan läpi ja ruumiissa sijaitsevien aavemaisen valkoisten kiduslisäkkeiden ohi.

Samaan kuvaan sudenkorennon toukan kanssa osuessaan nuo rumat olennot synnyttävät tahtomattaan vedenalaista varjoteatteria, jossa on yksinäisten pikkuhirviöiden mytologista hohtoa.

Olen saanut myös nähdä, miten kuvauslampun valo muuttaa kuolleeseen vesiheinään lujasti kiinni tarrautuneen sudenkorennon toukan pimeässä kuin muinaiseksi, kultalastuun kiinnitetyksi arvokkaaksi ja kauniiksi pronssikoruksi, josta hohtaa salaperäinen maagisuus.

Sen arvoa ei kuitenkaan voi mitata antiikkina tai taloudellisena hyötynä, vaan se mitataan biologisessa luonnon ekosysteemin Arvopörssissä.

Näille petokuvauspaikoille ei ole ollut tungosta – mutta eiväthän pienet ja rumat vesipedot olekaan tarustomme kansalliseläimiä, kuten vaikkapa haaskapaikkojen karhut, joita saavutaan kuvaamaan ulkomailta asti. Luonnossa elävän karhun voiman ja mahtavuuden aistii ensisilmäyksellä, sudenkorennon ja vesiperhosen toukan kohdalla on painuttava vesikasvillisuuden sekaan ja pohjamutiin ja katsottava niitä veden Ahdin vesikiikarilla.

Kuvaustyön äärellä olen kuluttanut muun työn ohessa laskemattoman määrän tunteja. Kuvannut keväisin, kesäisin, syksyisin ja talvisin. Aamulla, päivällä, illalla ja yöllä.

Tapahtumat ovat pitäneet aiheessa kiinni ja sitten sitä vain äkkiä huomaa syystalven keskellä, miten sudenkorennon toukka voi antaa oman ruman muotonsa tämän hetken sääilmiöille ja herättää monia kysymyksiä.

Kun äkillisen leuto syystalven tuuli pyyhkii Pohjolan seutuja, lumet sulavat, tulvat nousevat ja vesi samenee. Sudenkorennon toukat kömpivät vesistä, pohjaanpainuvien ja sulavien humuskeltaisten jäiden päälle kuin tunnustelemaan kaamoksen voimistuvaa Vesimiehen aikaa – vaikka niiden pitäisi olla lepotilassa!

Nousevatko toukat sulavien jäiden matkassa ylös? Kokevatko ne niin sanotun valekevään? Onko talvitulvassa mylläytyvä samea vesi niille liian hapanta ja hapetonta? Häiritsevätkö äärimmäisyydestä toiseen vaihtuvat sääolot toukkien diapaussia eli lepotilaa?

Oulun yliopiston eläinmuseo on kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä ja museon hallussa on yli miljoonan hyönteisen kokoelma. Lähettämieni kuvien ja tietojen yhteydessä kysyin ilmiöstä.

Aineistosta ja näytteistä vastaava indententti, dosentti Juhani Itämies vastasi:

”Mielenkiintoisia kysymyksiä paiskasit. En tosiaankaan pysty vastaamaan!”

Hän arvelee kuitenkin, että happamuus ja varsinkin hapen puute, eli muuttuvat olosuhteet, ajaisivat otukset nykyään talvellakin jään päälle haukkaamaan happea. Itämies neuvoo minut asiantuntijan, Suomen sudenkorennot -kirjan kirjoittaneen Sami Karjalaisen puheille.

”Sudenkorentojen toukkavaihe kestää lajista riippuen 1–5 vuotta. Se on niiden elämän pisin vaihe”, kuulu korentokirjailija Karjalainen kertoo.

”Ne ovat erittäin herkkiä elinympäristön muutokselle ja tunnustettuja bioindikaattoreita. Ne selviävät talven yli diapaussissa, jolloin niiden elintoiminnot ovat heikkoja ja kulutus vähäistä. Vähemmän on tutkittu, mitä jään alla tapahtuu.”

Sudenkorennon toukat ovat säilyttäneet jään alla arvoituksensa ja näyttäisivät nyt elävän äkillisesti vaihtelevien sääolosuhteiden bioindikaattoreina – nämä vetisen alamaailman herkät hirviöt.

Veli-Matti Lehtikangas

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu