Mikä saa ihmisen nousemaan sängystä kukonlaulun aikaan & uhmaamaan kirpputorien viidakon lakeja?

Sunnuntaiaamu kirkastuu paljastaen Helsingin kantakaupungin rujoimmillaan. Kuin krapulainen vatsahuuhtelun jälkitarkastuksessa. Kaiken paljastavassa halogeenivalossa, näyttäen kaiken mitä et olisi koskaan halunnut nähdä, jokaista ihohuokosta myöten.

Olemme Vallilan makasiineilla, ja Valtterin kirpputori on aloittamassa sunnuntaimyyntiään. Seisovaa pöytää, jossa löydetään tavaraa tai päästään siitä eroon. Krapulainen mies hypähtelee paikoillaan, puhaltelee välillä kohmeisia sormiaan. Krapula ei johdu alkoholista.

Ostokrapulan aiheuttaa ostos, joka kaduttaa myöhemmin. Katumus syntyy menetetyn rahan ja tavaran tarpeellisuuden – tai tarpeettomuuden – suhteesta.

Tämän miehen tapauksessa krapula on jo toisella tasolla. Raha on jäänyt pois, on kysymys reviiristä. Hänen asuntonsa ei olisi kaivannut taas uutta käytettyä designtuolia.

Reijo, 29, puhaltaa taas pilkkihanskojen paljaaksi jättämiin sormiinsa.

”Mä tarvitsen ihan ensiksi kahvia”, Reijo tokaisee samalla, kun vanha puuovi aarreaittaan aukeaa. Seisova pöytä, johon olemme astumassa, puistattaa miestä. Tämä on buffet, jossa tarkanmarkanvartijat tekevät löytöjä ja alan ihmiset, designhuijarit. He tekevät bisnestä tarttumalla arvotavaroihin, jotka paljastuvat vain heille, jotka tietävät enemmän tai ainakin saavat muut uskomaan että tietävät.

Ensimmäiset hetket buffetin avaamisen jälkeen ovat tärkeimmät. Kultamunia on turha etsiä enää tunnin päästä. Silloin tila pursuaa ihmisiä, eikä koskemattomia apajia enää löydy.

Designhuijarit ovat kirjavaa sakkia. Skaala ulottuu individualistihipeistä käytettyjen autojen myyjiltä näyttäviin keinottelijoihin. Pälvikaljuja, nahkatakkeja ja mustia silmänalusia. Designhuijarit erottuvat muun kirppiskansan joukosta yksinäisyydellään.

He ovat yksin vaikka keskustelisivat jonkun kanssa, sillä he varovat sanojaan.

Reijo on harrastaja. Syöttikala, joka omistaa vapaa-aikansa kauniille esineille. Hän ei tee tätä työkseen. Ei siinä missä muut hytisijät, joista monet hän tuntee nimeltä ja loputkin maineelta. Nämä hait ovat tekemisissä Reijon kanssa aina hyväksikäyttö mielessään.

Poikkeuksen sääntöön luo se, että Reijo tiedostaa tämän yksipuolisuuden täysin eikä välitä.

Vuosien varrella kontakteja, kuten Reijo itse sanoo, on kertynyt lukemattomia. Hän tapaa tuttuja niin ratikassa kuin Helsingin kalliimmissa ravintoloissa. Silti hän pitää itseään sosiaalisesti lahjattomana ja huonona pitämään yhteyttä tuttaviinsa.

Yhteys ihmisiin säilyy, koska Reijolla on tietoa ja välillä jotain halutumpaakin. Tavaraa, jota hait haluavat.

Reijo on hakeutunut myös ansiotyöhön designhuonekalualalle. Modernit, 1900-luvun klassikkoesineet ovat lähellä hänen sydäntään. Kirpputorikierrokset ovat tapa aiemmasta elämänvaiheesta, josta ei ole ulospääsyä.

Reijo on hedonisti, joka tuntee jatkuvaa nälkää aina vain parempaa elämää kohtaan, jota hän etsii tavarasta. Esineistä, jotka ovat niin kauniita, että hän on valmis tekemään mitä vain saadakseen ne omakseen.

Ahne Reijo ei ole. Hän toivottaisi vaikka syvimmän lamakauden tervetulleeksi, mikäli se palauttaisi henkisten arvojen arvostuksen alati kasvavan materialismin edelle.

”Mun mielestä nykymaailmassa ihmisillä ei ole varaa tyhjään tilaan. Tyhjyys on luksusta”, Reijo sanoo.

Raha on Reijolle vain ohjenuora, eräänlainen onnistumisen mittari. Kirpputoreilla hän etsii, löytää, tinkii ja ostaa vain taas etsiäkseen, löytääkseen, tinkiäkseen ja myydäkseen eteenpäin.

”Oikeastaan merkitys, mikä tavaralla mulle on, katoaa siinä vaiheessa kun saan sen käsiini. Mulle näiden arvo tulee henkisestä tyydytyksestä.”

Tavara voi parantaa hänen elämänlaatuaan vain tiettyyn pisteeseen asti. Kun tavaran tuottama mielihyvä on kulunut loppuun, hän palauttaa sen jälleen kiertoon. Se tuottaa uuden syyn riemuita.

”Jotkut tavarat on sellaisia, että ne kiertää samoilla kavereilla vuodesta toiseen. Joku vuosi vaikka joku tuoli on toisella ja rahat toisella. Seuraavana vuonna taas päinvastoin”, Reijo hämmästelee.

Reijo metsästää henkilökohtaisia voitonmerkkejä, päänahkoja muilta alaa tuntevilta huijareilta ja vain omaksi mielihyväkseen. Hän ei tarkoita pahaa eikä ole ilkeämielinen. Hän vain näkee tilaisuuden ja tarttuu siihen.

Tämä koko jatkumo on Reijon oma tapa kommunikoida. Hän luo tuttavuuksia, niin ihmisiin kuin tavaraankin, ja kasvattaa samalla omaa mainettaan. Tällä tavoin hän saa hyväksyntää. Joskus jopa ihailua.

Second hand -ala mielletään monesti sisäsiittoiseksi ja ahtaaksi, jossa huijataan ja tullaan huijatuksi päivittäin.

”Ei tällä alalla ystävystytä. Ja ennemin erotaan kuin solmitaan liittoja.”

Reijo on tämän ulkopuolella. Häntä on helppo lähestyä. Keskustelu saattaa ventovieraankin kanssa siirtyä huonekalukaupoista suoraan parisuhteiden analysointiin.

Viime syksynä käytiin kiivasta keskustelua käytettyjen tavaroiden myymälöiden markkinaraon syntymisestä. Monet alan harjoittajat vakuuttelevat, että nyt menee todella hyvin. Reijon mukaan liikkeillä saattaa mennä hieman paremmin mediahuomion myötä, mutta samaa viestiä on näiltä kauppiailta tullut aina.

Alan perussääntönä on yliampuva markkinointi. Menneet vuosikymmenet käydään läpi nopeilla, vuoden kahden sykleillä.

Liikevaihdoltaan pienemmät second hand -yritykset yrittävät olla koko ajan hieman edellä. Ovela käytetyn tavaran kauppias on täyttänyt varaston trendikkäällä designilla. Tällaiset kuplat pyritään pitämään ehjänä niin pitkään kuin mahdollista.

Reijo huokaisee syvään kertoessaan esimerkin eräästä tapauksesta. Suomalaisen valaisinmestarin Paavo Tynellin vintagevalaisimien arvo nousi vuosia sitten.

Tunnettu vintagekauppias leveili lehtihaastattelussa kuinka hän älysi ostaa jo 1980-luvulla autotallin täyteen kyseisiä valaisimia. Kauppiaan mukaan hänen ei tarvitsisi tehdä enää päivääkään töitä, jos hän myisi valaisimet nosteen ollessa huipussaan.

”Minkäköhän takia se ei sitten niitä myy?” Reijo ihmettelee.

Reijo kertoo taistelevansa päivittäin demoneitaan vastaan. Hän on riippuvainen ja haluaa todellisuudessa tästä kaikesta eroon, ”ennen kuin on liian myöhäistä”.

Reijo tunnustautuu myös internetriippuvaiseksi. Huutokaupat ja second hand -myyjien kotisivut hän tarkastaa päivittäin samassa järjestyksessä. Hetkellinen tauko työtehtävissä voi johtaa nippelitiedon tarkastamiseen, joka venyy tuntien prosessiksi.

”Eihän tässä ole oikeasti mitään järkeä. Välillä tuntuu että mulla ei ole oikeasti mitään muuta elämää.”

Asiakas saattaa esitellä ryppyisen valokuvan omistamastaan vaasista. Mikäli esine ei ole Reijolle tuttu, aloitetaan selvitystyö, jossa internet on usein rajallinen työväline. Jos Reijo ei saa tietoa kontaktipiiriltäänkään, haaste on jo siinä pisteessä, että selvitys on saatava, hinnalla millä hyvänsä.

Reijo on tuttu näky kaupunginarkistoissa.

”Vastaus löytyy melkein aina. On siellä kuitenkin aina niitä valkoisia valaita joukossa, joita ei vaan saa kiinni.”

Aina on olemassa joku valokuva tai maininta esineestä, joka juuri sillä kertaa on selvitystyön alla. Designalan puhjettua kukkaan kaikki tieto on arkistoitu, mutta aiemmin tuotettu esineistö saattaa olla teillä tietymättömillä. Uniikit tapaukset pitävät Reijon käynnissä.

”Boheemisti pedantti. Se voisi olla hyvä termi kuvaamaan mua.”

Ville Matilainen