Hargeisasta Helsinkiin

Somalialaisten diasporan kokenut nainen päätyi Helsinkiin, jossa ”tiet valaistaan pimeän aikana”.

Sosialistisen diktaattorin Siad Barren hallinnon sorruttua valtiolliset rakenteet pirstovaan sisällissotaan joutui suuri osa erityisesti koulutetuista somalialaisista diasporaan. Tämän kansanvaelluksen rippeet ajautuivat 1990-luvun alussa myös Suomeen tuoden muassaan maahamme sen ensimmäisen merkittävän ja myös suurimman afrikkalaisen vähemmistön.

Valtaväestölle somalialaistaustaiset ihmiset ja heidän kulttuurinsa ovat jääneet pitkälti vieraaksi, mikä on ollut osasyynä heidän arjessa kohtaamiinsa ennakkoluuloihin ja syrjintään.

Eeva-Liisa Bahnaanin toimittama ja suomentama Amran Mohamed Ahmedin (s.1954) elämäkerta hahmottaa suomensomalialaisen kulttuurivaikuttajan taivalta lapsuudesta keskiluokkaisessa hargeisalaisperheessä sotien kurimuksen kautta pakolaiseksi Suomeen.

Amran Ahmedin ennakkoluulottomat vanhemmat päättivät tukea tyttärensä koulutusta, mikä vei lahjakkaan oppilaan lopulta Mogadishun yliopistoon. Sisällissota katkaisi menestyvän ja kansainvälisen naisen virkauran. Sodan jaloista hän päätyi lopulta Suomeen – kummalliseen maahan, jossa ”tiet valaistaan pimeän aikana”.

Sopeutuminen uuteen kotimaahan ei ollut helppoa varsinkaan jatkuvan huolen omista sukulaisista painaessa mieltä, ja erityisesti lasten kohdatessa arjessa säälimätöntä rasismia.

Ahmed on selviytynyt haasteistaan ja on sittemmin toiminut opettajana, runoilijana ja yhdistysaktiivina. Hän on ollut mukana muun muassa perustamassa orpojen koulua Hargeisaan. Tunnustukseksi työstään hänet valittiin vuoden 2005 pakolaisnaiseksi.

Ahmedin tarina kytkeytyy kohtalokkalla tavalla Pohjois-Somaliaan, jonka hankala liitto Somalian kanssa oli yksi tekijä valtion hajottaneen sisällissodan taustalla. Sittemmin alue on julistautunut yksipuolisesti itsenäiseksi Somalimaaksi, jota kansainvälinen yhteisö ei ole vielä tunnustanut.

Ihmisissä elää silti vahva toivo paremmasta tulevaisuudesta. Somalimaan tilannetta pidetään yleisesti eteläistä naapuria vakaampana.

Ahmedin kertojanäänessä historiallisia tapahtumia tai työelämän virstanpylväitä merkittävämmäksi nousevat suhteet luontoon, läheisiin ihmisiin, alati tukena olevaan sukuun ja erityisesti lapsiin. Hän haluaa nähdä itsensä ennen kaikkea kasvattajana ja kansansa perinteen välittäjänä.

Ahmedin lyriikassa, jota kirjassa esitellään runsaasti, perinteiset runonlajit saavat nykyrunon muotoja. Oletettavasti suomennoksessa iso osa kielen tasoista ja merkityksistä kaikkoaa, mutta tällaisenaankin ne ovat väkevää kuvaa Amran Ahmedin omasta äänestä ja elämänkokemuksesta:

Olen eksyksissä, en tunne paikkaani / enkä arvoani / kauniista talosta, jonka olin rakentanut, / ei minulle jäänyt tikunkaan vertaa.

Eeva-Liisa Bahnaan: Rauhaa etsimässä. Amran Mohamed Ahmedin tarina. Golis 2011. 254 s.

Elias Hämäläinen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu