Halki, poikki ja pinoon?

Omistaja saapuu paikalle. Luonto ja talous kohtaavat metsänomistajan arjessa.

Puulla on mittaa melkein 30 metriä, ympärystä lähes kaksi. Isonkaan miehen kädet eivät yltäisi halaamaan tätä kuusivanhusta. Painan käteni karhealle kaarnalle ja yritän päästä mystiseen yhteyteen yli satavuotiaan puun kanssa. Se on elävä olento, seissyt tässä samassa paikassa jo Venäjän viimeisen tsaarin aikaan.

Samalla mietin, että jos sen kaataisi ja myisi, kassaan kilahtaisi noin 150 euroa. Pahasti velkaantuneena opiskelijana silmäilen ympärilleni laskukone päässäni raksuttaen. Mietin, miten suuren osan opintolainasta saisin maksettua, jos palstan pistäisi sileäksi.

Olen tullut Rautalammille tutustumaan omaan metsääni.

Tyypillinen metsänomistaja on edelleen palstansa lähistöllä asuva keski-ikäinen mies, mutta kaupungissa asuvilla nuorehkoilla naisilla on yhä enemmän metsäomaisuutta. Suojelu kiinnostaa, mutta vuokrakin pitää maksaa. Miten tasapainoilla eri tavoitteiden välillä, kun vielä täsmälleen samat paikat ovat usein sekä liito-oravalle että rahapussille mieluisimpia?

Omistan perheeni kautta yhteensä noin 20 hehtaaria metsää savolaisessa pikkukylässä Rautalammilla. Mitään suurmaanomistajia emme siis ole. Isäni on kasvanut Rautalammilla, ja se on lapsuuteni mummolakesien idylli. Omassa metsässäni en ole silti aiemmin käynyt. Olen pyytänyt mukaan Rautalammin Metsänhoitoyhdistyksen Sisä-Savon metsäneuvojan Ilkka Koppasen sekä Suonenjoen-Rautalammin luonnonsuojeluyhdistyksen jäsenen, biologi Jorma Knuutisen.

Yhdessä kierrämme arvioimassa perheeni neljä palstaa. Metsässä lunta on vielä pitkääkin naista puolireiteen. Lumikengillä kävely sujuu alun hapuilun jälkeen varsin mallikkaasti. Alkukevään pistävän kirkas auringonpaiste muuttuu puiden varjossa lempeämmäksi.

Ensimmäinen palsta on noin 40 vuotta vanhaa talousmetsää. Puita on minun silmääni jo nyt harvassa, ja ne näyttävät jotenkin tylsiltä. Ohuita siistejä runkoja, kuin asiallisen harmaita virkamiehiä. Ei runsasta suojelevaa oksakattoa, ei salaperäistä naavaa. Ei jälkeäkään mielikuvien satumetsästä. Tämä on kai sitten sitä puupeltoa.

”Harvennuksen tarpeessa”, arvelee mukana hiihtävä metsäneuvoja Ilkka Koppanen. Jopa yhden kolmasosan puista voisi hänen mukaansa tässä vaiheessa kaataa. Nyt puut ovat kasvun kannalta hieman liian tiukassa.

”Metsästä tulee siistimpi ja komeempi, jos harvennukset hoidetaan. Muuten osa puista kuolee pystyyn”, kuuluu metsäneuvoja Koppasen kommentti.

Biologi Jorma Knuutinen ei usko, että tällä nimenomaisella palstalla olisi erityisiä luonnonsuojelullisia arvoja. Tilanne saattaisi tosin muuttua, mikäli pläntti päätettäisiin jättää tästä eteenpäin koskemattomaksi. Viimeistään lapsenlapseni voisivat päästä ihailemaan ikiomaa aarniometsäänsä.

”Tämä on sekametsää, joten aarniometsän kehittymiseen välttämätöntä lahopuuta syntyisi melko helposti”, biologi Knuuttinen toteaa.

Molemmat miehet muistuttavat, että metsä muuttuu itse asiassa varsin nopeasti. Jo kymmenen vuotta on puille pitkä aika, ja muutamassa vuosikymmenessä metsä ehtii muuttua lähes täydellisesti. Vaikka yli-innokas metsuri tekisi pahaakin jälkeä, 300 vuoden päästä sitä ei enää kukaan huomaisi.

”Sellasta metsuria ei löydy, joka voi tuhota metsän kokonaan”, Koppanen virnistelee. Pikavoittojen toivossa tätä metsää ei kuitenkaan kannata vielä kokonaan hakata. Koppanen nimittää paikkaa ”kasvumetsäksi”, josta suurin tuotto saadaan vasta muutaman vuoden päästä.

Siirrymme seuraavalle palstalle. Metsän varjoon sukeltaessani tiedän sen heti. Olen löytänyt unelmametsäni. Oppaideni arvion mukaan parin hehtaarin palstalla puusto on noin 110–120 vuotta vanhaa. Aika tuntuu parikymppisestä hurjan pitkältä. Edes isovanhempiani ei ollut vielä olemassa silloin, kun näiden valtavien puiden ensimmäiset hennot taimet puskivat maasta päivänvaloon.

Tällaista tunteellista kaunosieluisuutta epärealistisilta kaupunkilaistyttösiltä odotetaan. Olen vitsi suoraan South Parkista – hemmetin puita halaava hippi.

Vanhojen metsien arvo ei toki piile vain niiden kauneudessa tai salaperäisen rauhallisessa tunnelmassa. Luonnontilainen vanha metsä poikkeaa talousmetsästä huomattavasti. Lajisto on runsaampaa, mikä on tärkeää luonnon monimuotoisuuden kannalta.

”On komeeta metsää. Jos tämä olisi mahdollista jättää pystyyn, tähän tulisi nopeasti aarniometsä”, luonnonsuojelija Knuutinen pohdiskelee.

Metsäneuvoja Koppanen arvioi, ettei metsä enää juurikaan kasva, joten hakkaukseen olisi ryhdyttävä piakkoin. Hän laskeskelee, että puuta palstalla on noin 300 kuutiota hehtaarilla. Nykyisillä hinnoilla voisimme siis siskojeni kanssa saada jaettavaksi noin 24 000 euroa. Ja minä olen koko talven lykännyt kampaajalle menoa, koska ei ole varaa!

Pahimmat konfliktit metsäalalla syntyvätkin nimenomaan sen vuoksi, että sekä taloudelliset että luonnonsuojelulliset arvot ovat suurimmillaan samoilla paikoilla. ”Kyllä minäkin tätä ennemmin pystyssä katselisin, vaikka olen metsätalousmiehiä”, Koppanen tunnustaa.

Toisaalta Koppanen tarkastelee asiaa myös pienen, hitaasti näivettyvän kunnan asukkaana. Tämäntyyppisillä alueilla on paljon juuri sellaista puuta, jota pitää jatkossakin tulla myyntiin, jos Suomen sahat halutaan pitää toiminnassa. Koppasen mukaan metsäala on lähes ainoa sektori, jolla riittää työpaikkoja maaseudullakin.

Toisaalta myös metsätalouden sisältä löytyy jännitteitä. Metsätalouden paikallinen tuotto on viime vuosina romahtanut. Myynnistä saadut verot menevät metsänomistajan asuinkuntaan, ja urakoitsijat tulevat yhä useammin muualta. Esimerkiksi matkailuyrittäjille tärkeitä alueita menetetään, mutta mitään ei saada tilalle.

Sekä hakkuu että jalostus tapahtuvat koneellisesti, joten työvoiman tarve on vähäinen. Tehokkaan hakkuun jälkeen ei työntekijöitä tarvita. Esimerkiksi pienessä Lokan kylässä Itä-Lapissa metsäteollisuus työllisti ennen noin parikymmentä henkeä. Avohakkuiden jälkeen töitä riittää enää kahdelle ihmiselle.

Maaseudulla monet uskaltavatkin nyt kritisoida hakkuita hieman avoimemmin kuin aikaisemmin, koska on huomattu, että hakkuista paikkakunnalle tuleva hyöty on laskenut.

Helsingin yliopistossa metsien kestävästä käytöstä väitöskirjaa valmisteleva Kati Vierikko ja metsäneuvojana työskennellyt parkanolainen Marianne Kortesoja arvioivat, ettei metsänomistuksen siirtyminen entistä nuorempiin ja urbaanimpiin käsiin ole automaattisesti siunaus luonnonsuojelulle. Vihertävilläkään kaupunkilaisilla ei välttämättä ole mitään oikeaa kosketusta metsään, jolloin paljon jää metsänhoitoyhdistysten tai vaikkapa pankkien metsäneuvojien vastuulle.

”Olisi tärkeää, että ihmiset ottaisivat itse selvää eri vaihtoehdoista, eivätkä vain myisi tukkeja suoraan yhtiöille”, Vierikko kertoo.

Kortesoja ja Vierikko molemmat mainitsevat riitaisat perikunnat yhtenä uhkana kestävälle metsätaloudelle. Tilat saattavat näet tulevaisuudessa pirstoutua liian pieniksi, jolloin hyväkään tahto ei riitä luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen. Tehokas suojelu vaatii laajoja yhtenäisiä alueita.

”Missään tapauksessa tiloja ei saisi enää jakaa”, Kortesoja puuskahtaa.

Metsätalouden seuraavien vuosikymmenien kehitys on Kati Vierikon mukaan ainakin osittain hämärän peitossa, koska metsänomistajuuden muutos ei tosiasiassa ole vielä kovin pitkällä.

”Laitetaanko helppojen voittojen toivossa kaikki matalaksi? Vai käykö sittenkin niin, ettei juuri kukaan tarjoa enää puuta myyntiin?”

Kumpikaan vaihtoehto ei ole hyvä. Luonnonsuojelijat eivät koskaan ole vaatineet, että metsien hakkaaminen lopetettaisiin kokonaan. ”Luonnonkaan kannalta ei ole ihanteellista, jos metsätalous Suomessa loppuu”, Vierikko muistuttaa.

Vierikko perustelee tätä sillä, että metsäteollisuuden siirtäminen muihin maihin ei ole ympäristön kannalta kestävää. Suomalaisten metsäyhtiöiden plantaasimetsät Indonesiassa voivat hänen mukaansa olla todella epäekologisia.

Rautalammilla katselemme retken viimeistä palstaa autonikkunasta. Istutettua kuusikkoa, joka kaipaisi kipeästi harvennusta ja hoitoa.

Nenänpääni on palanut auringossa, olen väsynyt ja nälkäinen. Olen oppinut, että on metsiä, jotka voisi karkkirahojen toivossa parturoidakin. Ja metsiä, jotka jättäisin mieluiten pystyyn vaikka ikiajoiksi!

Myös metsän suojelusta voi parhaassa tapauksessa saada taloudellista hyötyä. Vanhojen metsien suojeluohjelmaan päässeistä yksityismetsistä maksetaan maanomistajalle rahallinen korvaus. Vuonna 2006 korvauksia maksettiin yhteensä noin 20 miljoonaa euroa. Yksityismaiden suojeluohjelma on tarkoitus toteuttaa loppuun vuoteen 2009 mennessä.

Toisaalta hakkaaminenkaan ei ehkä enää kolkuttaisi omatuntoa kovin paljon, onhan sekin mahdollista toteuttaa kestävällä tavalla. Luonnon monimuotoisuuden kannalta erityisen tärkeää lahopuuta voi jättää metsään jopa päätehakkuun yhteydessä.

Metsänomistaminen tuntuu erilaiselta, kun on kartan tai ilmakuvan lisäksi nähnyt teeren jättämiä kieppejä hangessa. Metsä tulee tutuksi, muodostuu suhde, joka ei ole pelkkää rahanahneutta, eikä pelkkiä satumetsähaaveita.

Seuraavalla kerralla otan siskotkin mukaan.

Raisa Aho

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu