Halabjan kevät

Aras Abid Akram on odottanut 20 vuotta kertoakseen mitä tapahtui Halabjan kylässä maaliskuussa 1988.

Olen syntynyt ja kasvanut Halabjan kurdikaupungissa Pohjois-Irakissa.

Vuonna 1988 Iranin ja Irakin välisen sodan taisteluja käytiin kotikaupunkini lähellä. Se sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä Iranin rajasta. Myös me kurdit taistelimme Saddam Husseinin armeijaa vastaan. Meidän taistelijoitamme peshmergoja oli Halabjaa ympäröivillä vuorilla ja usein myös kaupungissa. Me halabjalaiset olemme aina taistelleet arabeja vastaan kiivaammin kuin muut kurdit Irakissa.

Halabjassa oli paljon Saddamin sotilaita, mutta maaliskuun 15. päivänä heidät vedettiin pois kaupungista. He jättivät sinne ajoneuvonsa ja kaikki välineensä. Meidän kotimme oli lähellä sairaalaa ja näimme, että kaikki haavoittuneet sotilaat kuljetettiin sieltä Sulaymaniaan.

Ihmiset pelästyivät valtavasti ja jotkut yrittivät päästä rintaman yli Iraniin.

Seuraavan päivän aamuna kaupungin yläpuolella lensi lentokoneita niin matalalla, että näin niissä olevan Irakin lipun. Lähdin kadulle, vaikka isä kielsi minua. Lupasin palata nopeasti. Olin silloin 22-vuotias.

Näin, että lentokoneista pudotettiin jotain kohti sairaalaa. Ei pommeja, vaan sylinterin muotoisia lieriöitä, joista kuului poksahteleva ääni. Ajattelin, että se on napalmia. Mutta ilmassa tuntui makea omenan tuoksu. Minuun osui joku putoava esine, mutta pääsin pakoon läheiseen kellariin. Käteni olivat täynnä verta. Matkalla näin maassa makaavia ruumiita, joista jotkut olivat tuttaviani.

Pienessä kellarissa oli melkein sata ihmistä. Jotkut ulisivat ja huusivat niin, että uskoin tuomiopäivän koittaneen. Etäältä kuului pommituksen ääni. Kaikki rukoilivat Allahia säästämään heidän henkensä.

Kädestäni vuosi verta, vaikka se oli sidottu kankaalla. Kun pommituksen ääni loppui, rukoilin ystäviäni viemään minut kotiin. Olin varma, että kuolen, ja halusin kuolla kotona. Itse en pystynyt liikkumaan.

Illalla kuulin äitini ja kahdeksan-vuotiaan siskoni Shirinin äänen. Ihmiset sanoivat hänelle, että Aras on kuollut. En pystynyt sanomaan mitään, kuuntelin vain äitini itkua.

Seuraavana päivänä pääsin pystyyn ja lähdin kellarista kotiin. Keittiössä näkyi lounaan valmisteluja, ja haisi kamalalta. Minun oli pakko mennä oksentamaan. Kaikki ovet ja ikkunat olivat auki, missään ei näkynyt ketään. Talon edessä oli kemiallisen pommin lieriö, joka oli auennut.

Vaikka olin tosi huonossa kunnossa, päätin yrittää päästä Iraniin. Kaupungin kaduilla lojui ruumiita, joidenkin iho oli musta, joidenkin silmät irronneet, joidenkin kieli roikkui suusta.

Kadulla ajoi katerpillari, jonka kauha oli täynnä ruumiita. Pyysin kuljettajaa pysäyttämään sen. Ensin hän ei suostunut, mutta teki sitten niin. Päällimmäinen ruumis oli selkä ylöspäin. Kun käänsin sen, näin sen olevan pikkusiskoni. Heittäydyin halaamaan häntä ja kaksi muuta ruumista liikahti toiseen asentoon. Nekin olivat siskojani.

Seuraava asia, jonka muistan, on että heräsin mielisairaalassa Iranissa.

Kolmen viikon kuluttua setäni tuli sinne tapaamaan minua. Hän kertoi, että koko perheeni oli kuollut: isäni, äitini, seitsemän siskoani, kolme veljeäni, isovanhempani, kahdeksan ihmistä setäni perheestä ja toinen setäni. Silloin tulin hulluksi toisen kerran. Seuraavat kaksi kuukautta olin mielisairaalassa.

Iranin hallitus avasi kolmetoista pakolaisleiriä halabjalaisille, koska kaikki olivat paenneet kaupungista. Päästyäni pois sairaalasta kiersin kaikki leirit ja etsin perhettäni. Lopulta uskoin, että kaikki olivat kuolleet. Sukulaiseni toivat huonekalut talostamme Iraniin. Asuin yksin tuttujen tavaroiden keskellä.

Syyskuussa 1988 Irakissa oli yleinen armahdus ja monet halabjalaiset palasivat Irakiin. Minäkin päätin palata. Koska olin asevelvollisuusiässä, jouduin suoraan armeijaan. Ensin olin koulutuksessa Mosulissa ja sitten Bagdadissa.

Sen jälkeen olin kuukauden Fallujassa. Kävin siellä armeijan varastossa, jossa oli kemiallisia aseita ja kaasunaamareita. Jokaiselle Irakin armeijan sotilaalle annettiin laatikko, jossa oli kaasunaamari ja lääkkeitä napalmin ja sinappikaasun vaikutuksia vastaan.

Irakin armeijassa oli sellainen systeemi, että peruskoulutuksen jälkeen voi anoa millä paikkakunnalla suorittaa palveluksen. Minä anoin pääsyä Halabjaan ja hakemukseni hyväksyttiin. Joulukuussa 1988 palasin kotikaupunkiini Saddamin armeijan sotilaana. Lähestyessäni kaupunkia ihmettelin miksi sieltä nousee sankkaa savua. Tiesin, ettei siellä ollut enää asukkaita. Muut sotilaat sanoivat, että ymmärtäisin kyllä pian.

Armeija pommitti kaksi kertaa viikossa tnt:llä taloja, jotka olivat vielä pystyssä. Myöhemmin olin hallintotehtävissä ja näin paperin, jossa Irakin hallitus antoi määräyksen tuhota Halabja.

Kun palvelusaika päättyi, muut sotilaat palasivat koteihinsa, mutta minulla ei ollut paikkaa minne mennä. Siksi jäin armeijaan. Joskus kävin kotimme raunioilla, joskus perheeni haudalla. Halabjan hautausmaalla on neljä joukkohautaa, joihin kaasuhyökkäyksen uhrit oli haudattu nopeasti. Useimpia heistä ei tunnistettu.

Peshmergat lähtivät kaupungista, heillä ei ollut kaasunaamareita eikä lääkkeitä. Tänne tuli iranilaisia sotilaita, jotka eivät tunnistaneet uhreja. Minä tiedän kuitenkin mihin joukkohautaan perheeni on haudattu.

Olin armeijan kasarmeilla Halabjassa, kunnes lähdin Irakin armeijan mukana elokuuhun 1990 miehittämään Kuwaitia. Kun Yhdysvaltojen armeijan joukot saapuivat Kuwaitiin tammikuussa 1991, karkasin armeijasta ja palasin Halabjaan, jossa olen asunut siitä asti. Menin naimisiin ennen kurdien kansannousua maaliskuussa 1991, jolloin kurdit saivat autonomian. Minulla on kolme lasta. Olen rakentanut uudelleen entisen kotitaloni.

Nykyään olen Halabjan uhrien perheet -yhdistyksen varapuheenjohtaja. Toimin myös Kurdistanin Pelastakaa Lapset ry:ssä.

Kemiallisilla aseilla tehdyssä iskussa kuoli Halabjassa 16.3.1988 yli viisituhatta ihmistä. Oikeudenkäynti iskun toteuttajia vastaan alkoi Bagdadissa tänä keväänä. Akram on yksi todistajista.

Kristiina Koivunen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu