Georgia on my mind

Pääkirjoitus: Kuulostaa siltä, että diplomatian maailmassa Venäjä ei nauti suurta luottamusta. Ystäväni sanoo kääntyneensä Naton kannattajaksi.

Istun kahvilassa vanhan lapsuudenkaverin kanssa, joka toimii nykyään diplomaattina. Hän on jättänyt taakseen New Yorkin kaatuneet tornit ja nähnyt tsunamin vyörytykset. Juttelemme Georgiasta ja hän kertoo, kuinka Venäjä on on torpedoinut rauhanprosesseja viime vuosina turvallisuusneuvostossa. Mietin mielessäni, että onhan siellä turvallisuusneuvostossa muitakin maita, jotka ovat estäneet maailmanrauhan saapumisen.

Yritän olla olematta kyyninen.

Kuulostaa siltä, että diplomatian maailmassa Venäjä ei nauti suurta luottamusta. Ystäväni sanoo kääntyneensä Naton kannattajaksi.

Olen hetken hiljaa ja sanon, että minua pelottaa Natoon kuulumisessa lähinnä se, että jos jonkun Nato-maan ja Venäjän välille syntyy konflikti, toimii Suomi tämän konfliktin jännitteisenä näyttämönä. Pahimmillaan sotanäyttämönä.

Kuinka todennäköisesti jonkin Nato-maan ja Venäjän välille syntyy konflikti? Minusta tämä todennäköisyys kasvaa, kun Nato laajenee.

Suomi ei ikävä kyllä ole mikään Tanska tai Portugali, joille kysymys Natoon kuulumisesta jäsentyy suhteessa muihin arvoihin kuin rajanaapuruuteen Venäjän kanssa.

En ole ajatellut, että Venäjä olisi sellaisenaan suurin uhka Suomelle. Tosin Georgian tapauksen jälkeen tulee sellainen olo, että ehkä konfliktin todennäköisyys ei olekaan aivan pieni.

Katselen ystävääni ja mietin, millaisen rummun läpi olemme menneet lukiossa. Kuinka ystäväni puhuu paasikivi-kekkos-koivistolaisesta indoktrinaatiosta ja samalla ihailee – vaikka sitä ei välttämättä itse myöntäisi – ulkoministeri Cai-Göran Alexander Stubbin suorapuheisuutta. Samaa rehellisyyttä ihailevat kaikki ne, jotka ovat kyllästyneet ulkopoliittiseen liturgiaan.

Onko minut indoktrinoitu jotenkin paremmin kuin muut ihmiset, kun en pysty ajattelemaan Natoa pelkkänä rauhankumppanina tai avustusjärjestönä? Miksi näen Naton vanhainaikaisesti kansallisena kysymyksenä?

Minua pelottaa, että ulkopolitiikassa on palattu 1930-luvun poliittisiin asemiin, jolloin valitaan puolueellisuus puolueettomuuden sijasta.

Alle puoli vuotta hommissa ollut ulkoministeri Stubb päättelee jo nyt, että Natoon on liityttävä. Kaikkihan tietävät, että mies on ollut tätä mieltä jo syntymästään alkaen, mutta mitä uskottavuutta on rauhanneuvottelijalla, joka valitsee puolensa kesken kriisin?

Ilmeisesti indoktrinaatiosta on jäänyt jäljelle myös ajatus, että Suomen rooli maailmanpolitiikassa on toimia nimenomaan rauhantekijänä. Monen mielestä se on naiivi ajatus, joka ei ole reaalipolitiikkaa. Itse uskon, että se sopii edelleen sekä Suomen maantieteelliseen asemaan että myös malliksi muille maille. Puolueettomuus ja maailmanrauha ovat hyviä päämääriä.

Oh Georgia,

No peace, no peace I find

Just an old, sweet song

Keeps Georgia on my mind

Other arms reach out to me

Other eyes smile tenderly

Still in peaceful dreams I see

The road leads back to you

Kimmo Jylhämö

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *