splash_image.jpg

Filmikoulu pakolaisleirissä

Espanjalaiset tyhjätaskut ovat perustaneet Saharaan elokuvakoulun, joka luo uusia tulevaisuuksia maanpaossa syntyneelle sukupolvelle.

Lala, 21, on syntynyt Auserdin pakolaisleirillä viisilapsiseen perheeseen. Jos vuosi 2011 olisi mikä tahansa vuosi, hän luultavasti haaveilisi opettamisesta. Monet leirin naisista valitsevat opettajan uran.

Tai sitten hän jäisi huolehtimaan vanhemmistaan koti-khaimaansa, beduiinitelttaan: tämä on hyvin todennäköinen tulevaisuus kaikille Saharan pakolaisleirien tytöille algerialaisen Tindoufin kaupungin eteläpuolella. Vaan ei ihan kaikille.

Lala tulee valmistumaan ensimmäisten joukossa Abidin Kaid Salehin audiovisuaalisesta koulusta, joka avattiin leirissä 27. helmikuuta. Vuosi 2011 ei ole mikä tahansa vuosi.

”Olemme olleet hyvin yllättyneitä… ja hyvin onnellisia”, tunnustavat Lala ja hänen ystävänsä Fatimetu, 22, joka myös opiskelee koulussa. Ja miten ollakaan yllättymättä nähdessään Saharan elokuvajuhlien Fisaharan rekan purkavan kuormaansa siellä, missä yleensä näkee vain kansainvälisten avustusjärjestöjen autoja?

Oli vuosi 2004. Joukko espanjalaisia elokuvanharrastajia päätti matkustaa leireille, joilla asuu noin 165 000 saharalaista pakolaista, ja tuoda mukanaan filmikeloja ja suuren kanskaan heijastamista varten. Näin syntyi Fisahara-elokuvafestivaali.

Vapaaehtoisten toiminta sekä rauhoitti espanjalaisten mielipiteitä Saharan tilanteesta että mursi leirien rutiineja, joita määrittivät puute ja selviytyminen. Ennen kaikkea se kuitenkin toi nuorille saharalaisille keinoja luoda omaa elokuvaansa – ja tämä kehitys konkretisoituu nyt elokuvakouluna.

Lala ja Fatimetu kuuluvat siihen ensimmäiseen pakolaissukupolveen, joka ei koskaan ole nähnyt kotimaataan, Marokon hallitsemaa Länsi-Saharaa. Niinpä elokuva on myös keino yrittää tavoittaa jotakin identiteetistä, joka muuten uhkaa kadota heiltä.

”Tehdä tilannettamme tunnetuksi maailman joka kolkassa.”

Tämä on ensimmäinen vastaus, joka Lalalle ja Fatimetulle tulee mieleen kysyttäessä, mitä he haluavat tehdä koulutuksellaan. Eivätkä he ole yksin.

Marraskuun 8. päivä 2010, kun Marokon turvallisuusjoukot hajottivat Gdim Izikin 8?000 khaima-telttaa 15 kilometriä Länsi-Saharan pääkaupungista El-Aaiúnista, kamera pyöri. Aminatou Haidarin elokuvakollektiivin CCAH:n nuoret elokuvantekijät, jotka hekin asuvat leireissä, tekivät aiheesta dokumentin, joka kertoo paljon Marokon viranomaisten väkivaltaisuuksista niitä saharalaisia kohtaan, jotka vaativat YK:n jo vuodesta 1991 lupailemaa itsehallintoa. Dokumentin tiedot vahvistaa Human Right Watchin raportti, ja sen tekijät täyttivät paikan, joka oli tyhjä, koska Marokon viranomaiset eivät päästäneet alueelle kansainvälistä mediaa.

Elokuvakoulu syntyi Fisaharan järjestäjien halusta vakiinnuttaa elokuvan asemaa Saharan leireillä.

”Festivaalin kantavaa ideaa piti täydentää vakituisemmalla mahdollisuudella oppimiseen… Joten miksei pysyvällä?”, selittää Roberto Lazaro, koulun perustaja.

”Minuun oltiin yhteydessä, koska minulla oli kokemusta opetuksen toteuttamisesta Espanjassa siinä vaiheessa, kun kansallista kuva- ja äänikoulutusohjelmaa luotiin. Minua pyydettiin ideoimaan tuhannen tunnin kurssiohjelma. Pari kuukautta myöhemmin vierailin paikallisten viranomaisten luona hyväksyttämässä suunnitelmani”, muistelee tämä espanjalainen elokuvantekijä ja opettaja.

Sunnuntaina 8. toukokuuta 2011, kasvot hikisinä Saharan auringon alla, silmien alla unen puutteesta kielivät pussit, Roberto säteilee yhä: koulu on vihdoin vihitty käyttöön.

Lala ja Fatimatu ovat täällä, ja lisäksi sekalainen joukko toimittajia ja festivaalivieraita, unohtamatta espanjalaisia elokuva-alan kuuluisuuksia, jotka ovat paikalla mediahuomion takaamiseksi. Carlos Bardem ilmoittaa ylpeänä, että hänen veljensä Javier lahjoittaa koululle 10?000 euroa. Kamerat pyörivät ja kaikki taputtavat.

Mutta kuinka paljon tarvittaisiin, jotta tämä koulu saataisiin toimimaan leirissä, josta puuttuvat oikeastaan kaikki perusresurssit?

Vastaus on 25?000 euroa vuodessa. Yksi hiekanjyvä Hollywoodin mittakaavassa, mutta tänne Yhdysvalloista tulee vain jauhosäkkejä lentokoneella. On siis ollut pakko koputella kaikkiin mahdollisiin oviin.

”Olemme saaneet tukea Espanjan kansainvälisen kehitysyhteistyön toimistolta”, Roberto kertoo. ”Ja tekniikkaa on saatu ’solidaarisen kierrätyksen’ kautta, kun monet tuotantoyhtiöt siirtyvät digiin ja hankkiutuvat eroon analogisesta välineistöstään. Nyt meillä on edessämme kovempi haaste. Olisi löydettävä vuosittain 25?000 euroa juoksevien kulujen kattamiseen”, hän lisää.

Avajaisviikon lopulla Fisaharan vapaaehtoiset jakoivatkin festivaalikansalle lehtistä, jossa halukkaille tarjottiin mahdollisuutta ryhtyä tukemaan jotakuta koulun oppilaista tai lahjoittaa kertasumma toiminnan tulevaisuuden takaamiseksi.

Yksi koulun periatteista on tuoda opettajia ulkomailta.

”Jotta voisimme antaa mahdollisimman avoimen ja kansainvälisen kuvan alasta nuorille opiskelijoille.”

Lalaa, Fatimetua ja kuuttatoista muuta koulun oppilasta odottavat nyt kolmen viikon toisiaan seuraavat oppimismodulit, joiden välissä he palaavat aina viikoksi koteihinsa. Audiovisuaalinen tuotanto, käsikirjoittaminen, ohjaus, kuvaus, äänisuunnittelu, henkilöohjaus, leikkaus ja jälkituotanto, tv-työ: koulutusohjelma on kattava, ja parhaat opiskelijat saavat mahdollisuuden jatkaa opintojaan ulkomailla.

”Jotkin korkeakoulut hyväksyvät opinto-ohjelmamme, sen katsotaan vastaavan ensimmäisen vuoden perusopintoja. Tämä mahdollistaa suunnitelmat opiskelijavaihdosta yhteistyölaitosten kanssa. La Villa del Cine Venezuelassa ottaa opiskelijoita kuudeksi kuukaudeksi työskentetelemään tuotannoissa, ja koulussa vierailleet espanjalaisohjaajat ovat olleet kiinnostuneita tällaisesta mahdollisuudesta myös.”

Genrestä riippumatta opiskelijoiden käsikirjoitukset käsittelevät poikkeuksetta pakottavaa kysymystä Länsi-Saharaan palaamisesta. Siitä on kyse Lalan ja Fatimetun ensimmäisessä lyhytelokuvassakin.

Khama-teltassaan äiti ja tytär kuuntelevat radiota, josta varoittamatta kuulutetaan: ”Länsi-Sahara on vapaa!”Kuuluttajan ääni sortuu. Ilo, huumaus. Sitten, varoittamatta, tyttö herää… Loppu.

Elokuva on yhtä aikaa nuorten emansipaation väline ja keino tallentaa kansan historiaa. Koulu pelaa kummallakin näistä kentistä. Yhtäältä nuorille tarjotaan mahdollisuutta sellaiseen elämään, jonka maanpako leirissä on tehnyt aiemmin mahdottomaksi. Tosiaalta opiskelijoiden raskas velvollisuus on pelastaa saharalainen audiovisuaalinen kulttuuriperintö.

”Koko saharalaisen elokuvan perusta on kuvattu 16-milliselle filmille. Suurin osa ainestosta on surkeassa kunnossa”, selittää Roberto Lazaro.

”Olemme perustaneet alkeellisen yksikön, jossa filmejä voi siirtää digitaalisiksi kuvatiedostoiksi, ja jossa opiskelijat voivat tallentaa, dokumentoida ja entisöidä kaikki ne filmitunnit, joita vain on olemassa sodasta, maanpaosta ja leireiltä.”

Ranskan kielestä kääntänyt Elsi Hyttinen.

Le cri de Grim Izik -dokumenttielokuva: vimeo.com/22883798

www.escueladecinedelsahara.org

www.festivalsahara.com

Emmanuel Haddad

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu