Exät vittuun

Norjalainen kamariromaani kertoo mustasta rakkaudesta. Jos pieni tyranni pelästyy, pääsee siltä iso itku.

Muutama vuosi sitten löysin kadulta rintamerkin, joka oli noin kymmenvuotiaan tekemä. Kuvassa oli puuväreillä piirretty hymiö, jonka alle oli horjuvalla käsialalla kirjoitettu ”Exät vittuun”. Se alkaa aikaisin. Mustasukkaisuus on kateuden alalaji. Kateus on halua omistaa muille kuuluvia asioita, joihin itsellä ei ole oikeutta. Kuten toisen sielun, menneisyyden, vapauden ja tunne-elämän.

Missä menee normaalin raja? Jokainen on joskus ollut mustasukkainen. Tuijottanut silmät kiiluen kumppanin päiväkirjaa, tullut tarkoituksella päivää liian aikaisin mökkilomalta, tehnyt ratsian takin taskuihin ja varjostanut kullanmurua työpäivän jälkeen. Juonut pari pulloa viiniä liikaa, kun kaunis ja viisas kumppanin exä eksyy samoihin pippaloihin. Itkeskellyt, haastanut riitaa, heittänyt puolisoa kengällä ja mädillä hedelmillä. Heittänyt kukkaruukun vessan peiliin.

Juossut paljain jaloin marraskuussa Helsinginkadulla. Polttanut exän valokuvat roviossa takapihalla. Vakoillut ikkunan takana yön läpi, mitä kotibileissä tapahtuu. Avannut kirjeitä, penkonut laukkuja. Ja kumpi on epäilyttävämpää: se, että kännykän puhelutiedoissa on tuntemattomia numeroita vai se, että puhelutiedot on kokonaan poistettu?

Raja tavallisen ja sairaalloisen mustasukkaisuuden välillä on häilyvä. Sairaalloinen mustasukkaisuus on persoonallisuuden häiriö. Netin keskustelupalstat ovat täynnä mustasukkaisuuden uhrien tilitystä ja kokemuksia, mutta mustasukkaisten puheenvuoroja ei juuri esiinny. Tämä johtuu siitä, että mustasukkaiset eivät itse koe tekevänsä mitään väärin.

On siis paha mennä sanomaan puuttuvatko mustasukkaisten kommentit siksi, että ihmiset keskimäärin ovat kykenemättömiä harjoittamaan itsekritiikkiä vai siksi, että pakkomielteiset ihmiset kokevat oman tapansa toimia oikeutetuksi ja normaaliksi.

Norjalainen Niels Fredrik Dahl on kirjoittanut romaaninsa Viime kesänä mustasukkaisen kokemusmaailman kautta. Tarinan minäkertoja on mies, joka epäilee vaimonsa pettävän häntä ja kertoo lukijalle avioparin viimeisestä kesästä kesämökillä Ruotsin ja Norjan rajan tuntumassa.

Arkinen lähtökohta, epäily, laventuu tarinan edetessä tarinaksi läheisriippuvaisesta miehestä. Hänen silmiensä ja havaintojensa kautta lukija saa kalpean aavistuksen siitä, minkälainen on rakastavan mutta kontrolloivan ihmisen maailmankuva. Teot on ulkoistettu miehen kerronnasta. Asiat vain tapahtuvat. Joku hajottaa mystisesti eräänä yönä naisen pyörän. Naisen rakas medaljonki katoaa. Kesänaapuri ajautuu kuolleena rantaan. Koirakin katoaa.

Dahlin kamariromaanin mies kammoksuu sitä, että hän ei koskaan voi oppia tuntemaan vaimoaan Siriä kokonaan. Että vaimon sisällä on toinen Siri, joka on hallitsematon ja vieras. Miestä keljuttaa, jos vaimo saa orgasmin ennen häntä, koska silloin mies tuntee itsensä ”pysäköidyksi, sivuutetuksi ja ylimääräiseksi”. Mies ei kykene iloitsemaan naisen raskaudesta, koska naisen ajatus harhailee pois miehestä syntymättömään lapseen. Ja onko lapsi miehen?

”Hänen mielestään minä olen hidas ja vähän tyhmä ja usein minä olen hänen mielestään ihana. Ongelma on se, että minä en riitä sille toiselle Sirille”, itsereflektioon sairastunut mies pohtii.

Mustasukkainen on kuin taapero aikuisten bileissä. Täysin riippuvainen ympäröivistä ihmisistä, jotka häntä ruokkivat ja huoltavat. Taaperon on pakko olla valpas ja tulkita isojen ihmisten jokaista elettä ja ilmettä, koska poikkeava ja odottamaton tarkoittaa vaaraa, hylkäämistä ja sen seurauksena nälkäkuolemaa.

Ihmissuhdeoppaissa korostetaan aina, että mustasukkaisuus ei ole rakkautta vaan hallintaa. Tämä vähättelee mustasukkaisten omaa kokemusta. Kyllä mustasukkainen rakastaa, mutta hän ei rakasta kuin aikuinen. Hän haluaa syliin.

Niels Fredrik Dahl: Viime kesänä. Bazar 2008. 181 s.

Susanna Kuparinen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu