Eurooppalainen leikkikenttä

Viime vuodet kansainvälinen finanssieliitti on pitänyt Eurooppaa leikkikenttänään, mutta minulla on sellainen olo, että sen aika on ohi.

Kaipaan raikasta ilmaa, joten lähden ulos Ilm-joen varrella sijaitsevasta arkistosta ja kierrän kohti Kegelbruckeä.

Kävelen sillan yli Kagelplazin ohi ja Vorwerksgassea pitkin kohti Herderplatzia. Kuljen hämärää porttikäytävää kohti valoa. Silmieni edessä avautuu Herderplatz, jossa minua on vastassa sinfoniaorkesteri ja kuoro. Jään mykistyneenä seisomaan

O Freunde, nicht diese Töne! Näitä alkusanoja ei Fredrich Schillerin runossa ole, vaan ne ovat ilmeisesti Beethovenin tekemiä lisäyksiä. Orkesteri ja kuoro aloittavat ulkoilmaharjoituksensa.

Ystävät, ei enää sitä vanhaa virttä, laulaa baritoni: sondern laßt uns angenehmere anstimmen und freudenvollere, kuulkaamme jotain hauskempaa. On vuosi 1998.

Tuntuu kuin kuoro puhuttelisi juuri minua. Tämähän on merkki taivaalta. Olin juuri päättänyt vaihtaa ammattia – minusta ei ollutkaan 1800-luvun filosofian tutkijaksi.

Kuoro laulaa ensimmäisen kerran Freude! ja sitten vielä toisenkin kerran, kunnes pikkuhiljaa koko Beethovenin yhdeksännen sinfonian finaali vyöryy läpi.

Kun harjoitus on ohi, lähden kävelemään pitkin saksalaisen Weimarin kaupungin pieniä katuja, kunnes pysähdyn musiikkiliikkeen ikkunan eteen. Ikkunassa mainostetaan Manic Street Preachersin uusinta levyä ja sen ensimmäistä sinkkua: If You Tolerate This Your Children Will Be Next.

Tuijotan pitkään hypnoottista mainostekstiä. Näinhän se on.

Ennen päätymistä Weimariin vietin monen muun interreilaajan tavoin aikaa Müchenissä, Bolzanossa, Ljubjanassa ja Venetsiassa.

Kosmopoliittisen Euroopan yksi tunnussävelmistä on Suedin Europe is our playground, London is our town.

Viime vuodet kansainvälinen finanssieliitti on pitänyt Eurooppaa leikkikenttänään, mutta minulla on sellainen olo, että sen aika on ohi. Ehkä vain toivon niin, koska Eurooppa on minulle rakas mielentila.

Ongelmia vuoden 2014 EU:ssa riittää. Unioni ajaa leikkauspolitiikkaa, joka tekee rikkaista rikkaampia ja sattuu eniten köyhimpiin. EU-parlamentilla ei ole riittävästi valtaa, eikä meillä ei ole oikeasti eurooppalaista julkisuutta. Europoliittisilta päätöksiltä puuttuu tekijät, ja niistä uutisoidaan passiivissa. Kansalla ei ole käsitystä siitä, mitä parlamentissa päätetään, ja toisaalta taas oikeistolainen populismi ja rasismi tekevät nousuaan ja niin edelleen.

Silti pakko myöntää, että EU-parlamentti on paras historian tähänastisista yrityksistä luoda Euroopalle poliittinen ja demokraattinen julkisuus.

Ehkä Beethoven ja Manic Street Preachers ovat oikeassa opettaessaan, että usein on tärkeää sanoa ensin, mitä ei halua kuulla tai sietää. Sen jälkeen on helpompi päättää, minkä puolesta voi seistä.

Through every station, through every town / 
Run with me baby, let’s make a stand / 
From peepshows to disco, from Spain to Camber Sands / Europe is our playground.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Provinssirock 2018
Route Couture