Etiopiansusi

Poliittinen eläin: Etiopiansusi eli simeninsakaali on monien määritelmien petoeläin. Uhanalaisin, vähälukuisin, harvinaisin, kaunein.

Etiopiansusi (Canis simensis) eli simeninsakaali on monien määritelmien petoeläin. Uhanalaisin, vähälukuisin, harvinaisin, kaunein. Tätä suden lähisukulaista elää ainoastaan Etiopian vuoriston ylänköalueilla 3 000–4 500 metrin korkeudella. Jäljellä näitä parinkymmenen kilon painoisia ja punertavan-kirjavaturkkisia koiraeläimiä on niukat 500 yksilöä.

Ilman kansainvälisiä suojeluprojekteja etiopiansusi olisi luultavasti jo kadonnut maailmasta. Laji on joutunut elämään sodan jaloissa ja aseiden keskellä. Edelleen etiopiansusia ammutaan paimentolaisten toimesta karjavarkaina, mutta valistustyön ansiosta tämä toiminta on viime vuosina vähentynyt.

Suurempi uhka susille ovat paimentolaisten koirat, jotka ovat levittäneet raivotautia. Yli puolet koko kannasta kuoli rabiekseen 1990-luvun alussa. Sittemmin rokotuskampanjoilla tämän taudin leviäminen susien parissa on saatu paremmin kuriin.

Pitemmällä tähtäimellä lajia uhkaa voimakas väestönkasvu sekä maatalouden leviäminen korkeammalle vuoristoon. Nykyisin etiopiansudet tuovat valuuttaa paikallisiin olosuhteisiin. Sudet ovat tärkein syy ulkomaisille matkaajille vierailla alueella Balen kansallispuistossa. Epävakaista oloista johtuen susituristien määrä on kuitenkin vielä aika pieni, muutamia satoja vuodessa.

Toisin kuin isoserkkunsa susi (Canis lupus) etiopiansusi on liikkeellä valoisaan aikaan ja on peloton ihmistä kohtaan. Se voi tulla aivan lähietäisyydelle. Tällöin kiinnittyy huomio sen pystyihin korvalehtiin sekä kettumaiseen pään muotoon.

Suuri osa etiopiansusien valveillaoloajasta kuluu pikkujyrsijöiden pyydystämiseen. Paikalliset myyrät ja rotat muodostavat yli 90 prosenttia sen ravinnosta. Sapuskaa riittää, sillä jyrsijöitä on lajin elinalueella jopa 5 000 kiloa neliökilometriä kohden.

Käyttäytymiseltään tämä laumassa elävä mutta yksin metsästävä laji on mielenkiintoinen. Lauman johtava naaras valitsee tarkoin parittelukumppaninsa, yleensä se löytyy vieraasta laumasta. Kun pennut syntyvät, johtavan naaraan sisarukset tai vanhemmat lapset osallistuvat täysillä jälkikasvun hoitoon. Osa muista naaraista jopa imettää pentuja. Tällaisesta apulaiskäyttäytymisestä on monenlaista hyötyä koko laumalle ja johtava naaras pääsee välillä myös venyttelemään pitkiä lonkkiaan.

Riku Cajander

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu