splash_image.jpg

Espoo sulaa

Isomäen ekotrillerissä mannerjäätikkö sulaa teatteriyleisön silmien edessä.

Joensuiston hidasliikkeinen hiekka, 60 000 kuutiota jäätä ja niin suuri tsunami, ettei se mahdu ihmisen tajuntaan. Espoon kaupunginteatterin lavalla yksilöt ovat vastakkain ehkä maailman viimeisen aidon tragedian kanssa: downshiftaavat, ekologiset tieteentekijäihmiset kohtaavat maailmanlopun eturintaman Risto Isomäen kirjaan pohjautuvassa näytelmässä Sarasvatin hiekkaa.

”Jos jo kierrätän, ostan luomua ja vaatteet kirpparilta, voin kiistää, että sillä olisi merkitystä suuremmassa mittakaavassa, mutta en voi kieltää, ettenkö tekisi moraalista valintaa. Toiminnan pitää olla moraalista, muuten kyse ei olisi tragediasta. Sarasvatin hiekkaa neuvottelee suorassa suhteessa klassisen tragedian runkoon”, näytelmän ohjaaja Jani-Petteri Olkkonen aloittaa.

”Ilmastonmuutoksessa ihminen on suhteessa johonkin niin suureen, ettei sitä pysty hallitsemaan. Pelissä on niin paljon – toisaalta lajin selviytyminen, toisaalta kysymykset ihmisen olemassaolon oikeutuksesta.”

Esitystä ei työstetä mitenkään vähäisellä latauksella.

”Vallitsevat messiasnarraatiot, sellaiset kuin kapitalismi, kristinusko ja kommunismi, antavat odottaa, että kun lunastajan veri valuu, kaikki muuttuu paremmaksi. Antiikin tragediassa tuo elementti uupuu: sellaista ei tule tapahtumaan, koska maailmankaikkeus, ihminen ja oikeudenmukaisuus ovat sokeita. Näytelmässä joudumme kohtaamaan sen”, Olkkonen jatkaa.

Dramatisointi nostaa lavalle Isomäen valtavan teoksen yhteiskunnasta, ilmaston lämpenemisestä ja ennen kaikkea siitä, mikä on ihmisen osa enteillyssä tuhossa. Dramaturgi Maria Kilven dramatisoinnissa ja työryhmän näyttämötyössä kirjaa on muokattu ja puhuttu uudelleen.

Näyttämöteksti on saanut lisää rivejä esimerkiksi Isomäen tietokirjoista 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen (2008) ja Kohti vuotta 1929? (2000) sekä pinosta muita kirjoja, joita on vaihdeltu ohjaajan ja dramaturgin välillä.

Näyttämöteoksessa haluttiin erityisesti tarkentaa poliittisen ja taloudellisen tahdon suhdetta ilmastonmuutokseen. Keskeinen haaste on kirjan massiivinen, nautinnollinen asiatietoarsenaali, joka on suuri osa teoksen viehätystä ja merkitsevyyttä.

Tietoarsenaali on tärkeällä tavalla osa lavastusta.

Kun katsomon ovet avataan, salin keskiosaa hallitsee jääpaasimainen lavarakenne, joka seisoo massiivisten hiekkakasojen päällä. Näyttämölle on ripustettu kaksi maailmankarttaa, joista toiseen on hahmoteltu mantereiden rantaviivat sellaisina, kuin ne olivat 12 000 vuotta sitten.

Maitolasiseinämien takana on rauniokaupunki, lattialuukuista avautuu auringon sulattamia jääkaivoja. Kun ensi-iltaan on vielä kuukausi, rauniot kuvitellaan ja Satu Silvon Valentinan korkeaa kampausta vasta ehdotetaan. Esityssalissa haisee liuotin, maitolasia peittää turkoosinvihreä suojamuovi.

Olkkoselle teatterikone on tärkeä käsitteellinen lähtökohta, siinä klassisen tragedian kuorot ja nykyteatterin teknologiset koneet rinnastuvat toisiinsa.

”Koneiden, kuten kuoronkin edessä, yksilöt ja sivilisaatiot nousevat, kuolevat ja tuhoutuvat ja jäljelle jää teknologia nauttimaan spektaakkelista.”

Sarasvatin hiekkaa ensi-illassa Espoon Revontulihallissa 15.2., muut esitykset 14.2.–5.5.

Lue lisää Fifistä.

Sanna Uuttu

Kommentoi Facebookissa
Kirjamessut 2018 banneri
Helsinki liikkuu