Epätasaisia esseitä kieltäytymisestä

Arvio: Omistamiseen ja yksinkertaisiin nautintoihin perustuvaan porvarilliseen yhteiskuntaan kuuluvat olennaisena osana vaihtoehtoliikkeet ja -ideologiat, jotka hakevat tyydytystä kieltäytymisen kautta.

Valtakulttuuri synnyttää aina vastavoimansa. Omistamiseen ja yksinkertaisiin nautintoihin perustuvaan porvarilliseen yhteiskuntaan kuuluvat olennaisena osana vaihtoehtoliikkeet ja -ideologiat, jotka hakevat tyydytystä kieltäytymisen kautta.

Tosin askeettisuuden ihanteet tunnettiin jo antiikissa. Ensimmäinen länsimainen kulutuskriitikko lienee ollut Sokrates, joka ei innostunut Ateenan torilla kaupatusta tilpehööristä.

Mammonasta kieltäytymistä ei ole juuri lööpeissä hehkutettu. Mari K. Niemen toimittama Kiitos ei! on ensimmäinen suomenkielinen tärkeää mutta marginaaliin työnnettyä aihetta käsittelevä teos.

Se lähestyy kieltäymyksen teemaa yhteensä kymmenellä esseellä, joissa paneudutaan asketismin ilmenemismuotoihin raittiusliikkeestä selibaattiin. Teos käsittelee sekä ilmiön kulttuurihistoriallisia taustoja että sen nykysovelluksia esimerkiksi ekoyhteisön ja huippu-urheilun muodossa.

Kirjoittajakaarti koostuu eri alojen tutkijoista, mikä luonnollisesti tekee lähestymistavasta akateemisesti etäisen ja persoonattoman. Askeettien ja aktivistien oma ääni jää useimmiten silotellun tiedejargonin alle. Teoksen suurempi ongelma on kuitenkin aiheen rajaus.

Esimerkiksi Teemu Taira käsittelee artikkelissaan ateismia, jonka määritteleminen kieltäytymiseksi on vähintään kyseenalaista. Kokeeko ateisti muka luopuvansa tietoisesti jostakin etuoikeudesta tai nautinnosta? Tuskinpa vain. Richard Dawkinsin kaltaiset darwinismin evankelistat ainakin kokevat heittävänsä jumalan myötä romukoppaan korkeintaan taikauskon.

Erkka Railon essee taas käsittelee vapaaehtoisesti vallasta luopuneita poliitikkoja, mikä niin ikään on käsitteellinen harakiri. Kun esimerkiksi Eero Heinäluoma helmikuussa 2008 luopui SDP:n puheenjohtajuudesta demareiden vaalitappio jälkeen, päätöstä ei voi edes farisealaisesti väittää vapaaehtoiseksi.

Koska ”vallasta luopuminen” on vain yksi nykypolitiikan strategisista väistöliikkeistä ja koska yksikään Railon käsittelemistä poliitikoista ei ole oikeasti luopunut yhtään mistään, artikkeli ajautuu temaattisille sivu-urille. Toisin sanoen Railon kirjoitus on oivallinen analyysi suomalaisesta opportunismista ja poliitikan ja median yhä kierommaksi käyvästä suhteensa, mutta todellista kieltäytymistä se ei käsittele.

Teoksen helmiä on Anne Puurosen ruoka-asketismin muotoja erittelevä artikkeli, joka tuo veganismin ja freeganismin rinnalle anoreksian ja bulimian. Kaikissa niissä on kyse ruoan muuttumisesta suoritukseksi ja henkilökohtaiseksi missioksi.

Eläintuotteista tai ostoruuasta kieltäytyviä motivoi ekologinen oikeudenmukaisuus, syömishäiriöinen taas yrittää hallita todellisuutta oman elimistönsä kontrolloimisen kautta. Ruoan ja syömisvalintojen merkitys korostuu globaalissa nykymaailmassa, kun samalla lautasella kohtaavat muun muassa eläinoikeudet, kehitysmaiden talous ja ulkonäköihanteet.

Puurosen kirjoitus sukkuloi laajan taustamateriaalin läpi mutta antaa tilaa myös ruoka-askeesin harjoittajien omille kommenteille. Tällaisia artikkeleita olisi lukenut enemmänkin.

Mari K. Niemi (toim.): Kiitos ei! Kieltäytymisen kulttuurihistoriaa. Ajatus Kirjat 2008. 269 s. Kaksi tähteä.

Tero Tähtinen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu