Ensimmäisessä luokassa kohti tuhoa

Lukuaika: 4 minuuttia

Ensimmäisessä luokassa kohti tuhoa

Kirjailija Pirkko Lindberg uskaltaa katsoa maailman ekokatastrofeja suoraan päin.

”Kun kerran matkataan Titanicilla, miksei mentäisi ensimmäisessä luokassa! Pitää ottaa kaikki irti, koska vain kiihtyy ja kiihtyy koko tämä roistotalous, missä kaivellaan maan kuoresta irti kaikki mitä suinkin saadaan”, Pirkko Lindberg tiivistää maailman tilaa.

Kirjailija Lindberg on matkustanut maailman ympäri ja käynyt monessa uhanalaisessa paikassa. Niistä hän julkaisi vuonna 1994 kirjansa Maailmanmatka. Kymmenen vuotta myöhemmin Lindberg lähti saarivaltio Tuvaluun, Tyynellemerelle, selvittämään, ovatko saaret uppoamassa kasvihuoneilmiön takia.

Viime vuonna Lindbergin kirja ilmestyi suomeksi nimellä SOS Tuvalu, jonka alaotsikko on kuvaavasti Hätähuuto paratiisista.

Lindbergistä voisi kertoa pitkän tarinan, koska hän on ehtinyt tehdä paljon. Yksi kiintoisista vaiheista hänen elämässään sijoittuu asumiseen siuntiolaisessa ekoviljelykollektiivissa.

”Viljelimme aivan ihanaa vehnää. Kypsä vilja hulmuili kiiltävän keltaisena kuin se olisi ollut kultaa”, Pirkko Lindberg muistelee.

Siuntiosta hän lähti Tanskaan, Emmaukseen lumpunkerääjäksi. Lapset, kaksoissisaret, kävivät tanskalaista koulua, pukeutuivat kirpputorivaatteisiin ja ihastuivat tanskalaisiin siinä määrin, että olisivat halunneet jäädä maahan pysyvästi. Suomessa heitä oli haukuttu porkkanansyöjiksi.

Nyt lapset ovat maailmalla, Ruotsissa ja Australiassa. Pirkko Lindberg toimi radiotoimittajana, kunnes alkoi kirjoittaa 1980-luvun lopulla.

Ruotsiksi kirjoittavan Lindbergin esikoisteos Byte (Saalis 1990) voitti J. H. Erkon esikoiskirjapalkinnon. Sen avulla Lindberg teki matkansa maailman ympäri. Kustantajien kanssa Lingbergille tuli ongelmia heti, kun alkoi näkyä, miten hän havannoi asioita. Schildts on julkaissut alkukieliset kirjat ja osin suomennoksetkin, kun suomenkieliset kustantajat ovat kavahtaneet teoksia.

”Olen ollut mustalla listalla Maailmanmatkasta lähtien. EU-satiiri Candidaa (1998) tarjottiin WSOY:lle ja Tammelle eikä Likekään olisi ottanut Candidaa ilman vaikuttavien ihmisten vaatimuksia. Candida oli kuitenkin sitten yllättäen Finlandia-ehdokkaana.”

Maailmanmatkasta sanottiin, että se oli Pohjoismaiden ensimmäinen ekologinen matkakirja.

”Ei saa kertoa sitä, miten asiat maailmassa ovat. Pitäisi vain lojua hiekkarannalla ja soittaa jollekin kulttuuripersoonalle, istua kahvilassa ja puhua henkisistä asioista.”

”SOS Tuvalua tarjottiin Södikalle, Tammelle ja Likelle. Like väitti, ettei kirjalle ole kääntäjää. Tammessa sanottiin, ettei kirja ole tarpeeksi mukaansatempaava”, Pirkko Lindberg kertoo.

Tunnustus tuli matkailumessuilla, kun Mondo-lehti palkitsi SOS Tuvalun viime vuoden parhaana matkakirjana.

”Nyt kirjoitan romaania 1950-luvun Vaasasta, jossa kasvoin äitini pitämässä hotellissa. Se tuntuu nyt aivan idylliltä tai suorastaan pakopaikalta aikamme painajaiselta.”

Toisensävyinen on Bereniken hiukset (2001), joka on ahdistava psyykeä ja seksuaalisuutta kaiveleva kirja.

”Se oli rankkaa työtä ja olen vieläkin hieman otettu siitä, että uskalsin kirjoittaa ulos niinkin vaikeita asioita. Makrotaso siinäkin kertoo tästä maailmasta. Seksisektori on yksi uuden uljaan Eurooppamme nopeimmin kasvavista aloista – naisiahan myydään kuin karjaa maailman turuilla. Eikä naisen tilanne ole globaalisti mitenkään parantunut.”

Vaikka Pirkko Lindberg on matkustanut paljon, hän ei käytä lentokoneita – ekologisesta syystä, lentokoneet ovat pahoja saastuttajia. Kirjailija kulkee junalla ja laivalla ja matkustaa hitaasti.

”Eivät rahtilaivatkaan ole kovin ekologinen kuljetusmuoto. Juna on paras, mutta nykyään kallis. Junalipusta saa maksaa jopa neljä kertaa enemmän kuin lentolipusta. Pitäisi saada lentokoneisiin bensavero ja enemmän junia raiteille sen sijaan, että yhteyksiä on katkottu ja matkaa jatkaakseen saa juosta junasta toiseen laukkujensa kanssa.”

Tuvaluun Lindberg lähti toimittaja Peter Lodeniuksen ehdotuksesta. Tuvalu oli tullut maailman tietoisuuteen uhanalaisen asemansa takia. Lodenius hankki apurahan, joka tuli Ny Tid -lehteen. Loput apurahat kirjailija haki itse ja niitä annettiinkin melko auliisti.

mainos

”En ollut kovin innokas lähtemään. Matka tuntui valtavalta ja ihmettelin, miten jaksan. En epäillyt sopeutumista, mutta pelkäsin matkan hankaluutta ja terveyden kestämistä.”

”Kun matkustaa tällä tavalla, pitää itse luoda koko matka. Sitä täytyy työntää edessään ja luoda, että pääsee joskus takaisin kotiinkin.”

Matkoilla Lindbergin huoli nähdystä ja koetusta kasvaa. Tuvalun saarilla hänelle näytettiin videofilmeja, joissa nuoret pelasivat palloa ja vesi nousi pakaroihin asti. Vesi nousee korkealle myös, kun on täysikuun vuoksi.

”Pari vuotta sitten Tuvalun pääsaari Funafuti oli jaettu kahtia melkein vuorokauden. Tuvalun hallitus kävi neuvotteluja koko 11000-päisen väestönsä muuttamisesta Niuen saareen. Silloin hirmumyrsky iskikin Niueen, joka tuhoutui pahoin. Siihen muutto jäi.”

”Myös Australian suuret kaupungit ovat virtojen suistossa. Jos vesi alkaa siellä nousta, suuri osa kaupungeista tuhoutuu eikä maanosan keskiosassa voi asua, koska se on aavikkoa. ”

SOS Tuvalu -kirjan lukija huomaa, että Lindbergin aika kuluu matkoilla hyvin siitä huolimatta, ettei matkaseuraansa voi valita. Lindberg selvittää reitit etukäteen ja ottaa selvää, mitä kaikkea niiden varrella on. Hän tekee kaiken aikaa havaintoja ja kirjoittaa näkemästään.

”Panaman kanavan ylitys vesirappusineen oli jännittävä, laiva oli jossain pisteessä ikään kuin zeppeliini ilmassa.”

Matkalla pääsi syömään valmista ruokaa ja oli hyvä tilat. Lindberg nautti keidasmaisesta olosta, ja ilmakin oli kaunis lähes joka päivä.

”Paluumatkalla olimme aika pian Indonesian vesillä ja näimme pikku saaria. Sitten tulimme Singaporeen ja näimme maata, kun menimme ylös Malagan salmea.”

Sitten Lindberg ylitti Intian valtameren ja tuli sen jälkeen Punaisellemerelle, Sueziin, Maltalle, Italiaan.”

Kirjassa Lindberg kertoo, miten Malagan salmessa matkalaisia uhkasivat myös merirosvot, joita on ollut niin paljon, että Lindberg arvelee meren pohjan peittyneen luihin rosvojen hyökkäilyjen jäljiltä. Hänen laivansa säästyi merirosvoilta.

Saudi-Arabian kohdalla Lindberg ei naisena saanut näyttäytyä laivalla, ei edes hunnutettuna tai viiksiin naamioituneena, kuten hän vitsikkäästi yritti ehdottaa.

Tuvalussa Pirkko Lindbergiä jännittivät aivan oudot ihmiset. ”Mutta hehän olivat valtavan ystävällisiä ja ensimmäisenä iltana he kertoivat, että kuulun nyt perheeseen. Mutta minkäänlaisia sopimuksia heidän oli vaikea pitää.”

Tuvalun ylikin on käynyt tsunameita ja saarista isoja osia on jo vajonnut mereen. Saarilla on nyt kuitenkin hyvät tsunamivaroitusjärjestelmät.

”Toisaalta tuvalulaiset tuntuivat yllättävän suruttomilta ja heidän suhtautumistapansa kuolemaan oli luontevampaa kuin meillä.”

Vaikka valkoinen ihminen on kantanut Tuvaluun kaikki mahdolliset taudit, elävät paikalliset vanhoiksi. Syy lienee se, että purkkiruoan lisäksi saarelaiset syövät muuten terveellisesti, kalankin usein raakana.

”Omiin oloihinsa vetäytyminen oli hieman vaikeaa. Jouduin loukkaamaan ihmisiä, kun en jaksanut olla suurperheessä. Länsimaiseen tyyliin tottuneelle oli ympärillä liikaa ihmisiä koko ajan. Asuin vähän aikaa pensionaatin tapaisessa. Sitten jaksoin taas väkeä ympärilläni.”

”Naurun saarella asuin pienessä nunnaluostarissa. Järjestys oli hieno, kaikki oli hyvin puhdasta ja ruuan sai aina ajallaan. Yksityiskodeissa taas syötiin milloin sattui, mutta vastapainoksi oli hauskoja illanviettoja, musiikkia ja tanssia.”

Osa saarista on säilytetty alkuperäisessä asussaan, huikaisevan kaunista paratiisia. Meri saarten ympärillä on niin kirkas, että siinä voi leikkiä kalaparvien kanssa. ”Tuvalulaiset tietävät, että heidän saarensa voivat hukkua, mutta se tapahtuu joskus myöhemmin, he ajattelevat. Varsinkin iäkkäämmät sanovat, että he hukkuvat sitten saartensa mukana.”

Mutta maailmaa ei ole paljon jäljellä sellaisena kuin se oli kuvitellun luomisen jälkeen, kasveineen, eläimineen, puhtaine ympäristöineen.

mainos

”Minä olen kyllä pessimistinen. Ei minulla ole antaa ilosanomaa vaan epäilen, että kaikki menee huimempaa vauhtia huonoon suuntaan, jolloin on pakko herätä todellisuuteen. Jos silloin voi vielä jotain tehdä, se tehdään.”

Viimeinen pisara Lindbergille ovat keskustelua herättäneet uraanikaivokset, joita Suomeen suunnitellaan.

”Jos niitä tulee vielä noin hirveä määrä, ulkomaiset firmat vain ottavat voitot ja työn tekevät suomalaiset saavat keuhkosyövän. Tämä on hölmöläisten maa. Säteilyturvakeskus suojelee säteilyä meiltä!”

”Olemme kaikki vähän kuin pakolaisia, mutta enää emme tiedä, minne paeta. Planeetta on kuitenkin näin ihana. Haluan korostaa, että rakastan tätä planeettaa ja Suomea”, Pirkko Lindberg painottaa.

Raini Lehtonen

  • 9.9.2009