New Karleby -näytelmässä eläimet eivät ole ihmisen kuvia.

New Karleby -näytelmässä lavalla on sekä ihmisiä että eläimiä. Tämä on harvinaista, suorastaan poikkeuksellista.

Kyllä, teatterihistoria toki tuntee eläinhahmoja, paljonkin. Fedja-setä, kissa ja koira -lastennäytelmässä eläimet ovat usein isäntäänsä neuvokkaampia. Cats-musikaalissa kissat mouruavat yksinäisyyttään kuin ihmiset. Näyttämöiden karvaturreilla on perinteisesti ollut yksi yhdistävä piirre.

Ne ovat inhimillisiä, meidän kuviamme. Sitä eivät New Karlebyn täplähyeenat ole.

Hyeenat ovat tulleet Kokkolaan Afrikasta. Vähään tyytyvillä siirtotyöläisillä on kysyntää.

Enimmän aikaa näyttämöllä on vain uroshyeenoita. Ukkojen lauma on työteliäs ja solidaarinen. He ovat levollisia ja itsetiedottomalla tavalla hyviä. Toisin kuin näytelmän ihmishahmot, he eivät juuri pohdi identiteettiään. Ukkojen elämässä kaikki on hyvin, kunhan panovuorot ovat selvillä.

Naaras pitää lauman kurissa. Jos häneltä menevät hermot, hän tappaa. Jos hän on suotuisa, hän antaa.
Jos tämä kuulostaa inhimillisen parisuhteen metaforalta, se ei kerro tästä näytelmästä, vaan populaarien parisuhdeoppaiden kiusallisesta tavasta käyttää eläinmetaforia seksismin perusteluun.

New Karlebyn ihmiset poikkeavat eläimistä juuri siinä, että heidän elämällään ei ole selkeää suuntaa. Eläinurosten elämänenergia tulee vonkaamisesta, eläinaaraan ukkojen kurittamisesta. Ihminen kysyy, kuka hän on, ja siitä seuraa paljon enemmän sotkuista ajattelua ja päätöntä käytöstä.

New Karleby tekee sen, mihin kulttuurimme harvoin pystyy: ottaa eläimet vakavasti toisina. Yksilöinä, joiden toimintaa ohjaa toisenlainen logiikka kuin meidän. Näytelmän täplähyeenoilla ei ole söpöä karvapeitettä eikä luppakorvia. Teräviä kulmahampaita lukuun ottamatta he näyttävät joukolta tavallisia peräkammarinpoikia. Eläintä on rakennettu sisältä käsin, ei lajiemme ulkoisista eroista.

Nämä eläimet poikkeavat ihmisestä esimerkiksi siinä, että heidän kasvoiltaan paistaa aulius ja vilpittömyys.

He pyrkivät hyvään, mutta lauman hierarkian on oltava selvillä. He eivät tule känniin, sillä – kuten näyttämöllä sanotaan – känni on inhimillistä. Eivätkä he sure kuolemaa.

Eläinten elämä on suoraviivaista, ja niin on heidän kuolemansakin. Eräs näytelmän naishahmoista ystävystyy hyeenanaaraan kanssa ja tuntee hetken, että häntä ymmärretään. Kun nainen kyllästyy hyeenan seuraan, hän yksinkertaisesti paiskaa eläimen sillankaiteeseen. Luonnollista. Vaikka hyeena eläessään oli keskeinen hahmo näytelmässä, hänen kuolemansa mahtuu sivulauseeseen. Tekoa ei kukaan kauhistu eikä naarasta surra.

Tämä, jos mikä, kertoo ihmisestä.

Eläimet ovat näytelmässä yhtä aikaa läsnä ja tavoittamattomia. Ihmisellä on valta eläimen elämän yli, mutta hän ymmärtää eläintä sangen vähän. Myös hyeenat tulkitsevat ihmisiä jatkuvasti pieleen, koska ihmisen ajattelun sekavuus on heille vierasta.

Näytelmä asettaakin katsojalle moraalifilosofisen haasteen katsoa toisenlaisuutta toisenlaisuutena, ilman, että se nimetään uudestaan joksikin jo tunnetuksi.

Tämä on vaativaa, miltei mahdotonta.

Tämä on kiinnostavaa.

Ehkä tästä voisi aueta reitti myös toisenlaisten ihmisten kohtaamiseen. Sellaiseen kohtaamiseen, jonka lopputulos ei ole toisen pakottaminen samanlaiseksi kuin itse on.

_______________

Tästä on kyse:

Takaisin Kokkolaan

Tampereen teatterin New Karleby on Leea Klemolan Arktisen trilogian päätösosa. Piano Larsson (Klaus Klemola) palaa vanhempiensa luokse Grönlannista. Uudenlaisen yhteiskunnan rakentaminen maailman pohjoisimman grillikioskin ympärille on epäonnistunut pahasti.

Pianon sieluun on kertynyt kuonaa ja iholle paksu kerros paskaa. Paska irtoaa saippuavedellä, kunhan joku välittää tarpeeksi komentaakseen pesulle. Sielua voi puhdistaa pyrkimällä hyvään. Piano alkaa etsiä sisäistä mummoaan toivoen, että hänen mummohahmonsa näkeminen toisi kenelle tahansa turvallisen olon. Samaan aikaan Pianon isä (Heikki Kinnunen) ystävystyy hyeenalauman kanssa ja hänen äitinsä (Jaana Saarinen) ajaa ambulanssilla katastrofista toiseen, nukkumatta, viinaa juoden ja kiroillen.

Suomalaisen queer-tutkimuksen uranuurtaja Lasse Kekki piti trilogian avannutta Kokkola-näytelmää harvinaisena esimerkkinä suomalaisesta queer-teatterista. Viime vuonna postuumisti ilmestyneessä Pervo parrasvaloissa -kirjassaan hän osoittaa, että Kokkola sekoitti sukupuolistereotypioita harvinaisen epästereotyyppisellä tavalla. Myös tässä päätösosassa hahmot ovat miehisiä, naisellisia, kylmiä, lämpimiä ja toisinaan perverssejä. Useimmiten kaikkea tätä yhtä aikaa.

New Karleby katsoo hahmojaan armollisesti ja ymmärrystä hakien. Kylmän kasvatit saattavat yrittää valehdella, mutta epäonnistuvat. Heillä ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin olla toistensa edessä sellaisina kuin ovat, itsekkäinä ja haavoittuvina.

Katsojalle tämä on haastavaa. Näytelmä itkettää ja naurattaa, ja molemmat reaktot johtuvat järkytyksestä. Tällainenko ihminen on, näin avuton ja paljas?

New Karleby Tampereen teatterissa 20.5. asti. Esitykset jatkuvat syksyllä.

Elsi Hyttinen