Elitismi myy

Mistä puhumme kun puhumme taidepalkinnoista?

Taidepalkintojen on sanottu lisäävän taiteen arvostusta yhteiskunnassa. Ikävä kyllä, niiden tausta-arvot ja kriteerit jätetään julkisesti kertomatta, eikä niitä myöskään selvitetä osallistuville taiteilijoille.

Kyseessä on melkein yhtä absurdi tilanne, kuin jos joukko murtomaahiihtäjiä asetettaisiin lähtöviivalle, kukin saisi hiihtää vapaalla tyylillä eikä matkan pituuttakaan määriteltäisi etukäteen. Asiantuntija päättäisi lopuksi, miksi joku hiihtäjistä oli palkinnon arvoinen.

Taidepalkintojen tarkoituksena on erottaa ”laadullisesti” taiteilijat toistaan. Päämääränä on valikoida ”merkittävät” taiteilijat ”merkityksettömistä”. Esimerkkinä tästä rajauksesta ovat Ars Fennica- ja Carnegie-palkinnot.

Helsingin Sanomat kirjoitti syyskuun alussa seuraavasti: ”Carnegie-palkinnot myönnettiin kymmenettä kertaa Pohjoismaiden merkittävimmille taiteilijoille. Palkinnot jaetaan joka toinen vuosi.”

Taiteessa erottelun luulisi olevan erittäin hankalaa. Taiteeseen ei ole olemassa standardeja. Taiteen laatumääritelmät ovatkin konservatiivisen taide-eliitin omia sisäisiä kriteereitä. Ne on etukäteen rajattu koskemaan formalistista taidetta, josta on poistettu kaikki viittaukset sosiaaliseen maailmaan ja yhteiskuntaan. Jos viittauksia esiintyy, liittyvät ne ”korkeisiin universaalisiin” lakeihin, joita vain harvat ja valitut ymmärtävät.

Sosiologi Zygmund Bauman liittää asiantuntijaelitismiin käsitteen karismaattinen oikeutus. Asiantuntijaryhmällä ajatellaan olevan epätavallista tietoa, näkemystä ja pääsy tavallisilta miehiltä ja naisilta kiellettyjen tietolähteiden luo, jotka takaavat heidän näkemyksensä luotettavuuden ja valintansa sopivuuden ja motivoivat meitä hyväksymään nuo arvot.

Tavallisella normaalijärjellä varustetulla ihmisellä ei ole keinoja tarkistaa karismaattisten ihmisten väitteitä eikä näin ollen oikeutta epäillä heidän näkemystensä voimaa. Mitä vahvempi on johtajien karisma ja asema, sitä vaikeampi on kyseenalaistaa heidän käskyjään ja valintojaan ja sitä lohdullisempaa äkillisestä epävarmuudesta kärsivien ihmisten on seurata heidän komentojaan.

Taidepalkinnoissa yhtyy kaksi tekijää: talousvalta ja illuusio kulttuurisesta pääomasta. Toinen ostaa kulttuurista pääomaa itselleen ja toinen vahvistaa asemaansa taloudellisen pääoman avustuksella. Taidepalkintojen yhteydessä vahvistetaan kulttuurikonservatismia, jossa taide on yläluokan erottautumisentarpeiden väline. Taide ei saa kritisoida yhteiskuntaa tai muistuttaa jatkuvasta kasvavasta eriarvoisuudesta, köyhyydestä tai kärsimyksestä.

Erottelua tehdään myös tieteessä ja yritysmaailmassa. Mutta miksi näin teemme? Tämän taustalla on laajempi yhteiskunnallinen tarkoituksenmukaisuus. Sen tehtävänä on muistuttaa voittajien kulttuurista, jossa niin yksilöt kuin yrityksetkin kilpailevat toisiaan vastaan joka osa-alueella. Kilpaileminen ja taloudellinen vaurastuminen on elämän tarkoitus – ei sivistys tai oikeudenmukaisuus. Taidetta ja taiteilijoita on aina pidetty äärialueena, jossa poikkeusyksilöllisyys on luonnollista ja samalla myös taloudellisesti mitattavissa ja hyödynnettävissä oleva asia. Nykytaiteen markkinat ovatkin muuttuneet teollisuudeksi, jossa kärkytään yhä suurempia voittoja. Taidemarkkinoilla ei siedetä uusliberalismia kritisoivaa taidetta. Taiteen täytyy olla vaihtoarvoltaan hyödynnettävissä.

Taiteen maailmassa talouden vaikutusvalta on vaiettu salaisuus. Se koetaan taiteeseen kuulumattomana osa-alueena. Kuitenkin talousvaltaa on taidemaailmassa käytetty aivan kuin muillakin yhteiskunnan osa-alueilla.

Taidemaailmassa on valittu, suosittu, palkittu, arvostettu tai oltu arvostamatta. Instituutiot ovat samalla tavalla hierarkisoituneet kuin muut hierarkkiset järjestelmät muilla yhteiskunnan sektoreilla. Kilpailu ja valtataistelutilanteet eivät ole tuntemattomia taideinstituutioiden sisällä. Taideinstituutioiden perinne limittäytyy myös vahvasti ylemmän yhteiskuntaluokan kulttuurisiin traditioihin.

Taiteen on käsitetty olevan pyyteetöntä toimintaa, joka on vailla hyötynäkökulmia. Taiteilija työskentelee sisäisen intohimonsa vallassa ja pyrkii rehellisesti ja totuudenmukaisesti ilmentämään ääri-individualistista maailmaansa. Tässä ajattelemisen tottumuksessa taide mielletään muun hyötyyn tähtäävän yhteiskunnallisen toiminnan ja etenkin valtahierarkioitten ulkopuolelle. Taide nähdään jopa vallan vastakohtana.

Näkemys on täysin harhaanjohtava. Menestyvä ja hyvä taiteilija on myyvä taiteilija. Jokainen myynnittä ja palkinnotta jäävä taiteilija on syyllinen omaan tappioonsa. Taiteilijoiden uramenestyksestä on julkisuudessa muodostunut symboli kilpailuyhteiskunnan menestyneiden ja menestymättömien ihmisten välisille eroille.

Carnegie-palkinnon tänä vuonna voittanut arvostamani taiteilijakollega Heikki Marila on virkistävä poikkeus formalistien ketjussa. Marila on käsitellyt aikaisemmin tuotannossaan köyhyyttä, syrjäytymistä, vallan perverssejä ilmentymiä, sokeaa alistamista, seksuaalista väkivaltaa ja yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta.

Onnea voittajalle!

Artikkelin kirjoittaja oli Ars Fennica -ehdokkaana 2009.

Mika Karhu

Kommentoi Facebookissa
Kirjamessut 2018 banneri
Helsinki liikkuu