Elena

Kuukauden tarina.

”Kumpi?”

”Keittiö.”

Kopistelin helpottuneena alakerran pukuhuoneeseen. Onneksi enemmistö duunareista oli muijia, ja kassanakit napsahtivat harvemmin jätkille. Oli laskettu, että myynti on suurempi niillä kassoilla, joilla päivysti nätti bööna karvaisen jannun sijaan. Ja olihan keittiötyöskentely muutenkin fyysisesti raskasta. Grillarin työ, miehen työ.

Salminen murahti moronsa noustessani keittiön puolelle. Nyöritin essun ja muistin korvarenkaani. Ne nipsahtivat helposti lavuaarin reunalle. Vilkaisin hiukavuoden mittaisia jonoja ja hipsin pikaisesti eteiseen. Siellä olisin hetken turvassa petomaisilta päivittäistä roskaruoka-annostaan hinkuvilta katseilta.

”Kiire?”

”Vittu”, Salminen sanoi ja vilkaisi olkansa yli tyhjään lämpöpinniin, joka tarkoitti sitä että burgereita uupui. Salminen pyyhki hikeä otsaltaan ja veti skrapallaan reippain vedoin grillin pintaa puhtaaksi. Kirosi vaimeasti ja lätki uuden täyden satsin kuurapintaisia punaisia pikkupihvejä suhisemaan kuumalle raudalle, avasi samaan aikaan huutavan leipäuunin ja paiskasi rämisevät pullapellilliset maustepöydälle. Ihailin hänen ripeyttään, kun hän ruiski ketsuppiannostelijasta tarkat neljän tipan nokareet sämpylöiden päälle. Samalla vauhdilla hän roiskaisi sipulikuutiot ja kurkut.

”Oli taas puolikas pihvi grillin alla”, Salminen vilkaisi minua lippansa alla.

”Se on se saamarin Jape. Ei sitä iltavuoroon vielä pitäs laittaa.” Keltanenäisten virheitä äristiin, me konkarit. Salmisen ura pihvinpaistajana oli jo varmaan toisella kymmenellä. Itsekin olin nelisen vuotta elämääni tuhlannut täällä rasvankatkussa. Nostin vähän housujani, ja tuumasin rehvakkaasti normaaliani huomattavasti möreämmällä äänellä.

”Vittu mikä olo, hikeä pukkaa.”

”Krapula?” Salminen hihkaisi selvästi riemastuneena, ja käänteli pihvejä nopein tottunein liikkein. Hikipisarat kimaltelivat mustissa pulisongeissa.

”Onhan tuo”, urahdin vieläkin möreämmin ja löntystelin limukkakoneelle. Uusi yhtiö oli kironnut pitkään työntekijöiden limukanjuontioikeutta. Onneksi luottamusmiehemme piti tiukasti puoliamme, otti ammattiliittoon yhteyttä ja varmisti täten huonot välit uuteen omistajaportaaseen.

Huuhtaisin punaista nimikkokuppiani ja suhautin vaahtoavaa kolaa kupin täyteen. Röyhtäisin suu kiinni sisäänpäin ja leimasin kellokorttini. Salminen oli tullut iltavuoroonsa jo varmaan neljältä, ellei jopa kolmelta. Hän kuului siihen vanhaan polveen joilla oli vielä sopimuksessaan minimityötuntimäärät, me uudet olimme kaikki osa-aikaisia.

Elena hymyili minulle kiikuttaessaan ranskalaisia kassalle. Katselin hänen kävelyään, kireisiin tummansinisiin päällikön housuihin verhottuja pakaroitaan ja vaivuin ajatusteni vietäväksi.

Elena heinäladossa punavalkoruutuinen mekko päällään. Rehevien rintojen kohdalta kiristyneenä. Hedelmällinen äiti Maa ja lihallinen sisar Synti. Evästauko, tuoreen heinän tuoksu. Ja me kahden. Elena vapautti huivin päästään. Hänen hiuksensa laskeutuivat päivettyneille olkapäille valtoimenaan vehnänvärisenä kihararyöppynä. Hän laskeutui makuulle ja mekon helma nousi. Vankkojen pohkeiden peittoamat punaiset kumisaappaat loittonivat levälleen. Mustikansiniset silmänsä välähtivät käskyn, tule. Ja minä, vapisevana, hieman epävarmana ja kuumottavain poskin…

”Korpela! Joko nää leimasit?”

”Jep, sori.” Käännähdin maustepöydän puoleen ja vetäisin peltitarjottimen lähemmäksi itseäni. Annoin palaa, olin nopea ja tarkka, tiesin Salmisen pitävän minua hyvänä työntekijänä enkä halunnut tuottaa pettymystä. Majoneesia ruiskaus, tarkasti suoraan sämpylänpohjan yläpuolelta etteivät roiskeet lennelleet leivän reunoille, salaattia, 14 grammaa. Tapasimme välillä testata hyppysellisiemme tarkkuutta vaa’an kanssa. Lopuksi sujautin jouhevin kyynärvarsiliikein ja näppärin sormiottein cheddarjuustosiivut salaatin päälle ja työnsin tarjottimen Salmisen päähän pöytää, jossa hän odotti kolme höyryävän kuumaa naudanlihapihviä lastassaan. Tempaisin sämpylöiden kannet luokseni, ja aloin napsauttelemaan ketsuppia annostelijasta. Näin Salmisen tyytyväisen ilmeen. Ollut varmaan raskas rupeama yksin köökissä. Mutta se mies ei valittanut. Selvin päin.

”Salminen syömään!” Elena kaakatti säntäillessään kassan ja keittiön väliä.

Salmisella oli oikeus puolen tunnin palkattomaan ruokikseen. Sen ansaitsi, kun työpäivä ylitti seitsemän tuntia. Lyhyempinä päivinä pyrittiin pitämään vartin paussi. Kerran jouluhulinan aikaan olin kuusi tuntia putkeen kassalla. Pääsin käymään kusella ja kahvilla, siitä ajasta otettiin palkasta pois tauolla kulunut viisiminuuttinen. Sama tehtiin tupakkataukoja vaativille.

Elena ryntäsi jääkaapille hakemaan katkarapupussia. Joku oli mennyt tilaamaan salaatin. Vilkaisimme toisiamme tietävästi ja hän muodosti huulillaan naisen sukupuolielintä tarkoittavan kirouksen. Saatanan salaatinjärsijät, juuri nyt kun jonot olivat ovelle asti, kerroshampurilaisia uupui yhdeksän ja Salminenkin ruokiksella. Ruokis oli pyhä. Sitä ei heppoisin perustein keskeytetty. Kirjoittamattomia sääntöjä. Rynniessään salaatintekoon tiskialueen puolelle tönäisi Elena kylkeäni rinnoillaan. Ne olivat kiinteän ja jämäkän tuntoiset. Kävi kuulemma salilla. Salminen oli kertonut päissään, että aikoi mennä samalle salille. Hän aikoi onnistua seuraavissa pikkujouluissa. Epäilin onnistumista, mutta nauroin rehvakasti ja kilistin tuoppia Salmisen kanssa. Se tapahtui eilen, kun menimme töiden jälkeiselle viereiseen kantabaariin. Salminen mökelsi baarista ulos jo parin tunnin päästä, itse istuin tappiin ja jatkoin vielä klubille. Siellä kusin pokeriin kakskymppiä mikä vitutti.

Elena tarkasti munien kunnon ja kirosi.

”Ei helevetti näitä voi enää laittaa”, hän sähähti ja näytti minulle ruskeaa keltuaista. Kohautin olkapäitäni ja ajattelin hänen rintojaan, jotka värähtivät ohutkankaisen kauluspaidan alla. Elena käsitti kohautukseni hyväksynnäksi ja heitti eiliset munanviipaleet salaattiin. Aina ne vaan ihmetytti, nuo tyypit jotka tulivat hampurilaisbaariin salaattia syömään.

Uusi tyttö oli toisella kassalla. En muistanut sen nimeä, he olivat kaikki samannäköisiä työvaatteissaan. Lippalakissa ja tukka tiukasti ponskarilla. Koruja ei saanut olla kuin tytöillä korvikset, nappimalliset. Jotkut kyllä pitivät salaa kaulaketjua. Piilossa kauluksen alla. Uuden tytön niska oli punainen, ei ollut päässyt tauolle koko aikana, ja arvasin että sitä kusetti. Oli sen verran tiuhaan hörppinyt laittikolaansa.

Elena puhui nopeasti, käveli nopeasti ja heilautti suolaripotinta nopeasti höyryävien ranskalaiskasojen yllä. Mielestäni vähän liiankin nopeasti, suola tahtoi jäädä yhdeksi köntiksi yhteen kohtaan, Olisi pitänyt ripotella, harkitummin, pidemmin ja vähän purkkia pyöräyttäen. Tämän olin oppinut kursseilla Helsingissä. Kaavailivat minusta vuoropäällikköä.

Elena puhui ostamastaan taulutelevisiosta.

”Paljo siinä on?”, kysäisin.

”Ai mitä?”

”Tuumia, siinä telkkarissa.”

”Niin, en minä sitä tiedä, aivan älyttömästi.” Make sanoi vaan, että näkyypähän kiekkokin kunnolla. Ettei tarvi perse pitkällä tiirata, että näkee. Elena nauroi nopeasti. Nopeasti ja kimakasti, kuin nakuttaen. Katselin hänen kireisiin tummansinisiin päällikön housuihin verhottuja pakaroitaan.

Ajattelin Elenaa katsomassa taulutelevisiotaan.

Kirjoittaja on oululainen vapaa toimittaja, joka avustaa Esa-lehteä.

Ilkka Mikkonen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu