Ei siihen kuole

Sananvalta: Aikoinaan vanhempani yrittivät saada minut tekemään kaikenlaisia hommia. Vastaus oli aina ei.

Aikoinaan vanhempani yrittivät saada minut tekemään kaikenlaisia hommia. Oli kasvimaan kitkemistä, ikkunoiden pesemistä, lumien luomista, maalaushommia, ainaista ruohonleikkuuta, vesien kantoa saunaan, niitä perhanan risusavottoja. Suht tavallisia asioita. Vastaus oli aina ei. ”En tee, en mee.” Isä yleensä huokasi raskaasti, pettyneenä laiskaan jälkikasvuunsa, ja lopetti siihen, mutta äiti yritti sitkeästi suostutella.

”Eikö olis kiva?”

”Ei.”

”Kaikki yhesä tehtäis, jooko?”

”Ei.”

”Eikö susta ois mukava auttaa äitiä?”

”Ei.”

Sitten se kertoi joka kerran kuinka oli itse halunnut lapsena yli kaiken auttaa äitiään, aina kysymässä mitä voisi tehdä, kantoi vaikka sillä lastenämpärillään vettä saunaan.

Molemminpuolisen itkun ja hammastenkiristysten jälkeen aika usein päädyin töihin. (Isä sanoisi tähän kyllä: ”Koskaan et oo mitään tehny.”) En tiedä mistä olinkin niin aikaisin löytänyt vakaumuksen tehdä vain mitä haluan. Tästäkin seurasi rakentavia keskusteluja äidin kanssa.

”Ei aina voi saada mitä haluaa.”

”Mutta ku mää haluan.”

Pistin joka kerran pirullisesti vastaan, vaikka lopulta hommia oli ihan kiva tehdä. Viimeinen perustelu äidin suusta oli yleensä, että ei siihen kuole. Mietin, että mitä sitten. Pitäisikö tehdä kaiken maailman asioita vain sen takia, etteivät ne tapa? Hahaa, ajanpa pyörällä pää edellä polttaraispuskaan, koska siihen ei kuole. Äitiä ei hirveästi naurattanut.

Hankimme mieheni kanssa viime syksynä satavuotiaan maatalon. Tilan historia alkaa 1500-luvun perintötilallisista, niin että vanha on. Pihapiiriin kuuluu päärakennuksen lisäksi vielä vanhempi entinen päärakennus, kanala, navetta ja riihi. Kaikkia pitää korjata. Tekemistä löytyy. Kun kuluneen talven ja kevään aikana olen siellä kaikenlaista puuhastellut, ovat äidin lentävät lauseet alkaneet elää päässäni uutta elämää.

Olen mennyt töihin rakennukselle sillä mielellä että ”mitä nopeammin aloitat, sitä nopeammin homma on valmis”. Niin, äiti taas. Hiki päässä olen repinyt rakennuksen sisustaa puhtaaksi viime vuosikymmenien materiaaleista. Vaikka kuinka iloisena aloittaisin työt – omaa pitkään kaivattua kotiahan tässä tehdään – kohta on naama pahannäköisessä irveessä. Mies on pelännyt lähteä kanssani hommiin, kun lopulta olen aina kuin itse saatana. Riuhdon raivoisasti siellä täällä ja olen kaikella tapaa paskana jo kolmen vartin jälkeen, kun mies tekee rauhalliseen tahtiinsa, pitää vähän väliä tupakkataukoja ja jaksaisi siten vaikka kuinka pitkään. Hengaileva työtyyli ei ole vitutustani vähentänyt.

Kun rakas projektimme on ollut muuttumassa yhden naisen taistelutantereeksi, pääosassa pillastunut pohojalaismuija, kuin petolinnun perse, olen joutunut pohtimaan näitä jostain kumpuavia asenteitani tarkemmin. Joku siellä sanoo, että ei työnteon kuulukaan olla hauskaa, otsasi hiessä pitää sinun työsi tekemän, ja niin edespäin. Äiti ja kristinusko. Vai niin, olen miettinyt, on sittenkin jotain tarttunut protestanttisesta etiikasta.

Ei kiitos, olen päättänyt, ja sen jälkeen kummasti rauhoittunut. Istutan kukansiemeniä, lompsin välillä pihalla ihan muuten vaan eikä mieskään enää kulje varpaillaan. Tosin olen yhä sitä mieltä, että on tuo vähän hidas. Ja joskus 12 ikivanhan omenapuun risuja pellolle kantaessa tai maata käsin kääntäessä tulee mieleen, että voisivat muutkin tulla töihin, ystävät ja sukulaiset. Ei tekisi pahaa runoilijoillekaan tehdä joskus fyysistä työtä. Eikö olisi kiva, kun kaikki yhdessä tehtäisiin. Ei siihen kuole.

Marjo Isopahkala, marjoisopahkala(a)auriamail.net

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu