Ei lainkaan rahaa, leikisti

Rahan voima: Päätimme yksimielisesti, ettei rahaa enää tarvita. Siitä on ennenkin ollut lähinnä harmia.

YHTÄKKIÄ NATUR OCH MILJÖN ja Luonto-Liiton järjestämä Päivä ympäristöaktivistina -tapahtuma olikin muuttunut. Kaikki muut ihmiset olivat kadonneet jäljettömiin. Oli vain kuusi lukioikäistä nuorta ja minä. Piti keksiä, miten pärjäämme tästä edespäin, ja millaisen yhteiskunnan haluamme.

Päätimme yksimielisesti, ettei rahaa enää tarvita. Siitä on ennenkin ollut lähinnä harmia.

Irtokarkit on tietysti jaettava muiden kanssa. Tasan. Muuhun syötävään ja tarpeelliseen tai kivaan roinaan pätee sama. Tarpeen tullen vaihdamme vaikka porkkanoita perunoihin, tai huussin tyhjennyksen hierontaan. Vaihdon välinettä oleellisempi asia on reilu meininki.

Meidän on sovittava sääntöjä sääntöjen sopimisesta. ”Lopulta johtajaa kuitenkin tarvitaan, minä kannatan valistunutta diktatuuria”, yksi sanoo.

Muut tyrmäävät vetoamalla yksilönvapauteen, maailmahan on ilman johtajia parempi. Diktatuurin puolustaja alistuu enemmistön diktatuuriin ja teemme päätöksiä miten milloinkin, juttelemalla, väittelemällä.

JOS KUITENKIN olisi muitakin ihmisiä jossakin, toimisiko tällainen päätöksenteko? Tuiki tuntemattomien kanssa, sellaistenkin joilla on toisenlaiset tavat. Entä jos porukkaa olisi satoja tai tuhansia, ja keskusteluja pitäisi käydä loputtomasti? Posti on tarpeen ja puhelinsysteemi, ja ehkä joskus haluamme taas maistaa kaukomaiden herkkujakin.

Alue laajentuu ja päätökset koskevat yhä useampia, pitääkö siis valita joku meitä edustamaan? Sellaisestahan on enimmäkseen huonoja kokemuksia.

Ryhmämme sopii, että edustajia valitaan tarpeen mukaan ja vain yhteen asiaan kerrallaan. Vaihdamme edustajan heti, jos hän alkaa sooloilla.

Tärkeimmistä asioista haluamme edelleen päättää itse. Kukaan ei saa päättää puolestamme, mitä meidän pitää oppia tai tietää. Puolukkametsäämme ei saa kaataa, jos joku nyt jotakin niin tyhmää voisi ylipäätään haluta.

Yhteinen haave vapaudesta ja rauhasta käy toteen. Välillä on kuitenkin hemmetin tylsää ja yksinäistä. Lääkäriäkään ei ole. Osa meistä haluaa saada lapsia – sitten joskus – mutta meitä on liian vähän, kaikille ei riitä puolisoa.

TOISAALLA – ei niin kovin kaukana meistä – lukioikäinen avaa keskustelun: ”Autoja ei sitten käytetä. Niistä tehdään tilataidetta.” Muiden mielestä ajatus on mainio. Tämäkin ryhmä hylkää rahan ensi töikseen. He keräävät metsästä mitä löytävät, viljelevät, pitävät lampaita ja lehmiä, uskovat vaihdantaan ilman erimielisyyksiä. Talot lämpenevät puilla. Sähköt saadaan, kunhan aurinkokennojen käyttöopas löytyy tai joku saa tuulimyllyn pyörimään. Itsestään selvää.

Ryhmä aikoo liikkua vähitellen kohti etelää, he haluavat lämpimään. Jos joku laiskottelee päivät pitkät, kukaan ei kiellä – ei ainakaan vielä. Osa pelkää ahdistuvansa, ympyrät ovat niin pienet ja elämä niin yksinkertaista.

Loppuratkaisu: tytöt päättävät kuolla lapsettomina, luonto kantakoon vastuun jatkosta.

Valitettavasti yhteiskuntaleikki piti lopettaa, ennen kuin selvisi, katosiko ihmisen laji kokonaan maan päältä.

Kirjoittaja toimii Maan ystävien talouskampanjassa. Yhteiskuntaa leikitään myös Maan ystävien Väentapaamisessa Lahdessa 18.–20.11.

www.maanystävät.fi

Toni Haapanen, toni.haapanen@maanystavat.fi

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu