Ei kenenkään maalla

Etelämantereella hallitsevat lumi, jää ja hiljaisuus.

LUKUISISTA TUTKIMUSMATKOISTA huolimatta Etelämanner on yhä terra incognita, tuntematon maa, joksi sitä kutsuttiin jo ennen kuin manner oli edes löydetty. Vieraus on ymmärrettävää; onhan kyseessä kaikista mantereista kylmin, kuivin, korkein ja tuulisin. Se vaatii elämältä äärimmäistä sopeutumista.

Löysin silti itseni marraskuun lopulla laivalta Draken salmessa suuntaamassa kohti Antarktiksen kevättä. Talvea rakastavan ihmisen suurin haave oli toteutumassa: saada vierailla maailman äärellä, lähes epätodellisessa lumen ja jään maassa.

JO MATKA HALKI kuohuvan meren viritti tulevaan. Äänetön ja ääretön merimaisema sekä laivaa seuraavat merilinnut olivat vaikuttava näky. Albatrossit ja liitäjät räpäyttivät vain harvoin siipiään ja antautuivat ilmavirtojen kannettavaksi. Lintujen siipienväli on parhaimmillaan yli kolme metriä ja säästeliäs, melkein pysähtynyt lento majesteettinen näky.

Päivien matkan jälkeen merestä erotti ensimmäisen jäävuoren. Silmä oli tottunut näkemään pelkkiä sinisen, valkoisen ja harmaan sävyjä eikä mantereen lähestyminen muuttanut sitä. Sen sijaan maisemaan tuli muotoja ja vaihtelevuutta. 99,7 prosenttia Etelämantereesta on ikuisen jään peitossa, ja valkeuden rikkovat oikeastaan vain korkeiden, jyrkkien vuorten seinämät. Niiden laaksoissa lumi pakkautuu jopa kilometrien paksuisiksi jäätiköiksi, jotka etelänavalta valuvat reunoja kohti.

JÄÄTIKÖISTÄ LOHJENNEET valtavat jäävuoret kelluvat yksinään tai ryhmissä ja antavat veden hioa itseään. Kun vesi on tarpeeksi kauan kuluttanut jäätä pinnan alla, vuoren tasapainopiste muuttuu ja se keikahtaa. Pintaan nousee huimia muodostelmia ja sama toistuu, kunnes vuori lopulta pienenee ja sulaa olemattomiin.

Värejä on niin vähän, että välillä näkymät sulautuvat vaikeasti hahmoteltavaksi maisemaksi. Aina ei tiedä, missä meri päättyy ja lumen peittämä ranta alkaa, mikä on taivasta ja mikä usvan peitossa olevaa vuoristoa. Rauhallisessa maisemassa häikäisevimpiä ovat jään turkoosit sävyt. Kun ilma pusertuu jäästä, sen väri muuttuu – mitä vähemmän jäässä on ilmaa, sitä syvemmän turkoosi jäämassa on.

TYYNNYTTYÄÄN myös meri paljastuu kirkkaan siniseksi ja läpinäkyväksi. Veneillä matkatessa näkee useiden metrien syvyydessä lepäävät pohjan kivet tai jäävuorten vedenalaisia osia. Etelämanner ei kuitenkaan tarjoa nähtäväksi vain elotonta luontoa. Vaativasta ympäristöstä huolimatta jotkin lajit ovat sopeutuneet erinomaisesti. Sopeutujalajeja ei ole monta, mutta niitä harvoja esiintyy runsaasti.

Pingviinejä on kaikkialla. Niitä näkee jäävuorilla ja -lautoilla, rannalla pesillään tai uimassa ruoan perässä niin, että ne vuoroin sukeltavat ja vuoroin hyppäävät vedenpintaa pitkin eteenpäin. Terhakoita pingviinejä huomattavasti rauhallisempia ovat hylkeet. Usean metrin pituiset ja tonneja painavat hylkeet kellottelevat rannan tuntumassa. Toisinaan joku niistä rapsuttaa itseään korvan takaa ja vielä harvemmin muutama uros nousee ärjäisemään naapurille ja siten puolustamaan reviiriään.

ELÄIMISTÄ ON pysyttävä kunnioittavan etäisyyden päässä. Niiden käyttäytymisestä huomaa kuitenkin, ettei niillä juuri ole luontaisia vihollisia. Ne suhtautuvat ihmisiin huolettomasti ja jatkavat rauhallisesti puuhiaan. Tämä lisää vierailun aiheuttamaa ihmetystä – kotona on tottunut siihen, että villieläimistä onnistuu näkemään vain häivähdyksen ennen kuin ne pakenevat paikalta.

Etelämantereen herkkää luontoa suojelevat monet kansainväliset sopimukset. Kukaan ei omista maata ja ihmistoiminta rajoittuu yleishyödylliseen tutkimukseen. Vierailija ei saa jättää mitään jälkeensä. Vuonna 1961 allekirjoitettu Etelämannersopimus solmittiin 50 vuodeksi. Tähän asti kymmenet valtiot ovat sitoutuneet yksimielisesti sopimukseen, mutta uuden sopimuksen neuvottelu saattaa nostaa pintaan kilpailevia pyrkimyksiä.

NIIN ELÄIMET kuin koskematon luontokin synnyttävät vahvan tietoisuuden alueen haavoittuvaisuudesta. Jo sillä, että astuu koskemattoman puhtaaseen hankeen, jättää käynnistään jäljen. Vaikka tämä on vielä kohtuullisen harmitonta, on helppo ymmärtää miten ihminen aiheuttaa toiminnallaan huomattavasti suurempaa tuhoa.

Tässä äärimmäisyyksien maassa luonnon toisaalta vaarallinen, toisaalta lumoava voima tulee esiin. Kun liikkuu vuorten juurella, jäälauttojen, lumisohjon ja talon kokoisten jäävuorten joukossa, tuntee itsensä auttamattomasti pieneksi. Hillitty värimaailma yhdessä luonnon täydellisen koskemattomuuden ja hiljaisuuden kanssa luovat puolestaan ympäristön, jossa rauhoittuu. Siitä saa ammennettua voimaa vielä pitkään.

Kirjoittaja työskentelee ympäristökasvatuksen parissa, mutta vietti marras–joulukuussa 2004 kaksi viikkoa lomaillen Etelämantereella.

Merike Niitepõld

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu