Kirjoittanut teppo eskelinen

Durban jatkaa kamppailua

Lukuaika: 5 minuuttia

Durban jatkaa kamppailua

Tulet lähivuosina kuulemaan entistä useammin nimen Durban, ehkä poliittisesti korrektissa zulunkielisessä muodossa eThekwini.

Ehkä kuulit sen jo jalkapallon MM-kisojen aikaan, kun kaupungissa pelattiin otteluita aina välieriin asti. Kuluvan vuoden lopulla kansainvälisen politiikan maailma katsoo Durbaniin, kun kaupungissa järjestetään YK:n COP17-ilmastokokous.

Jalkapallon Afrikan mestaruuskisat pelataan Durbanissa vuonna 2017. Seuraavaksi kaupunki pyrkii vakavissaan saamaan olympiaisännyyden vuonna 2020.

Kaupungin kuuluisa ranta kutsuu matkailijoita kauempaakin, ja kaupungissa järjestetään entistä enemmän erilaisia konferensseja ja tapahtumia.

Monelle durbanilaiselle nämä ovat äärimmäisen huonoja uutisia. Tämä johtuu siitä, että Durbaneja on kaksi. Se toinen Durban odottaa historiallisten vääryyksien korjaamista ja kaikkien asukkaiden kaupunkia.

Kuten koko Etelä-Afrikka, Durban elää edelleen apartheidin maantiedettä. Vuosikymmenten ajan valkoiset elivät omilla alueillaan, joihin mustilla ei ollut asiaa.

Rikkaita asuinalueita kutsutaan nykyisin yleensä ”entisiksi valkoisiksi” alueiksi.

Vallitsi selkeä nokkimisjärjestys. Ensin katsottiin valkoisten asuinalue, sitten sijoitettiin teollisuus, lopuksi katsottiin mihin muut mahtuvat. Yleensä ne paikat olivat teollisuuslaitosten kupeessa. Alueiden välistä kanssakäymistä rajoitettiin.

”Etelä-Afrikkaa voi ymmärtää vain ymmärtämällä limittäisten maailmojen kaupunkirakennetta. Durbanissa ei ole rikkaita ja köyhiä, vaan on kaksi Durbania jotka toimivat toisistaan riippumatta. Niitä yhdistää vain se, että ne sijaitsevat lähellä toisiaan ja kilpailevat joskus samoista alueista”, selittää ympäristöaktivisti Desmond D’Sai.

Kahdessa Durbanissa ei ole kyse pienestä rikkauden saarekkeesta köyhyyden keskellä, kuten Afrikassa yleensä. Durban on täydellisesti toimiva urbaanin ja koulutetun keskiluokan kansoittama eurooppalainen kaupunki, jonka laidoille on paiskattu kaupunkilaisten enemmistö.

Tämä enemmistö elää suurten öljynjalostamojen ja muiden saastuttavien teollisuuslaitosten kupeessa. Erityisesti astma ja syövät ovat asukkaiden vaivana.

”Tällä ympäristörasismilla on vuosisadan perinne, eikä se ole kadonnut mihinkään. Teollisuuden kylkeen on sijoitettu ihmiset, joilla ei ajatella olevan merkitystä muuten kuin halpana työvoimana”, D’Sai sanoo.

Apartheid-hallinto näki mustissa halpaa työvoimaa. Teollinen kehitys oli helppoa, kun työvoima voitiin komentaa paikalle. Sen lisäksi oli tietysti ihmisiä, jotka olivat työvoimanakin tarpeettomia.

Kennedy Roadin slummi on näille ihmisille. Se sijaitsee kaatopaikan kupeessa. Kaatopaikkaa suunniteltiin suljettavaksi slummiasukkaille aiheutuvan terveysvaaran takia. Hankkeesta kuitenkin luovuttiin, kun kaatopaikasta tuli taloudellisesti kannattava metaaninpolttohankkeen myötä.

Kaupunki on ollut alueesta juuri sen verran kiinnostunut, että on asentanut alueen tuhansille ihmisille viisi vesihanaa. Yksityinen säätiö on tuonut kymmenkunta bajamaja-tyyppistä vessaa.

Sanomattakin on selvää, että koulutus on huonoissa kantimissa, päihdeongelmia on paljon ja tuberkuloosi leviää. Slummiasukkaiden Ababhali Basemjolo -järjestön arvion mukaan 40 prosenttia kaupunkilaisista asuu näissä olosuhteissa.

Kennedy Road kasvaa, mutta suurin osa kasvusta tulee luonnollisen kasvun myötä, kun alueen lapset tulevat aikuisikään ja rakentavat oman hökkelin. Työttömyys vaikuttaa myös, kun köyhtynyttä työväkeä muuttaa slummeihin.

Osa asukkaista todella on töissäkäyviä: rikkaampi väki tarvitsee esimerkiksi puutarhureita. Vapaassa markkinataloudessa työvoimaa ei tarvitse sortaa, joten heidän asumisolosuhteensa eivät ole enää työnantajan asia. Siispä he asuvat Kennedy Roadilla.

Slummiasukkaat ovat tietysti ihmisiä, joille uudessa uljaassa Etelä-Afrikassa piti olla paremmat olosuhteet. Peruspalveluiden takaaminen oli yksi ANC:n keskeisistä lupauksista.

Totta onkin, että hallitus budjetoi tuhansia euroja asukasta kohden näiden alueiden asuinolosuhteiden parantamiseen. Ongelmana on vain se, että välikädet hallituksen sisällä näyttävät löytävän rahoille käyttöä. Myös urakoitsijat, joiden pitäisi rakentaa parempia asumuksia alueelle, voivat paksusti.

mainos

”Asiat eivät parane ennen kuin asukkaat saavat äänensä kuuluviin. Joku muu vie aina köyhimmille tarkoitetut rahat, elleivät köyhät pääse itse vaikuttamaan niiden käyttöön”, sanoo Ababhali Basemjolon pääsihteeri Zodwa Msibande.

Msibande työskenteli slummista käsin vielä vuosi sitten, mutta on nyt siirtynyt rähjäiseen keskustatoimistoon. Syynä oli väkivaltainen hyökkäys, jossa järjestö häädettiin Kennedy roadilta. Msibande ei sano asiaa suoraan, mutta antaa ymmärtää että slummikehitykseen liittyvät taloudelliset intressit olivat väkivallan taustalla.

Myös peruspalvelut ovat maksullisia. Durbanin kaupungilla on käytössä aktiivinen sähköjenkatkaisupolitiikka. Jos sähköön ei ole varaa, sähköä ei kohta tule. Joidenkin slummiasukkaiden on pakko saada sähköä, minkä seurauksena monenlaiset omatoimiasentajat hoitelevat vaarallisia virityksiä.

ANC-hallitus on ottanut varsin perinteisen oikeistoliberaalin linjan. Värillä ei ole väliä, mutta taloudellisesti jokainen vastaa itsestään.

Etelä-Afrikan apartheid loppui vuonna 1994 – ja ei loppunut. Eriarvoisuus on räikeää, mutta värin sijaan on poliittisesti korrektia puhua luokasta. Samalla rikkaiden joukossa rasistinen puhe on muuttunut perinteiseksi porvaripuheeksi.

On junttimaista syyttää mustia laiskoiksi, mutta hyvin tavallista syyttää työttömiä laiskoiksi.

Jokin on kuitenkin muuttunut: kaupungin keskusta. Vanhan vallan murtumisen jälkeen mustat, jotka eivät olleet aiemmin saaneet asua keskustassa, muuttivat joukolla kaupungin ytimeen. Varakkaat muuttivat pois, ja keskusta slummiutui.

Osa keskustan korkeista asuinrakennuksista on kokonaan vallattu. Valtauksissa on tosin Suomeen verrattuna kääntöpuolensa: valtaajien jälkeen taloon ilmestyy paikallinen mafia, joka ryhtyy perimään vuokria valtaajilta. Poliisi ei mene näihin taloihin vapaaehtoisesti.

Keskusta on kaikkien köyhien alue. Työttömät ja alkoholisoituneet valkoiset kerjäävät keskustassa. Heillä ei ole asiaa slummeihin.

Huoli turvallisuudesta kaventaa etuoikeutettujen elämänpiiriä jatkuvasti. Rikkaiden asuinalueilla on poikkeuksetta sähköaidat. Paikasta toiseen liikutaan poikkeuksetta autolla. Köyhien käyttämään paikallisjunaan valkoisille ei myydä lippuja, heidän oman turvallisuutensa takia.

Osat ovat siis myös kääntyneet. Ainoa asia, mikä ei tunnu muuttuvan, on sitkeä käsitys siitä, että jotkut alueet ovat jollekin ihmisryhmille sopivia ja jotkut eivät. Turvallisuus on korvannut sorron.

Durban elää suurta kasvojenkohotusta. Jalkapallon MM-kisojen alla kaupunki laittoi todella tuulemaan. Vanhan stadionin viereen rakennettiin uusi, vaikka vanha olisi kelvannut kansainväliselle jalkapalloliitolle Fifalle.

Uusi lentokenttä rakennettiin järjettömän kauas keskustasta. Ruuhkista ei ole kentällä harmia.

Tämä on kaikki osa uutta strategiaa. Durban pyrkii ponnistamaan ”afrikkalaiseksi maailmanluokan kaupungiksi”. Kaupunginisät haluaisivat maailman huomaavan, että Afrikassa on laatukaupunkeja, joissa voidaan järjestää konferensseja ja urheilukilpailuja aivan ensimmäisen maailman tyyliin.

ANC:n suuri visio on juuri tämä: Etelä-Afrikasta tehdään hyvä brändi. Maa, jossa Afrikan kurjuus ei näy. Maa, jossa erilaiset ihmiset elävät sovussa. Maa, jossa kaikki toimii kuten Euroopassakin.

Visioon valitettavasti ei kuulu taloudellisen tasa-arvon edistäminen. Siksi apartheidin maantiede saa jatkua. Etelä-Afrikan hyvä brändi edellyttää, että toinen Durban jää näkemättä. Kiusallisin tekijä on keskusta, jossa useat turistit liikkuvat ja jonne monet slummiasukkaat saapuvat elättämään itseään kaupustelulla.

Suurten tapahtumien yhteydessä katukauppiaiden StreetNet-järjestön on oltava varpaillaan.

”Jalkapallon MM-kisojen aikaan suurin huolemme oli, että katukaupustelijoita alettaisiin häätää pois. Kuvitelmia siitä, että he olisivat hyötyneet kisoista, meillä ei ollut alun perinkään,” sanoo StreetNetin Gaby Bikombo.

”Stadionien läheltä tosin kerättiin kodittomia leireihin kaupungin ulkopuolelle, joissa he asuvat vieläkin. Olosuhteet ovat hirvittävät”, Bikombo jatkaa.

Ruokaa ja kaikenlaista pikkukrääsää myyvät katukauppiaat ovat tuttu näky Durbanin jokaisessa kadunkulmassa. Bikombon arvioiden mukaan heitä on Durbanissa nyt 40?000, ja määrä kasvaa. Liian monelta puuttuvat muut toimeentulon mahdollisuudet. Lisäksi Durbaniin valuu väkeä Zimbabwesta, Mosambikista ja Kongosta.

mainos

Neljäsosalla myyjistä on lupa katumyyntiin. Myyjälle osoitetaan paikka, josta ei saa poistua päivän aikana lainkaan, edes vessaan. Luvan ehtojen rikkojia ja luvattomia poliisi häiriköi esimerkiksi takavarikoimalla tavaroita.

Katukaupustelulait ovat apartheidin ajalta, mutta ANC:lla ei ole mikään kiire niiden muuttamiseen. Päinvastoin, äskettäin hallitus käytti miljoonia randeja uusien poliisien palkkaamiseen, jotta katukaupustelu saataisiin paremmin valvontaan.

Myyjistä hankalimmassa asemassa olevia pakolaisia pyritään häätämään. Ulkomaalaisstatus määritellään testillä, jossa pyydetään kääntämään zuluksi erikoisia sanoja, kuten ”olkapää”. Ongelmana on tosin se, että kaikki paikallisetkaan eivät puhu zulua.

Testien tyyli tuo paikallisille mieleen apartheid-ajan. Rotustatusta testattiin vastaavilla absurditeeteilla, kuten katsomalla tippuuko lyijykynä tukasta päätä kallistamalla.

Myyjien elinehto on perinteinen tori. Niillä myydään tavaraa niin halvalla, että katukauppiaat käyttävät niitä tukkuina. Tori elättää lisäksi satoja myyjiä, tavaran valmistajia, kauppojen apulaisia ja kärryntyöntäjiä. Halvan työvoiman ketjut elättävät välttävällä elintasolla laajan joukon ihmisiä.

Perinteisin ja uhanalaisin torialueista on Early Morning Market. EMM on hedelmä- ja vihannestori, jonka intialaiset kauppiaat perustivat sata vuotta sitten. Durbanilaisille ja erityisesti intialaisyhteisölle tori on mittaamattoman arvokasta kulttuurihistoriaa.

Täällä kristalloituu yhteenotto Durbanin suunnasta. Spar-ketju kumppaneineen suunnittelee paikalle kauppakeskusta. Myyjät, jotka kokevat puolustavansa paitsi elantoaan, myös kulttuurihistoriaa, ovat kieltäytyneet lähtemästä.

Viime vuonna tämä johti tilanteeseen, jossa poliisi ryhtyi tyhjentämään toria pakolla. Torihalliin ammuttiin kyynelkaasua. Myyjät ryhmittäytyivät torin eteen kieltäytyen poistumasta. Poliisi ampui myyjien joukkoa päämäärättömästi, eikä kuolonuhreilta vältytty.

Million Kingwell Phehwkawayo pitää kojua Early Morning Marketilla. Hän on ollut aktiivisena puolustamassa toria.

”Tämä on köyhimpien ihmisten tori. Tänne tulevat ihmiset, jotka tarvitsevat halpaa ruokaa, ja ne, jotka myyvät ruokaa eteenpäin saadakseen elantonsa”, Phehwkawayo sanoo. ”Myyn kaaleja kolme randia kappale (35 c). Shoprite-ruokakaupassa ne maksavat yhdeksän randia (1 e).”

”Eikä kukaan meistä saisi Shopritesta töitä.”

Teppo Eskelinen