du nya, du fria

Olemme menossa Rinkebyhyn, paikkaan, joka meille edustaa pohjoismaista vieraanvaraisuutta ja kulttuurien integroitumista, paikkaan, joka tuo mieleen ruotsalaisen maahanmuuttopolitiikan ja kukoistavan kulttuurisekamelskan.

Punaisen ruotsinlaivan rahvaanomaisuudelle tai sen tympeälle halpahallihienoudelle nauraminen on tuskin kovin nokkelaa, mutta kun ilmeisen pitkästynyt Mikko Alatalo yrittää viihdyttää ja innottomasti yllyttää banaaniliköörihuuruisen iäkkään yleisön yhteislauluun m/s Cinderellan kitschikkäässä yökerhossa, ei voi muuta kuin hymyillä.

Mutta miksi oikeastaan? No, ehkäpä siksi, että kaikki tämä on jonkinlainen merkillinen kulttuurisen yhteenkuuluvuuden ilmaus – usein tulee naurunalaistettua tai vihattua sellaista, jota ei tunne. Tässä tapauksessa Kehä kolmosen ulkopuolista kulttuuria.

Itse asiassa Mikko Alatalon musiikki on oiva alkusoitto tuleville kokemuksillemme. Olemme matkalla Tukholmaan, tai oikeammin sen yhden lähiön kautta maailman ympäri – tavallaan. Olemme menossa Rinkebyhyn tapaamaan sikäläisen yläasteen kuuluisaa rehtoria, ruotsinsuomalaista Börje Ehrstrandia, paikkaan, joka meille edustaa pohjoismaista vieraanvaraisuutta ja kulttuurien integroitumista, paikkaan, joka tuo mieleen ruotsalaisen maahanmuuttopolitiikan ja kukoistavan kulttuurisekamelskan.

Mutta kaikki on tietenkin näin vain kuvitelmissamme, mehän emme ole siellä ennen edes käyneet. Se, minkä kuvittelemme tietävämme, saattaa hyvinkin olla vääristynyttä tai romantisoitua, puhtaasti mielikuvituksemme tuotetta.

Totuus häämöttää kuitenkin horisontissa, ja väärennetyin paperein varustettujen hauskaa pitävien teinien ja vähän liikaa maistaneiden eläkeläisten seurassa livumme läpi Tukholman satumaisen kauniin saariston ja kohta laivamme saapuu laituriin ja on Svea Mamman sylissä.

Tukholma, Ruotsi. Suuren, vapaan maailman esikartano. Pohjoismaa, josta on tullut niin monen, niin monesta eri maasta tulleen ihmisen koti. Maa, jossa ei ole suostuttu tinkimään humanistisista ihanteista vaan jossa muukalaiskammoa potevia naapureita uhmaten on harjoitettu globaalipolitiikkaa sanan positiivisimmassa merkityksessä.

No, todellisuus ei ehkä ole ihan näin ruusuinen, mutta kyllähän ruotsalaisilla on ainakin ollut riittävän hyvä itsetunto onnistuakseen siinä yksinkertaisessa tempussa, joka monelta muulta on jäänyt pelkäksi korulauseeksi: he ovat hyväksyneet lähimmäisensä.

Kun suomalainen nousee maihin Tukholmassa, hänet valtaa alemmuudentunne. Osa selityksestä löytyy tietenkin historiasta, mutta vain osa. Tukholmassa pulssi on niin paljon nopeampi, ihmiset ovat niin paljon menevämpiä, kahvilat ja kuppilat niin paljon perinteikkäämpiä, että me suomalaiset tunnemme itsemme nuhruisiksi maalaisserkuiksi, vaikka olisimmekin kolmannen polven helsinkiläisiä.

Ehkä meitä hävettää myös vähän se, että tukholmalaiset hymyilevät meille ihan ystävällisesti tilatessamme heidän sikamaisen kallista oluttaan. Eivät he näytä välittävän siitä, mitä rotua, uskontoa, kansallisuutta tai seksuaalista suuntautumista me edustamme. Siihen me emme ole koskaan ihan oikeasti yltäneet. Häpeämme omia ennakkoluulojamme.

Monen muun metropolin tavoin, toisin kuin Helsingissä, Tukholmassa on toimiva maanalaisverkosto. Metrolinjoja on paljon, ja yksi niistä – se, jonka pääteasema on Akalla – vie meidät Rinkebyhyn.

Matkan pituus yllättää, se kestää 45 minuuttia, ja alamme jo vähän pelätä myöhästyvämme tapaamisestamme maankuulun ja kunnioitetun rehtorin kanssa, jonka päiväohjelmaan meidän vierailumme oli niin vaikea saada mahtumaan.

Mutta turhaan me hermostuimme. Avuliaiden rinkebyläisten opastamina löydämme pian koulun, arkisen, vähän kolhiintuneen ja tylsännäköisen rakennuksen – eli ulkomuodoltaan aivan tavallisen koulun.

Pinnan alla Rinkebyn yläaste on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen. Se on muodonmuutoksen kokenut instituutio. Se oli ränsistynyt ja vandalisoitu ongelmapesäke riitaisassa ja nujerretussa ympäristössä, mutta nyt siitä onkin kehkeytynyt tulevaisuuden koulu, joka tarjoaa vaihtoehtoja, jonka työhön vanhemmat on saatu aktivoitua mukaan ja jonne kaikki läntisen Tukholman oppilaat pyrkivät. Sanalla sanoen koulu, joka tähtää taivaisiin ja ylpeänä ilmoittaa, että sen oppilaat viihtyvät parhaiten koko maassa, oppilaat, joilta ei näytä puuttuvan tulevaisuudenuskoa eikä itsetuntoa.

Menemme sisälle, löydämme opettajainhuoneen, jossa meistä huolehtii – rehtorin ollessa vielä varattu – Emiliano Camacho, kotoisin Ecuadorista, nyt ylpeä rinkebyläinen ja vanhempainedustaja koulun johtokunnassa.

”Ymmärräthän, että lapset ovat tänne tullessaan usein täysin lukutaidottomia. Kolmessa vuodessa heidän on päästävä samalle tietotasolle kuin muut samanikäiset ruotsalaiset lapset. Ei mikään helppo tehtävä, mutta luullakseni olemme onnistuneet”, Camacho sanoo ja tarjoaa kahvia ruotsalaisittain, kuppiin kasteltavan pullasiivun kera.

Istumme opettajainhuoneen ikeasohvassa, vähän epämukavasti – mutta se kyllä johtuu pelkästään siitä, että opettajainhuoneet aina tuntuvat vähän kielletyiltä, huippusalaisilta johtokeskuksilta. Ja Camacholle ja muille koulun johdossa tämä huone on kirjaimellisesti juuri sitä, strateginen johtopiste, jossa hahmotellaan tulevaisuuden Rinkeby, täällä muovataan tulevaisuuden it- ja Eurooppa-valmiuksin varustetut rinkebyläiset, joille moni tosin toivoo – paradoksaalista kyllä – tulevaisuutta Rinkebyn ulkopuolella, loistavaa huomista Cityssä, niin, suuren maailman menestystä.

98 prosentilla Rinkebyn koulun oppilaista on maahanmuuttajatausta. Yli 60 eri kansallisuutta on edustettuna. Rinkebyn asukkaiden enemmistö on muslimeja. Joidenkin mielestä se on pelottavaa, Camachon mielestä haaste.

”Rinkebyn koulu on paljon enemmän kuin koulu lapsille, myös oppilaiden vanhemmat tarvitsevat koulutusta. Ruotsin kielen oppiminen on välttämä-töntä, mutta tärkeää on myös kotikielen opetus, se on osa identiteetin luomisen prosessia. Mutta on vaikea löytää kyvykkäitä kotikielen opettajia ihan kaikille koulussa esiintyville kieliryhmille.”

Pyrkimys on kunnianhimoi-nen, mutta totuus on kuitenkin karumpi. Rinkebyn koulun oppilaat ovat kaikista Tukholman yläasteenoppilaista huonoimpia lukemaan ja kirjoittamaan ruotsia. Yli 50 prosentilla oppilaista on selviä ongelmia ruotsin kielen kanssa.

Hetken kuluttua on aika tavata tarunhohtoinen, alkujuuriltaan närpiöläinen rehtori Börje Ehrstrand, Ruotsin koulumaailmassa arvostettu mies. Hänen huoneensa seinillä roikkuu kunniakirjoja ja diplomeja, koulussa vierailee EU-valtuuskuntia, mediaväkeä, paikallispoliitikkoja, huomattavia kulttuurihenkilöitä kuten Günter Grass ja Dario Fo, ja kuningatar Silvia tietenkin, ja kaikki kyselevät, miten tämä on mahdollista. Miten voi onnistua paperilla niin vaikealta näyttävässä tehtävässä? Miten kukaan pystyy kaikista näistä sosiaalisista rasitteista ja vaikeista lähtöasetelmista huolimatta luomaan koulun, joka huokuu positiivista ajattelua, yhteishenkeä ja tulevaisuudenuskoa?

”Kaikki perustuu hyvälle yhteistyölle oppilaiden, vanhempien ja kouluhenkilökunnan välillä”, sanoo karismaattinen, siilitukkainen rehtori ja siristää silmiään. Ja jotenkin minusta alkaa tuntua siltä, että se yhteenkuuluvuuden tunne ja oikeudenmukaisuus, jonka hän on onnistunut aikaansaamaan tässä koulussa, onkin osittain auktoriteetin tulosta. Että demokraattisen pinnan alla on olemassa joku äärimmäinen kontrollielin. Että koulua, jossa on näin paljon ongelmapotentiaalia, on joskus johdettava silkkipäällysteisellä rautakouralla.

Mutta vaikka asian laita olisikin juuri näin, niin sehän ei yhtään vähennä tuon saavutuksen arvoa. Ja selvää on, että rauhallisuutta uhkuva mies edessämme on kymmenessä vuodessa rehtorina oltuaan saanut aikaan jotain ihailun arvoista.

”Rinkeby on keinotekoinen esikaupunki, se rakennettiin pikavauhtia – vuodessa, ja on päivänselvää että täällä vielä on paljon ratkaisemattomia ongelmia”, Ehrstrand sanoo ja katselee ikkunasta betoninharmaata kaupunginosaansa.

”Mutta juuri nyt olemme positiivisessa kierteessä. Rikollisuus on vähentynyt, ja henki on hyvä, ja minä todella uskon, että Rinkebyn yläasteen yhteiskunnallinen panostus on osaltaan auttanut tässä positiivisessa kehityksessä.”

Ja kaiketi koulu on yhteiskuntakehityksessä aktiivisesti osallisena, mutta asukkaita ei tunnu paljon kiinnostavan, miten julkisia varoja käytetään. Kun Rinkebyn kaupunginosalautakunnan piti tehdä talousarvio, yleisö kutsuttiin keskustelutilaisuuteen. Vain kolme yleisön edustajaa tuli paikalle. Moni paikallispoliitikkokin viis veisasi koko kokouksesta ja lähti mieluummin opintomatkalle Turkkiin.

Camacho esittelee koulua meille, Ehrstrand valmistautuu jo seuraavaan vierailuun, taas uusi EU-valtuuskunta.

Koulurakennus on siis kulunut, niin kuin koulut useinkin, mutta tuskin sentään romahtamaisillaan. Ylpeänä Camacho esittelee meille upouusin laittein varustetun atk-salin, tulevaisuudenhuoneen. Täällä uskotaan, kuten niin monessa paikassa muuallakin, valoisaan tulevaisuuteen sille, joka onnistuu pää-semään irti kaikista teknofobioistaan, sille, joka hallitsee informaatiotulvaa.

Käytävillä pojat rähisevät ja tytöt seisoskelevat omissa pikku ryhmissään, ihan niin kuin kouluissa kaikkialla tehdään, ja kun kysymme nimeä kahdelta jalkapallopaitaan pukeutuneelta pojalta, saamme vastaukseksi: ”Ümit del Piero ja Serdal Rivaldo.” Kestää vähän aikaa ennen kuin tajuamme vitsin, nauramme ja tunnemme itsemme mokomien koiranleukojen huijaamiksi.

Istuudumme koulun isoon aulaan, ja Camacho vakavoituu hieman. ”Tietenkin meillä on täällä koulussa vielä paljon ratkaisemattomia ongelmia”, hän toteaa matalalla äänellä. ”Äskettäin meillä oli suuria vaikeuksia saada somalilasten vanhempia hyväksymään koulun säännöt ja järjestelyt ja sekularisoituneen kulttuurin. Niin, ei se helppoa ole…”

Sitten kävelemme pihan poikki urheiluhalliin, joka toimii myös vapaa-ajantilana. Kun Tukholmaan tuli porvarijohto, urheiluhallin hallinta luovutettiin yksityisyrittäjälle, joka Camachon mukaan ei hoida asioita oikein parhaalla mahdollisella tavalla.

”Ei, ennen oli paremmin. Nyt urheiluhalli pääsee rapistumaan. Kukaan ei tunnu oikein välittävän”, hän huokaa. Tosin meidän silmissämme halli, jossa pelataan muun muassa Ruotsin koripallon mestaruussarjan otteluita, näyttää olevan ensiluokkaisessa kunnossa kuntosaleineen, askartelutiloineen ja kahviloineen.

Toivotettuaan meidät sydä-mellisesti tervetulleiksi toistekin, Camacho jättää meidät juttelemaan oppilaiden kanssa pihalla.

”Älä usko niihin, ne puhuu pelkkää paskaa, opettajat, rehtori ja muut”, sanoo Tarik, joka on tupakalla urheiluhallin vieressä. ”Jollei ole jossain hyvä, paskat ne susta välittää. Ei ne oikeesti välitä.”

Halide, joka väittää olevansa hyvä urheilussa, on samaa mieltä. ”Totta on, että mä saan erikoiskohtelun. Se vaan on tyyli täällä.”

Mutta eivät kaikki ole yhtä kriittisiä. Useimmat oppilaat, joiden kanssa juttelemme, tuntuvat olevan melko tyytyväisiä kouluunsa. Ehkeivät aivan euforisia, mutta tyytyväisiä. ”Ihan ok”, he toteavat, joka kaiketi on tulkittavissa superlatiiviksi kriittisen 13-vuotiaan suusta.

Rinkebyn tori kylpee tänään auringossa. Tori on värikäs, pöydät notkuvat kaukomaiden hedelmistä, puistonpenkeillä istuu ihmisiä maailman joka kolkasta samasta auringosta nauttien. Viereisessä kahvilassa ei tarjota olutta – Rinkebyhän on muslimienemmistöinen, mutta kahvi kyllä kelpaa hyvin. Taustalla kuulee puhuttavan kaikkia kieliä paitsi ruotsia.

Kahvin jälkeen vaeltelemme torilla ja kuvaaja yrittää epätoivoisesti saada luvan ottaa kuvia ihmisistä. Useimmat kieltävät kohteliaasti, toiset tuntuvat olevan meille vihaisia, kun kehtaamme edes kysyä. Mutta suomalaissyntyisellä Teijo Kiiskisellä ei ole mitään kuvaamista vastaan.

”Ennen oli kaikki paremmin täällä Rinkebyssä. Nyt täällä on liikaa mustia”, hän sanoo hymyillen, emmekä tiedä, sanooko hän sen leikillään vai tosissaan.

Pian tunnelma muuttuu lähes uhkaavaksi. Ihmiset ärtyvät meidän kuvausyrityksistämme. Kuuluu muminaa, ja katseet ovat yhä vihamielisempiä. Näytämme selvästikin rikkoneen jotain kirjoittamatonta sääntöä vastaan ja päätämme hieman hämmentyneinä lähteä pois.

Mitä ruotsalaisuus oikeastaan on, kysymme itseltämme katsellessamme ympärillemme ravintolassa Tukholman vanhassakaupungissa. Ei, tyypillisesti ruotsalainen ei enää ole tyypillisen ruotsalaista. Lähemmin katsottuna tyypillisesti ruotsalainen on iranilaista, turkkilaista tai jopa suomalaista. Ruotsalainen identiteetti ei perustu verisiteisiin. Kansankodista on tullut kaikkien kansojen koti, Per Albin Hanssonin iskulause kaikkien ruotsalaisten Ruotsista on typistynyt kaikkien Ruotsiksi.

Mutta kehityksellä on ollut hintansa: helmikuun 28. päivä-nä 1986 Ruotsi menetti oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta taistelevan pääministerin ja maailma rauhaarakastavan kosmopoliitin. Olof Palmen murhan jälkeen Ruotsissakinpiilevät synkemmät yhteiskunnalliset voimat ovat säännöllisin väliajoin muistuttaneet olemassaolostaan. Äänekästä ja ylpeää rasismia tuntuu kaiken muun ohessa myös aina riittävän läntisessä naapurimaassamme.

Turun-lautalla emme enää ole niin kyynisiä. Kärsimme kulttuuriantropologisesta jetlagista. Kansanomaisuus ei enää naurata, sarkasmit loppuvat kesken. Seisovasta pöydästä valitsemme kanssamatkustajien tapaan tyypillisen suomalaisia ruokia: cornflakeseja, kahvia, paahtoleipää ja englantilaista marmeladia. Ja bingoemännän kuuluttaessa laiskasti numeroitaan, me torkahdamme kannella.

Jesper Vuori

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu