splash_image.jpg

Dekkaristi vai psykologi?

Valkokangas rakastaa agenttikirjoistaan tutun John le Carrén monitasoisia & ankeita henkilöitä.

Hän oli pieni, pullea ja parhaassa tapauksessa keski-ikäinen ja ulkonäöltään yksi niitä Lontoon nöyriä, jotka eivät peri maata. Hänen säärensä olivat lyhyet, hänen kävelynsä kaikkea muuta kuin ketterää, hänen pukunsa kallis, huonosti istuva ja likomärkä.”

Tällä kuvauksella John le Carré marssittaa sisään vuonna 1974 julkaistun Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja -kirjan päähenkilön, Englannin MI6-tiedustelupalvelusta eläköityneen George Smileyn.

Aikaisemmista teoksista tutun Smiley saa epäkiitollisen tehtävän selvittää, kuka entisistä työtovereista on Neuvostoliiton myyrä.

John le Carré, oikealta nimeltään David Cornwell, on tiettävästi itsekin toiminut vakoojana. Teosten ansio ei silti ole ainoastaan kuvauksen yksityiskohtaisessa realismissa ja autenttisuuden vaikutelmassa.

Le Carrélle tyypillistä on ristikkäisten aikarakenteiden käyttö. Vakoilun praktiikka ja juonellinen taso sijoittuvat huolellisesti havainnoituun maailmanpoliittiseen kokonaiskuvaan.

Paljon huomiota saa myös vakoiluyhteisön kuvaaminen toisilleen kateellisten vehkeilijöiden urakamppailujen näkökulmista.

Tapahtumien kulkua ei selitetä vain psykologisilla motiiveilla, vaan myös psykologisten motiivien rakentuminen saa kärsivällisesti pohjustetun sijansa. Samoin sekin miten tapahtumat vaikuttavat motiivien päivittymiseen.

Le Carré osoittaa, kuinka vakoilun parissa päällekkäisten peitetarinoiden moniminäisyydessä elävät ihmiset ovat traumatisoituneita viimeistään työnsä seurauksena elleivät jo sitä aloittaessaan.

Toisinaan Graham Greenen oppipoikana mainitun le Carrén teoksia voisi pitää vakoilujännäreiden sijaan lähinnä psykologisesti suuntautuneen poliittisen kirjallisuuden lajityyppiin kuuluvina.

Le Carrén näkökulma ei ole tiettyihin olosuhteisiin sidottua. Siksi hänellä ei ollut vaikeuksia, kun hän siirsi 1990-luvulla kirjallista metodiaan kylmän sodan jälkeiseen maailmaan. Yritysmaailman ja rikollisuuden ahneus ja globaalitalouden juonittelut ovat yhä pullollaan keskinäisen ja monin osin salatun valtapelin paaduttamia tai traumatisoimia ihmiskohtaloita.

Esimerkiksi Uskollisen puutarhurin (The Constant Gardener, 2001) aiheena on kansainvälisen lääketeollisuuden ja eteläisen Afrikan korruptoituneiden hallitusten likainen yhteispeli.

Ylimmät ystävät (2004) teoksessa le Carré kirjoittaa auki koko kirjallisen kaarensa sitomalla kylmän sodan juuriin istutetut ihmiskohtalot tämän ajan jännitteisiin.

Le Carréa on filmattu paljon. Ruotsalaisen Tomas Alfredsonin tuore ohjaus Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja -teoksesta kuvaa onnistuneesti vakoilumaailman petosten ja salailun ankeutta.

Elokuvan verkkainen, mutta samalla tiukasti kontrolloitu dynamiikka sekä tarkka lavastus ja rekvisitöinti kuvittavat taiten le Carrén vuolasta yksityiskohtien virtaa ja psykologisia tihentymiä.

Le Carrén teoksissa on enemmän yhteistä Jane Austenin kuin Ian Flemingin kanssa, joten on johdonmukaista, että Alfredsonin elokuvasta löytyy runsaammin Coenin veljesten Menetetyn maan (2007) eksistentialismia kuin James Bondin halpaa seikkailuglamouria.

Gary Oldman kykenee luomaan Smileyn hahmosta alkuteosta kunnioittavan, lohduttoman intohimottoman mutta työlleen omistautuneen harmaan hahmon.

Lopulta tärkeää ei ole isänmaallisuus tai ideologiset motiivit, molemmilla puolin kylmän sodan rintamaa työskentelevät samanlaiset työkeskeiset ammattilaiset, joille tärkeintä ei oikeastaan ole voittaa sotaa, vaan ainoastaan tietää enemmän kuin muut.

Onnistuneen elokuvan soisi johtavan lisää huomiota myös le Carrén kirjallisen tuotannon suuntaan.

John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. Tammi, 1974, 308 s., pokkari 2012, 307 s. Viisi tähteä.

Tomas Alfredson: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. Elokuvateattereissa nyt. Viisi tähteä.

Tuomas Rantanen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu