Dalitit

Jaipuriin saavuttuani aikani menee kaaokseen tottumiseen. Alan ymmärtää, kuinka henkinen musertuminen on väistämätöntä.

Jaipuriin saavuttuani aikani menee kaaokseen tottumiseen. Alan ymmärtää, kuinka henkinen musertuminen on väistämätöntä. Huomaan, että uskoni selviytyä projektistani on vaakalaudalla. Kolmantena päivänä löydän tieni I-Indian toimistolle, jossa kerron projektistani ja kysyn, voivatko he tarjota apuaan minulle.

Kansalaisjärjestöt auttavat pääsyn alueille, joissa haastatteleminen ja kuvaaminen luonnistuivat parhaiten. I-India on Jaipurissa toimiva järjestö, joka on perustettu turvaamaan katulasten hyvinvointia ja opiskelumahdollisuuksia. Cecoedecon-kansalaisjärjestö taas ajaa naisten oikeuksia ja kannustaa heitä vahvistamaan asemaansa. Järjestö auttaa myös lapsia pois työstään ja pitää heille omaa koulua.

Jaipurissa ja Pushkarissa kuvaan kastittomia kylissä, kouluissa, orpokodeissa, slummeissa, maaseudulla, aavikon telttakylissä ja työpaikoilla. Kastittomat ovat Intian yhteiskunnallisen hierarkian pohjalla sekä sosiaalisesti että taloudellisesti. He kutsuvat itseään nimellä dalit, joka tarkoittaa sanskritiksi maahanpoljettua, sorrettua ja tuhottua.

Alhainen yhteiskunnallinen asema tarkoittaa monelle lapselle työtä koulun sijaan. Intiassa arvioidaan olevan yli 50–100 miljoonaa lapsityöläistä. Kun kirjoitus- ja lukutaito jäävät haaveeksi, työn saaminen aikuisiällä vaikeutuu huomattavasti. Lapset joutuvat yleensä töihin takuumaksajina, jolloin heitä kutsutaan velkatyövoimaksi. Vanhempien hakiessa töitä työnantaja kieltäytyy palkkaamasta aikuisia, mutta suostuu antamaan perheelle lainan. Tämän lainan takaisinmaksuun perheellä on yleensä vain yksi vaihtoehto.

Työnantajat painostavat perheen lapsen töihin velanmaksajaksi ja lyhentävät lainaa mitättömillä kuukausisummilla. Jos lainaa ei makseta takaisin, työnantajat uhkaavat pahoinpitelyillä, tai jopa kuolemalla. Lapsia työllistetään paljon palvelijoiksi ja siivojiksi. Noin 90 prosenttia palvelijoiden työllistäjistä ottaa mieluummin lapsia kuin aikuisia työhön.

Saavun Sawai Madhopuriin kahden tunnin moottoripyörämatkan jälkeen ja korviani vihloo oltuani kyydissä ilman kypärää tuulen tuivertamana.

Tapaan kylässä 14-vuotiaan Rehka Bai Saiwin, joka on ollut töissä koko lapsuutensa mattotalossa noin 10 tuntia päivässä, mutta nyt Cecoedecon-järjestön avulla hän on päässyt kouluun. Rekha kertoo haluavansa kirjailijaksi, muttei ole vielä varma kirjojensa aiheista.

“Tärkeintä elämässäni on elämän arvostaminen. Olla kunnioittava, nöyrä ja tasa-arvoinen muita ihmisiä kohtaan.”

Sawai Madhopurissa pääsen valokuvaamaan mattotaloihin. Tulkkini varoittaa minua, ettemme ole tervetulleita. Hän sanoo, että voimme käydä kahdessa mattotalossa ja kummassakin minulla on enintään muutama minuutti aikaa valokuvata.

Saapuessamme ensimmäiseen mattotaloon näen vain pienen huoneen, jossa kolme lasta kutovat ison mattotelineen edessä kolmen metrin levyistä mattoa. Tulkki vaikuttaa hermostuneelta ja sanoo ajan olevan lopussa. Palaamme Cecoedeconin pitämään kouluun, ja haastattelen mattotaloista vapautuneita lapsia. He kertovat olevansa hyvin huolissaan muista lapsista, jotka vielä työskentelevät mattotehtaissa.

He haluaisivat, että kaikki mattotalot suljettaisiin, eikä lasten tarvitsisi tehdä töitä. Kaikkien pitäisi saada leikkiä ja olla koulussa.

“Olemme oppineet ymmärtämään, mitä yhteiskunta sisältää ja miten se rakentuu. Olemme oppineet terveydestä ja siitä, miten itsestä pidetään huolta henkisesti ja ruumiillisesti. Meille on opetettu oikeuksistamme, miten vaalimme niitä ja muistamme kunnioittaa toisiamme. Opimme myös, miten ihmissuhteita solmitaan ja huolehditaan, ja mikä heikentää tai vahvistaa niitä. Nyt tiedämme millaisia ovat tasa-arvoiset perhesuhteet isään, äitiin ja sisariin. Arvostamme kulttuuriamme ja haluamme tehdä yhteistyötä lasten ja aikuisten kanssa, jotta elämäntilanteemme parantuisivat. On mahtavaa osata lukea ja kirjoittaa – tiedämme tarvitsevamme niitä tulevaisuudessa, kun haemme aikuisena töitä”, Rekha kertoo.

Dalit – Varjoton -valokuvanäyttely 3.6.2007 asti. Annantalon taidekeskus, 2.kerros, Annankatu 30. Helsinki.

Teksti & kuvat: Meeri Koutaniemi

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu