Canyon Porter

Mies, joka hylkäsi Jumalan, armeijan ja demokraatit.

USA:n 20.3.2003 aloittama maahyökkäys Irakiin on alusta asti jakanut repivästi ihmisten mielipiteitä. Sen sijaan, että Irakin tilanne olisi sodan edetessä helpottunut, se on käynyt yhä kaoottisemmaksi. Monet aikaisemmin sodan puolesta puhuneet ovat kääntyneet sitä vastaan. Yksi heistä on täydellisen U-käännöksen tehnyt Canyon Porter, Irakissa palvellut sotilas Texasin Midlothianista. Hänen mielestään sota on täydellinen virhe.

Vuonna 2001 olin kaksikymmentävuotias ja tärkeiden kysymysten edessä. Olin opiskellut lääketiedettä Abilenen kristillisessä yliopistossa yli kaksi vuotta, mutta tulevaisuus tuntui epäselvältä. Aikomukseni oli lähteä valmistuttuani Afrikkaan lähetyssaarnaajaksi. Suunnitelma petti, kun lakkasin uskomasta Jumalaan. Väsyin jokapäiväisiin jumalanpalveluksiin ja mielestäni oli kamalaa, että lähetystyön kursseilla opetettiin, kuinka ihmiset saadaan peloteltua kääntymään kristityiksi.

Halusin nähdä maailmaa ja saada uusia kokemuksia, joten armeija tuntui hyvältä ajatukselta. Molemmat vanhempani ovat käyneet armeijan. Synnyin Kuubassa, Guantánamo Bayn tukikohdassa, jossa vanhempani suorittivat silloin asepalvelustaan. Minut on opetettu lapsesta asti kunnioittamaan sotilaita ja armeijaa.

Kun World Trade Centerin iskut tapahtuivat 11.9.2001 olin Dallasissa. Nukuin, sillä pinnasin ensimmäisiltä koulutunneilta. Heräsin siihen, kun tyttöystäväni soitti. Värväydyin Yhdysvaltojen armeijaan kaksi päivää iskujen jälkeen, 13.9.2001. Päädyin eri vaiheiden jälkeen yhteensä viideksi kuukaudeksi Irakiin. Näin jälkeenpäin tuntuu huvittavalta, miten ylpeä olin uudesta tittelistäni. Ajattelin, että liittyessäni armeijaan teen palveluksen maalleni ja suojelen amerikkalaisia.

Armeijassa tutustuin ensimmäisen kerran köyhiin ihmisiin, ja tajusin, miten heikko USA:n sosiaaliturvajärjestelmä on. Jo värväytymistilanne on epäoikeudenmukainen, koska se suosii koulutettuja ja varakkaita. Kaikille värväytyjille tehdään älykkyystesti. Jos ei pärjää testeissä, joutuu esimerkiksi jalkaväkeen tavalliseksi sotilaaksi.

Vaarallisimpiin ja epämiellyttävimpiin tehtäviin ajautuvat usein vain kaikista köyhimmät. Tämä johtuu siitä, että niistä maksetaan eniten. Armeijalla on bonusjärjestelmä, henkensä riskeeraamalla voi saada 20000 dollarin bonuksen vuodessa. Se voi olla köyhien ainoa selviytymiskeino.

Fiksut pääsevät halutessaan helpompiin hommiin, kuten tiedustelutehtäviin. Pärjäsin testeissä hyvin, ja ajattelin, että en todellakaan aio vaarantaa henkeäni muutaman ylimääräisen dollarin takia. Minun vanhempani kuuluvat ylempään keskiluokkaan, joten en ollut niin epätoivoinen rahan suhteen, että minun olisi tarvinnut hyväksyä mikä tahansa työ.

Ihmisiä huijataan värväystilanteessa. Palvelusajan on määrä kestää neljä vuotta, mutta sopimuksessa lukee pienellä präntättynä, että sen ajan jälkeen sotilas voidaan vielä kutsua takaisin. Paluu armeijaan tapahtuisi ainoastaan jos jokin uhkaisi koko Amerikkaa. Värvääjät sanoivat meille, että todellisuudessa näin ei tulisi koskaan käymään. Hah. Juuri tästä syystä moni joutuu tahtomattaan Irakiin.

Jo heti alussa huomasin armeijassa saman piirteen kuin uskovaisissa piireissä: ei saa kysyä eikä kyseenalaistaa mitään, se koetaan loukkaavana. Kukaan ei kykene vastaamaan, eikä edes halua.

Koulutusjakson jälkeen vuoden 2002 elokuussa minut lähetettiin Saksaan Wiesbadenin tukikohtaan. Mielestäni Afganistaniin meno oli oikeutettua, mutta Irakin sotaretkeen suhtauduin alusta asti skeptisesti. Myös vanhempani vastustivat sotaa. Maaliskuun 20. päivänä USA lähetti ensimmäiset hävittäjänsä Irakin ilmatilaan. Minut määrättiin Irakiin 30.10.2003.

Palveluspaikkani oli Abu Ghraibin vankila.

Abu Ghraibissa työskentelin tiedustelupalvelussa eli pääasiassa tietokonehommissa. Työhöni kuului kerätä kuulusteluista kertynyt materiaali, ja analysoida se. Olin tiedustelutoimintaan liittyvän erikoisprojektin tiiminvetäjä, korpraali. Raporttien perusteella minun tuli saada selville Baath-puolueen päätekijät.

Abu Ghraib tuli myöhemmin kuuluisaksi kidutuskuvistaan. Abu Ghraibista teki kuuluisan tapaus, jossa neljätoistavuotias poikavanki oli vahingossa laitettu väärälle osastolle. Siellä poika joutui raiskauksen uhriksi. Vanginvartijat päättivät ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja läksyttää raiskaajia.

Eräänä yönä nämä miehet pakotettiin käsiraudoissa poseeraamaan ihmispyramidina ja heitä heiteltiin kumipalloilla. Kamera räpsyi. Tästä kuvasta tuli yksi Abu Ghraib -skandaalin lippulaivoista. Vaikka vartijat toimivat todella väärin, sillä kertaa heillä oli edes alkeellinen syy. Usein vanginvartijat kiusasivat vankeja vain hauskuuttaakseen itseään. Ilmitulleet tapaukset olivat vain jäävuoren huippu verrattuna siihen, mitä vankilassa oikeasti tapahtui. Näitä asioita tapahtuu koko ajan, mutta ne eivät pääse julkisuuteen.

Minun ensimmäinen työpäiväni Abu Ghraibissa oli helvetinmoinen. Koska olin uusi, minulle annettiin tyypillisestä toimenkuvastani poikkeava tehtävä. Minun piti seurata kuulustelutapausta ja raportoida siitä että näkisin, miten homma toimii. Kuulustelu tapahtui yöllä. Kuulusteltavina oli isä ja kolme poikaa.

Eräältä irakilaismieheltä oli löydetty käsikranaatteja ja Osama bin Ladenia käsittelevä kirja. Epäilty ei kuitenkaan tunnustanut olevansa kapinallinen. Hän väitti käyttävänsä käsikranaatteja kalastukseen. Myös hänen kaksi veljeään, joista toinen oli jälkeenjäänyt, ja hänen 60-vuotias isänsä oli vangittu. Epäillyn veljiä painostettiin ilmiantamaan hänet ja isää käytettiin painostusvälineenä. Pojille sanottiin, että heidän isäänsä ei päästetä pois, elleivät he puhu.

Kyseessä oli siis eräänlainen kidnappaus, jonka lunnaina oli tunnustus.

Kuulustelijat kysyivät epäillyn vanhemmalta veljeltä: ’Tiedätkö mitä neljätoistavuotiaan pojan raiskaajat voivat tehdä isällesi ja jälkeenjääneelle veljellesi?’

Isä oli siinä vaiheessa istunut vankilassa jo kaksi kuukautta. Kuulustelijat, mies ja nainen, tiesivät että isällä ei ole mitään tekemistä kapinallisten kanssa ja ettei hänestä ole mitään hyötyä.

Koska ankarasta painostuksesta huolimatta kuulustelijat eivät saaneet muusta perheestä mitään irti, he ottivat kohteekseen henkisesti jälkeenjääneen veljen. Poika ei tiennyt mitään, joten kuulustelijat päättivät vähän hauskuuttaa itseään. Toinen kuulustelijoista karjaisi pojalle: ’Sinulla on liian mukavaa, nouse ylös!’ Poika pakotettiin riisuutumaan alastomaksi ja häntä kiellettiin peittämästä sukupuolielimiään. Alastomuus on irakilaisessa kulttuurissa arkaluontoinen asia. Tilanteesta teki entistä nöyryyttävämmän naiskuulustelijan läsnäolo.

Poikaa seisotettiin. Kuulustelija ei ollut tyytyväinen: ’Sinulla on vieläkin liian mukavaa.’ Poika laitettiin käsirautoihin. Hän tärisi pelosta.

Tässä vaiheessa kuiskasin heille, että miksi te toimitte näin. Naiskuulustelija katsoi minuun ja sanoi: ’Ainahan me toimimme näin.’ Silloin aloin ajatella, että tämä ei ole oikein. Poika tärisi pelosta ja kylmästä. Nainen sanoi hänelle, että ’Ai, sinulla on kylmä’ ja käänsi ilmastoinnin täysille. Nainen alkoi tehdä pilaa pojan peniksestä, joka oli kylmässä kutistunut pikkuruiseksi: ’Et saa tuollaisella värkillä koskaan naista etkä lapsia.’

Poika pakotettiin kävelemään alastomana selliin, vain pää oli peitetty mustalla hupulla. Matkaa oli 200–300 metriä ja Irakissa on kylmä öisin. Tässä vaiheessa poika itki ja rukoili, että saisi laittaa vaatteet päälleen. Pyyntöön ei suostuttu. Nainen huuteli pojan perään toivovansa, että poikaa onnistaisi tänä yönä ja hän saisi seksiä joltakin mieheltä.

Vankilan pihalla oli teräviä kiviä. Poika loukkasi itsensä välittömästi. Koska poika oli käsiraudoissa, pyysin vartijoilta, että saisin auttaa häntä suojaamaan edes jalkansa. Tähän suostuttiin. Se oli yksi elämäni absurdeimpia hetkiä. Olin polvillani keskellä pimeää vankilan pihaa alastoman huputetun irakilaispojan edessä ja autoin sandaaleja hänen jalkaansa. Kaikki vankilassa näkivät hänet ja poika tiesi sen.

Eräs sotilaspoliisi sattui näkemään mitä tapahtui ja keskeytti kiusaamisen. Hän teki ilmoituksen kyseenalaisista kuulustelukeinoista. Myöhemmin tapausta alettiin tutkia. Vannoin todistajanvalan ja kerroin, mitä olin nähnyt. Viranomaisten mielestä oli turha rangaista ketään. Kuulustelijat saivat siirron toiselle osastolle toisiin tehtäviin.

En ymmärrä, mitä ilmoituksen tehneelle sotilaspoliisille myöhemmin tapahtui. Ehkä olosuhteet mursivat hänet, sillä hän tuli sittemmin tunnetuksi yhtenä vankilan kovaotteisimmista kuulustelijoista.

Hän oli Irakissa amerikkalaisen tietotekniikkafirman Caci Internationalin palkkalistoilla. Tämä oli yksi vankilan suuria ongelmia: toiminta oli epäammattimaista. Vankeja oli yli 2000, mutta henkilökuntaa vain noin sata ja heistäkin yksi kolmasosa siviilejä. Koska kuulustelijoita ei ollut tarpeeksi, kuka tahansa sai kuulustella vankeja ilman minkäänlaista koulutusta. Esimerkiksi toinen vajaamielistä poikaa kiusanneista oli ammatiltaan tiedusteluanalyytikko.

Kun lähdin Abu Ghraibista takaisin Saksaan Wiesbadenin tukikohtaan 20.2.2004, vanha mies ja hänen poikansa olivat yhä vangittuina.

Kun Abu Ghraibin kidutuskuvat paljastuivat 60 minuuttia -televisio-ohjelmassa huhtikuussa 2004 olin edelleen Wiesbadenissa, jossa palvelin armeijasta vapautumiseeni asti. Armeijan johto kehotti painokkaasti kaikkia sotilaita vaikenemaan tapahtumista toimittajille. Toisin sanoen meille vihjaistiin, että vaikka armeija ei laillisesti voi kieltää ketään puhumasta, he keksisivät jonkun muun keinon rangaista kaikkia, jotka eivät tottelisi.

Olin toinen kahdesta ensimmäisestä, jotka avasivat suunsa toimittajille Abu Ghraibin tapahtumista. Minun oli pakko, koska olin niin ahdistunut. Mutta koska onnistuimme säilymään nimettöminä säästyimme seuraamuksilta.

Eräs kersantti puhui omalla nimellään. Viikko sen jälkeen hänet alennettiin jostakin mitättömästä syystä. Hänellä oli korkea turvallisuusluokitus ja vuosien mittava ura. Hän menetti kaikki etuisuutensa, pelkästään palkkoina yli 200000 dollaria, ja sai siirron toisiin tehtäviin. Hänen uuteen työnkuvaansa kuului muun muassa vahtia kaasunaamareiden hygieniaa.

Kun oikeudenkäynnit myöhemmin alkoivat, myös minä toimin todistajana. Toimistohuoneeni sijaitsi Abu Ghraibissa samassa rakennuksessa kuin sellit. Näin mitä vangeille tehtiin. Pahimpien raakuuksien takana olivat useimmiten sotilaspoliisit, jotka toimivat myös vanginvartijoina. Osa heistä oli mukavia ihmisiä ja he tulivat hyvin irakilaisten kanssa toimeen. He esimerkiksi pelasivat heidän kanssaan jalkapalloa.

Mutta osa vanginvartijoista oli päästään sekaisin. He riisuivat yöaikaan vankeja alasti ja pakottivat heidät seisomaan laatikoiden päällä. Vankeja käskettiin muun muassa pitämään kädet suorina ja roikottamaan pulloja molemmissa käsissä. Kun rasitus kävi ylivoimaiseksi ja pullot tippuivat, vangeille huudettiin ja heidät pakotettiin punnertamaan tai kierimään maassa.

Sitä pidettiin hauskana ja viihdyttävänä. Tapahtumat toistuivat melkein joka ilta. Vankeja saattoi nähdä sellien ulkopuolella alastomana hyppelemässä tai laulamassa Amerikan kansallislaulua. Tällainen toiminta oli spontaanisti tapahtuvaa ajanvietettä ja suurin osa sotilaista tiesi siitä. Se ei ollut suoraan laitonta, vaikka jokainen tiesi sen olevan väärin.

Abu Ghraib on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun ihmiset menettävät kosketuksensa todellisuuteen. Olin järkyttynyt tavasta, jolla vankeja kohdeltiin. Mutta jos olisin lähtenyt Irakista kesken palveluksen, olisin voinut joutua vankilaan.

Todistajanlausuntoni yhteydessä minulle näytettiin kuvia Abu Ghraibista ja ne olivat todella sairaita. Jälkeenjäänyt mies kierimässä omassa ulosteessaan… valotikkuja jonkun irakilaisen miehen peräaukossa… amerikkalainen sotilas esittää harrastavansa seksiä kuolleen vuohen kanssa… avattu ruumispussi ja kuollut irakilainen, jonka vieressä poseerataan peukut pystyssä…

Charles Graner -niminen sotilas näytti julkisuuteen vuotaneissa kuvissa kaikista pahimmalta, joten hän sai kovimman rangaistuksen. Hänestä tehtiin syntipukki.

Granerin esimies Ivan ’Chip’ Fredrick todisti Graneria vastaan. Tosiasiassa Fredrick oli isompi tekijä kuin Graner ja lisäksi vastuussa alaisistaan. Fredrick esiintyi kaikista pahimmissa kuvissa, mutta nämä kuvat eivät päässeet julkisuuteen. Ne katosivat.

Rangaistukset määräytyivät suhteessa julkisuuteen päässeiden kuvien sokeeraavuuteen, eivät todellisiin tapahtumiin. Tunsin sääliä paria typerämpää sotilasta kohtaa. He olivat farmareita jostakin Länsi-Virginian perukoilta. He saivat kohtuuttoman kovat rangaistukset verrattuna korkea-arvoisempien sotilaiden rikoksiin.

USA:n hallitus tarvitsi syntipukkeja, mutta tärkeintä oli saada juttu mahdollisimman nopeasti pois alta. Muu maailma kuvitteli, että juttu oli selvitetty ja oikeus tapahtunut.

Irakissa on kuollut jo yli 3 000 amerikkalaisia sotilasta, eli enemmän kuin World Trade Centerin iskuissa menehtyneiden uhrien lukumäärä. Kaikki sotilaat eivät suinkaan kuole taisteluissa. Moni tekee itsemurhan, mutta siitä ei puhuta. Jos sotilas kuolee oman käden kautta tiedotetaan ainoastaan, että menetimme sotilaan.

Kuolema on Irakissa erittäin todellinen asia, johon kuuluu olla valmistautunut. Psykiatrista hoitoa ei ole saatavilla ennen paluuta kotimaahan. Suurin osa Irakin sotilaista on kokenut pelkoa ja nähnyt kuolemaa. Kaikki sotilaat kärsivät masennuksesta. Kuolema tuntuu yhdentekevältä, koska kaikki ympärillä tuntuu väärältä ja lohduttomalta. Kukaan ei itke jos joku kuolee, siitä jopa vitsaillaan.

Jos yöllä kuuluu räjähdyksiä, seuraavana aamuna kysytään aina sama kysymys: kuoliko irakilaisia vai amerikkalaisia. Mutta on oikeastaan samantekevää mikä vastaus on, sillä kaikkien kommentti on aina sama: ’Aha.’ Eikä siitä sen enempää.

Usein elämä pistetään tietoisesti likoon. Saattueet ovat vaarallisia eikä kukaan halua mennä niihin, sillä niissä on todellinen hengenlähdön riski. Mutta silti toisinaan saattue on parempi vaihtoehto kuin jälleen yksi päivä kellumista ei missään, tylsyydessä, kaukana kaikista läheisistä.

Minäkin menin saattueisiin päästäkseni välillä ulos Abu Ghraibista. Se oli vaarallista, mutta tarvitsin vaihtelua.

Ihmiset menettävät Irakissa ihmissuhteensa ja monet pettävät kumppaneitaan. Irak on emotionaalisesti hyvin outo paikka. Ainoa tapa selviytyä on unohtaa kaikki aiemmasta elämästä, millaista se joskus oli. Kodin muisteleminen tekee hulluksi. On helpompi päästää irti kaikesta. On pakko hyväksyä kuoleman mahdollisuus. Kuolemassa ei ole mitään erityistä, ja se voi tapahtua kenelle tahansa. Sen hyväksyminen on hyvin vaikeaa. Hyvin moni ei toivu koskaan.

Vapauduin armeijasta 1.6.2006. Ensin en kyennyt moneen kuukauteen ajamaan autolla ilman, että tarkkailin samalla moottoriteiden ylikulkusiltoja tarkka-ampujien varalta tai väistelin mahdollisia pommeja siltojen alla. Minun kuitenkin odotettiin palaavan töihin ja käyttäytyvän ihmisten seurassa kuten ennenkin.

En vieläkään pysty nukkumaan ilman lääkitystä, mutta voin paremmin kuin moni muu.

Nykyään asun Virossa, muutin tänne heti armeijasta päästyäni. Tulin Baltiaan, koska halusin kokea Itä-Euroopan, enkä ollut vielä valmis palaamaan Amerikkaan. Opiskelen kansainvälisiä suhteita Tallinnan Concordia Audenteksen yliopistossa, jotta minulla olisi valmiudet myöhemmin toimia politiikassa. Haluan pystyä osaltani vaikuttamaan siihen, että tulevaisuudessa ei enää tehtäisi Irakin sodan kaltaisia virheitä.

Ennen kuin pyrin aktiivisesti politiikkaan, haluan hetken rauhoittua ja koota itseäni. Haluan jakaa kokemani mahdollisimman monen ihmisen kanssa, että ihmiset ymmärtävät mitä Irakissa oikeasti tapahtuu.

Olen aina ollut vannoutunut demokraatti ja ehdottomasti republikaaneja vastaan. Nyt toivoisin, että Yhdysvalloissa olisi varteenotettava kolmas puolue. Petyin demokraattipoliitikoihin, koska niin moni heistä äänesti Irakin sodan puolesta. He eivät toimineet sen mukaan, mikä olisi ollut oikein vaan poliittisista syistä miellyttääkseen äänestäjiä eli hyötyäkseen. He eivät välittäneet.

Haluan varoittaa kaikkia, jotka miettivät Irakiin lähtemistä: älä tee sitä missään olosuhteissa. Öljybisnes on sodan pääasiallinen syy, joten en ymmärrä, miksi kenenkään pitäisi riskeerata elämäänsä sen vuoksi.

Kaksi ystävääni kuoli siellä ja serkkuani ammuttiin siksi, että Bush ja hänen lähipiirinsä voisivat tehdä rahaa.

Amerikkalaiset menivät sotaan luullen, että Saddam Husseinilla olisi käytössään joukkotuhoaseita. Kaikki mitä ihmisille on kerrottu, perustuu suureen valheeseen.

Päästyäni Irakista liityin sotaa vastustavien sotaveteraanien VAIW – Veterans Against the Iraqi War -järjestöön. Suuri osa Irakissa palvelleista sotilaista vastustaa nykyään sotaa. Ihmisille alkaa paljastua mistä siinä oikeasti on kysymys.

Jotkut amerikkalaiset haluavat uskoa sankaruuteen ja siihen, että tämä sota on hieno asia. Jotkut ystävistäni eivät mielellään puhu kanssani näistä asioista. Toisaalta taas Euroopassa joudun toisinaan syytetyksi siitä, että olen ollut armeijassa. Kun palvelin Saksassa, otin aina univormun pois ja vaihdoin siviileihin, kun liikuin kaupungilla, muuten ihmiset huutelivat.

Yksi Irakin sodan suurimpia ongelmia on se, että me emme ymmärrä irakilaisten tapaa ajatella emmekä Irakin heimojärjestelmää. Irakin uutisointi on hyvin yksinkertaistavaa. Puhutaan aina shiiojen, sunnien ja kurdien välisistä jännitteistä. Kuitenkin esimerkiksi sunnit ja shiiat jakautuvat satoihin heimoihin, jotka taistelevat myös keskenään. Irakissa on sanonta:

Minä ja serkku maailmaa vastaan, minä ja veljeni serkkua vastaan ja minä veljeäni vastaan.

Tässä kiteytyy meidän kulttuuriemme välinen ero. Irakilaisille heimo on heidän kotimaataan tärkeämpi. Joukko sotilaita ja aseita ei voi muuttaa sitä, minkälaisia ihmiset ovat ja miten ajattelevat. Irak on täysin erilainen maailma, se ei edes voisi olla demokraattinen sillä tavalla kuin me demokratian ymmärrämme. Irakissa on myös toinen vanha sanonta:

Irakia hallitsee aina julma mies.

Niin on ollut tuhansia vuosia. Myöhemmin kuulin version samasta sanonnasta myös Venäjällä.

Paradoksaalista kyllä nykyään uskonnollisen fundamentalismin vaivaamaa maa oli vielä viitisentoista vuotta sitten varsin maallinen valtio. Saddam Husseinilla oli jopa naisia hallituksessa – älkää ymmärtäkö väärin, hän oli siitä huolimatta kauhea ihminen – ja Irak oli naisten oikeuksien suhteen edistyksellisempi kuin suurin osa arabimaista. Nyt tilanne on täysin muuttunut. Naiset pukeutuvat kaapuihin ja heidän asemansa yhteiskunnassa on paljon ahtaampi.

Rakastan vieläkin Amerikkaa, mutta en enää niin ylitsevuotavan patrioottisesti. Olen ylpeä niistä asioista, joiden puolesta Amerikka on toiminut historiansa aikana. Me olemme toimineet tiennäyttäjinä naisten oikeuksille, kansalaisoikeuksille ja demokratialle. Me arvostamme ihmisoikeuksia ja uskonnollista vapautta. Uskon edelleen, että ne ovat arvoja, joiden takana Amerikka seisoo.

Mutta olen järkyttynyt siitä, kuinka valtaapitävät ovat hyväksikäyttäneet maata. Kaikista vioistaan huolimatta se on silti edelleen mahdollisuuksien maa. Siinä on vieläkin kauneuden säteilyä. Ihmiset ovat ystävällisiä, maisemat dramaattisia. Se on minun kotini, ja sinne palaan. Toivon, että voisin omalta osaltani muuttaa sitä jonkin verran, että se löytäisi taas alkuperäiset tavoitteensa.

Mietin usein mitä Irakissa tapahtui. En tehnyt mitään pahaa, sellaista mitä katuisin, mutta mietin, että olisinko voinut tehdä enemmän hyvää, kuten ne sandaalit.”

Susanna Kuparinen & Lotta Vornanen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu