splash_image.jpg

Breivik & Istanbulin homokulkue

Kuten Pim Fortuyn aiemmin, tapaus Breivik näyttää mitä tapahtuu, kun oikeistopopulismi kohtaa liberaalin poliittisen korrektiuden, kirjoittaa Slavoj Žižek.

Siinä, kuinka Anders Behring Breivik perusteli tekojaan ideologisesti, samoin kuin murhien nostattamissa reaktioissa, on jotakin, jonka pitäisi pistää meidät ajattelemaan. Yli 70 ihmistä Norjassa tappaneen ”marxilaisten metsästäjän” manifestissa ei ole kyse mielenvikaisen höpinöistä: se yksinkertaisesti paljastaa, millainen todellisuudessa on kasvavan maahanmuuttajavastaisen populismin (enemmän tai vähemmän) implisiittisenä perusteena käytetty ”Euroopan kriisi” – manifestin epäjohdonmukaisuudet kertovat populistisen näkemyksen sisäisestä ristiriitaisuudesta.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy siihen, kuinka Breivik rakentaa vihollisensa: yhdistämällä kolme elementtiä (marxismin, monikulttuurisuuden ja islamismin), jotka kaikki kuuluvat omille, erillisille politiikan alueilleen – marxilaisen radikaalin vasemmiston, multikulturalistisen liberalismin, islamilaisen uskonnollisen fundamentalismin kentille. Fasistien tapa antaa viholliselle ominaisuuksia, jotka oikeastaan sulkisivat toisensa pois (”bolsevistis-rahavaltainen juutalainen salaliitto” – bolsevistinen radikaali vasemmisto, rahavaltainen kapitalismi, etnis-uskonnollinen identiteetti) tekee tässä paluun uudessa kaavussa.

Vielä paljastavampi on tapa, jolla Breivikin itsemäärittely sekoittaa radikaalin oikeiston ideologiset kortit. Breivik puolustaa kristillisyyttä, mutta pysyy maallisena agnostikkona: hänelle kristinusko on vain kultuurinen rakennelma, jonka avulla vastustaa islamia. Hän on antifeministi ja ajattelee, ettei naisia tule kannustaa tavoittelemaan korkeakoulutusta; samaan aikaan hän väittää arvostavansa ”sekulaaria” yhteiskuntaa, puolustaa abortia ja julistautuu pro-gayksi. 

Tässä suhteessa hänen edeltäjänsä oli Pim Fortuyn, hollantilainen oikeistopopulisti, joka surmattiin toukokuussa vuonna 2002 kaksi viikkoa ennen vaaleja, joissa hänen ennustettiin voittavan viidennes äänistä. Fortuyn oli paradoksaalinen hahmo: oikeistopopulisti, jonka henkilökohtaiset ominaisuudet ja jopa mielipiteet olivat (suurimmaksi osaksi) lähes täydellisen ”poliittisesti korrekteja”. Hän oli homo, hänellä oli hyvät henkilökohtaiset suhteet moniin maahanmuuttajiin, hän osoitti luontaista ironian tajua – lyhyesti, hän oli hyvä, suvaitsevainen liberaali kaikessa muussa paitsi suhteessaan muslimimaahanmuuttajiin.

Fortuynissa kohtasivat siis oikestopopulismi ja liberaali poliittinen korrektius. Hän oli elävä todiste siitä, että vastakkainasettelu oikeistopopulismin ja liberaalin toleranssin välillä on keinotekoinen, että kyse on itse asiassa saman kolikon eri puolista: sellainenkin rasismi on mahdollista, joka torjuu toisen sillä perusteella, että toinen on rasisti.

Tämän lisäksi Breivikissä yhdistyvät natsipiirteet (jopa yksityiskohdissa – esimerkiksi hänen sympatiassansa ruotsalaista natsimielistä folklaulajaa Sagaa kohtaan) Hitler-vihaan. Yksi hänen sankareistaan on Max Manus, Norjan natsivastaisen vastarintaliikkeen johtaja. Breivik ei ole niinkään rasisti vaan muslimivastainen: koko hänen vihansa kohdistuu muslimien muodostamaan uhkaan.

Ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä on esitettävä huomio, että Breivik on antisemitistinen mutta Israel-myönteinen ja pitää Israelia etuvartiona muslimien levittäytymistä vastaan – hän jopa haluaisi nähdä Jerusalemin temppelin rakennettavan uudestaan. Hänen näkemyksensä on, että juutalaiset ovat ok kunhan heitä ei ole liikaa – tai, kuten hän kirjoitti manifestiinsa: ”Länsi-Euroopassa ei ole juutalaisongelmaa (Britanniaa ja Ranskaa lukuun ottamatta), koska heitä on vain miljoona Länsi-Euroopassa, kun taas 800 000 tästä miljoonasta elää Ranskassa ja Britanniassa. Sen sijaan Yhdysvalloilla, jossa asuu yli 6 miljoonaa juutalaista (600 prosenttia enemmän kuin Euroopassa) on tuntuva juutalaisongelma.” Hänessä realisoituu äärimmäinen paradoksi: hän on sionistinen natsi. Kuinka se on mahdollista?

Tulkinnan avain löytyy Euroopan oikeiston reaktioista Breivikin tekoon: sen mantra oli, että tuomitessamme hänen murhatekonsa meidän ei tulisi unohtaa, että hänen esiin nostamansa ongelmat ovat ”todellisia, ja niiden herättämä huoli oikeutettua” – että politiikan valtavirta ei kykene käsittelemään islamisaation ja monikulttuurisuuden aiheuttamaa Euroopan rapautumista, tai, Jerusalem Post -lehteä siteeratakseni, että meidän tulisi pitää Oslon tragediaa ”tilaisuutena vakavasti uudelleenarvioida maahanmuuttajien sopeuttamiskäytäntöjä niin Norjassa kuin muuallakin”. Sittemmin lehti on pyytänyt anteeksi tätä pääkirjoitustaan. (Sivumennen sanoen vastaavaa tulkintaa palestiinalaisten terroriteoista saadaan vielä odottaa, esimerkiksi että ”näitä terroritekoja tulisi pitää tilaisuutena uudelleenarvioida Israelin politiikkaa”.)

Tähän arvioon on tietysti sisäänrakentunut viittaus Israeliin: ”monikulttuurisella” Israelilla ei ole selviytymisen mahdollisuuksia; apartheid on ainoa realistinen vaihtoehto. Tämän todellakin perverssin sionistis-oikeistolaisen sopimuksen hinta on, että – jotta Palestiinaan kohdistetut vaatimukset voitaisiin nähdä oikeutettuina – on jälkikäteisesti hyväksyttävä ne argumentit, joita Euroopan aiemmassa historiassa käytettiin juutalaisia vastaan. Implisiittinen sopimus kuuluu: ”olemme valmiit hyväksymään suvaitsemattomuutenne keskuudessanne olevia toisia kulttuureita kohtaan, jos te hyväksytte oikeutemme olla suvaitsematta palestiinalaisia keskuudessamme”.

Traaginen ironia tässä sopimuksessa on se, että Euroopan viime vuosisatojen historiassa juutalaiset itse olivat ensimmäisiä ”monikulturisteja”: heidän ongelmansa oli, kuinka säilyttää kulttuurinsa eheys tilanteissa, joissa valta-asemassa oli toinen kulttuuri.

Mutta entä jos todella olemme astumassa aikakauteen, jossa tämä logiikka vallitsee? Entä jos Euroopan on hyväksyttävä se paradoksi, että sen demokraattinen avoimuus perustuu ulossulkemiseen – että vapauden vihollisille ei voi sallia vapautta, kuten Robespierre asian muotoili kauan sitten? Periaatteessahan näin on, mutta juuri tässä on oltava hyvin tarkka. Breivikin kohteen valinta oli pahuudessaankin looginen: hän ei hyökännyt ulkomaalaisia vaan niitä oman yhteisönsä jäseniä vastaan, jotka olivat liian suvaitsevaisia maahan tunkeutuvia ulkomaalaisia kohtaan. Ulkomaalaiset eivät ole ongelma, ongelma on meidän (eurooppalainen) identiteettimme.

Vaikka Euroopan unionin nykyisessä kriisissä näyttäisi olevan kyse taloudesta ja finansseista, se on pohjimmiltaan ideologis-poliittinen kriisi: EU:n perustuslakia koskevien suuntaa-antavien kansanäänestysten epäonnistuminen muutama vuotta sitten osoitti selvästi, että äänestäjät näkivät EU:n teknokraattisena talousunionina, jolta puuttui visio, jota tarvitaan ihmisten saamiseksi liikkeelle – viimeaikaisiin protesteihin saakka ainoa ideologia, joka onnistui mobilisoimaan joukkoja, perustui Euroopan puolustamiseen maahanmuuttajilta.

Itäisen Euroopan entisissä kommunistimaissa viime aikoina esiin puhjenneen homofobian pitäisi myös pysäyttää meidät ajattelemaan. Alkuvuodesta 2011 Istanbulissa järjestettiin homokulkue, jossa tuhannet osallistujat saivat marssia rauhassa, ilman väkivaltaa tai muita häiriöitä; samaan aikaan Serbiassa ja Kroatiassa (Belgradissa ja Splitissä) järjestettyjen kulkueiden aikana poliisi ei onnistunut suojelemaan marssijoita tuhansien fundamentalistikristittyjen hyökkäykseltä. Nämä – eivät Turkin – fundamentalistit ovat todellinen uhka Euroopan kulttuuriperinnölle, joten EU:n käytännössä estettyä Turkin liittymisen meidän olisi esitettävä ilmeinen jatkokysymys: miten olisi, jos samoja sääntöjä sovellettaisiin Itä-Eurooppaankin?

Myös antisemitismi kuuluu tähän sarjaan muiden rasismin muotojen, seksismin, homofobian jne. rinnalle. Israelin valtio on tekemässä valtavaa virhettä: se on päättänyt vähätellä, jopa ignoroida ”vanhan” eurooppalaisen antisemitismin merkityksen ja kiinnittää huomionsa sen sijaan ”uuteen”, muka ”progressiiviseen” antismitismiin, joka piilottautuu Israelin valtion sionistisen politiikan kritisoinnin kaapuun. Näillä linjoilla on Bernard Henri-Lévy, joka (kirjassaan Left in Dark Times) äskettäin esitti, että 2000-luvulla antismitismiä joko ei ole tai se on ”progressiivista”. Väite houkuttaa palaamaan vanhaan marxilaiseen tulkintaan, jonka mukaan antisemitismi on mystifioitua antikapitalismia (sen sijaan, että syytettäisiin kapitalistista järjestelmää, raivo suunnataan tiettyyn etniseen ryhmään, jonka väitetään haperruttavan järjestelmää): Henri-Levylle ja hänen tovereilleen tämän päivän antikapitalismi on antisemitismiä valepuvussa.

Tämä ääneenlausumaton mutta tehokas ”vanhan” antisemitismin kriitikoiden sivuuttaminen tapahtuu samaan aikaan, kun ”vanha” antisemitismi tekee paluuta kaikkialla Euroopassa, etenkin Itä-Euroopan entisissä kommunistimaissa Unkarista Latviaan. Ja tätäkin enemmän meitä tulisi huolettaa fundamentalistikristittyjen ja sionistien liittoutuminen Yhdysvalloissa.

Tälle kummallisuudelle on vain yksi selitys: kyse ei ole siitä, että Yhdysvaltain fundamentalistit olisivat muuttuneet, vaan siitä, että sionismi on paradoksaalisesti omaksunut jonkinlaisen antisemitistisen logiikan vihassaan niitä juutalaisia kohtaan, jotka eivät täysin hyväksy Israelin valtion politiikkaa. Vihan kohde, juutalainen, joka epäilee sionistista projektia, rakentuu samalla tavoin kuin rakentui Euroopan antisemiittien juutalaiskuva – hän on vaarallinen, koska elää joukossamme, mutta ei kuitenkaan ole täysin yksi meistä. Israel pelaa tässä vaarallista peliä: Fox News, Yhdysvaltain äärioikeiston pää-äänenkannattaja ja Israelin laajentumispyrkimysten vankka tukija, joutui äskettäin erottamaan suosituimman kasvonsa Glenn Beckin, koska tämän kommentit olivat käymässä avoimen juutalaisvastaisiksi.

Sionistinen vakiovastaus Israelin valtion harjoittaman politiikan kritisoijille on, että tietysti Israelia, kuten mitä tahansa valtiota, on voitava tarkastella kriittisesti ja arvostella, mutta että Israelin kritisoijat käyttävät sinänsä oikeutettua Israelin politiikan kritiikkiä juutalaisvastaisiin tarkoituksiin. Kun fundamentalistikristityt Israelin politiikan kannattajat väittävät, ettei vasemmistolla ole kritiikilleen perusteita, heidän argumenttinsa noudattelee logiikkaa, joka hienosti tiivistyy heinäkuussa 2008 wieniläisessä Die Presse -sanomalehdessä julkaistussa pilakuvassa: kuvassa on kaksi paksua, natsin näköistä itävaltalaista, joista toinen pitää kädessään sanomalehteä ja sanoo ystävälleen: ”Tässä taas näkee kuinka täysin perusteltua antisemitismia heppoisasti väärinkäytetään Isrelin valtion arvosteluun.” Tällaisia ovat Israelin valtion nykyiset liittolaiset.

Teksti on julkaistu alun perin The Guardian -sanomalehdessä. Suomennos Elsi Hyttinen.

Slavoj Žižek

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu