Bobin maassa

Viikko Zimbabwessa käy kalliiksi ja venyttää käsityskyvyn rajoja. Maailman nopeimmin raunioituvassa taloudessa eletään lähtölaskentaa siihen, kun presidentti Bob viimein väistyy.

Can I join you home?”

Kassatytön katse nauliutuu mehupurkkiin. Kuiskaus kuuluu, kun sormet naputtavat summan laskimeen: 50 000 000.

”Excuse me”, säpsähdän.

Ymmärränkö oikein? Pyytääkö nuori nainen päästä mukaan ulkomaille? Soperran ”I wish” ja myyjän kasvot kertovat, että jäljillä oltiin.

Siitäkään kaupasta ei löytynyt vettä, mutta mehua sentään, hintaan yksi euro. Virallisilla markkinoilla hinta olisi ollut 1 000 euroa. Siis tuhat euroa, mehulitrasta.

No, selitetäänpä vähän.

Vuosi oli 1980, kun itsenäisyyssodan sankari Robert Gabriel Mugabe nousi Afrikan vilja-aitan pääministeriksi. Zimbabwen dollari oli yksi maailman vahvimpia, ja maa kuskasi ruokaa yli rajojen minkä ehti. Mugaben sosiaalisia uudistuksia suitsutettiin.

Alamäki alkoi kuivuudesta. Sitten tuli epäonninen sotaretki Kongoon, mikä sai ulkomaiden kassavirrat ehtymään. Ruoantuotannon romahdutti maareformi. Se oli viimeinen naula hyvinvointi-Zimbabwen arkkuun.

Maailmanennätyksiä Zimbabwe pitää hallussaan kolmin kappalein. Kerran maanosansa koulutetuimmat ihmiset nauttivat nyt lyhyimmästä elämästä ja maailman korkeimmasta inflaatiosta.

Virallinen talous ei myönnä rahan karkumatkaa. Pankeissa tarjoiltiin vielä hiljattain tuhatkertaisesti devalvoitua kurssia. Se tarkoitti, että Yhdysvaltain dollarilla sai mustassa pörssissä 30 000 000 Zim-dollaria, pankissa vain 30 000. Jos erehdyit ostamaan tavallisen limpun luottokortilla, tililtä katosi 300 taalaa.

Toukokuussa keskuspankin valuutannälkä paisui sietämättömäksi. Rahaa ryhdyttiin viimein ostamaan markkinahintaan. Fiksattu vaihtokurssi tarjoaa yhä huvia Mugaben lähipiirille: ministeri maksaa mersustaan 30 dollaria. Kuka ihmettelee, miksei tämä sakki luovu vallasta?

Kun banaani maksaa sata kertaa enemmän kuin ostamasi talo, tai kynttilän hinta vastaa kahden kuun palkkaa, hintojen kehitystä ei voi käsittää. Suurin seteli on nyt 250 miljoonaa. Se on 50 sentin arvoinen, huomenna ehkä 10 sentin. Seurauksena on sairas kulutusjuhla: miljardit on tuhlattava päivittäin, koska huomenna niillä ei ole arvoa. Joskus hinta muuttuu kaupan hyllyltä kassalle.

Zimbabwelainen arkimatematiikka saa tottumattoman pään pyörälle. Herätessä on tarkistettava valuuttakurssi puskaradiosta. Kaikesta on säännöt ja kaikkia sääntöjä rikotaan. Koskaan ei tiedä, kärähtääkö ulkomaanvaluutan hallussapidosta, liian käteisen kantamisesta vai muovisesta bensakanisterista metallisen sijaan.

Elämässä on hullua logiikkaa. Seteleissä on voimassaolopäiväys. Huoltoasemien mainostorneissa lukee bensan hinnan sijaan ”yes” tai ”no”.

Kaupunkien katukuva muistuttaa enemmän 1990-luvun Eurooppaa kuin Afrikkaa: siististi pukeutuneet ihmiset ostoksilla rauhallisissa supermarketeissa. Kun katsoo tarkemmin, kenelläkään ei ole kädessään kuin pari tuotetta. Saaliit ovat mielivaltaisia: maapähkinävoita ja saippuaa, aprikoosihilloa ja tomaatti.

Joka paikassa ihmiset jonottavat: pankeissa, bensa-asemilla, tienvarsilla. Odottavat autoa jota ei tule, bensaa jota ei ole, käteistä joka ei päde. Eväsleipiä etsiessäni valtavan leipomon perällä makaa kuusi sämpylää. Ostan ne kaikki ja poistun puna poskillani.

Vilkkaalla ostarilla kylmät väreet lävistävät: kuvittelenko vai vilkuilevatko monet olkansa yli? Ohittaessamme Mugaben residenssin maastoutuneet sotilaat tarraavat rynnäkkökivääreihinsä. Jokainen toivoo, että jos auton pitää hajota, se ei hyytyisi tällä tiellä, Bobin nurkilla. Mugabea tuttavallisesti kutsutaan Bobiksi.

Tuttavantuttavani majoittaa minut Hararen-kotiinsa. Arviolta jopa kolmannes väestöstä on karistanut kotimaan pölyt jaloistaan. Ilmiöllä on hyvätkin puolensa: sataneliöisen lukaalin vuokra on 650 euroa.

Ylpeitä zimbabwelaisia harmittaa, että media kuvaa heidän elämäänsä täydellisen epätoivoiseksi. Maassa on myös toinen todellisuus, jossa käytetään Facebookia ja jännitetään Idols-karsintoja.

Bussissa vierustoverini Denise arvelee paluun ”normaaleihin töihin” vievän korkeintaan viisi vuotta. ”Oi, hän on kuin vauva. Tiedäthän, että ihmiset vanhentuessaan taantuvat lapsen tasolle.”

Sama käytännöllisyys leimaa passiivisuutta, jolla kansa on hyväksynyt kohtalonsa. Kun puheeksi tulevat Kenian levottomuudet, paikalliset pyörittävät päätään: ai meilläkö? Ryhtyisimme moiseen verilöylyyn?

Nyrkistä logonsa tehnyt Mugabe rakentaa kuvaa pelottomasta johtajasta, joka panee kampoihin uuskolonialismia vastaan. Opposition tunnuksena on kämmen. Logot tekevät tervehdyksistä politiikkaa: oliko tuokin kädenheilautus protestin vai status quon merkki?

Masvingon lähellä pääsen todistamaan Mugaben puolueen ZANU-PF:n vaalitemppua: 40 000 maatalouskärryä odottaa lähtöä ”ääni mulle, rattaat sulle” -kierrokselle. Jokin kuitenkin rakoilee. Koskaan ennen ei Heraldissa ole julkaistu opposition värimainoksia. Koskaan aiemmin Morgan Tsvangirain ei sallittu pitää marssejaan. Koskaan ennen kukaan ei haastanut Mugabea.

On julkinen salaisuus, että armeijassa ja poliisissa kytee kapina. Mutta Mugabe on ennenkin näyttänyt, miten napisijat saadaan kuriin ja vaaleissa saavutetaan haluttu tulos. Denisen tavoin moni varautuu siihen, että kakkua on jäljellä vielä viisi vuotta. Kuinka vankkumaton on nyrkin vetovoima?

Robert Mugaben ja oppositiojohtaja Morgan Tsvangirain on määrä kohdata presidentinvaalien toisella kierroksella 27. kesäkuuta. Kirjoittaja vieraili Zimbabwessa maaliskuussa.

Mistä nollat tulevat?

Sara Rigatelli

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu