Banaanit hiekkamyrskyssä

Näin vähän aikaa sitten melko erikoisen unen. Uni oli lyhyt ja perustilanteeltaan yksinkertainen: Kolme banaania yrittää selvitä hiekkamyrskyssä. Yksi banaani seisoo unikuvan keskiössä, yrittää suojata itseään pieksevältä hiekalta. Kaksi muuta banaania on kuvassa taka-alalla, toinen kannattelee toista, raahaa tätä kohti takana häämöttävää metsänreunaa, kuusimetsää, joka ehkä pelastaisi heikon banaanin hiekkanmyrskyn pahoinpitelyltä.

Mistä uni kertoo? Kaikessa viattomassa vitsikkyydessään uni on suorastaan raamatullinen, se huutaa tulla tulkittavaksi. Mieleeni nousee banaaneihin liittyvä muisto lapsuudesta. Tulen keittiöön ja tilaan isältäni yhden “nakun banaanin”. Se tarkoittaa banaania, joka ei ole kuoria nähnytkään.

Ajatelkaa miten banaaneille olisi käynyt hiekkamyrskyssä, ilman kuoria! Alaston ja kuohkea banaani syöpyisi hiekanjyvistä kuin jäätelö pähkinästä. Nakusta banaanista olisi hetkessä tullut yhtä paljon hiekkaa kuin se on banaania. Kuinka kauhea ajatus.

Ja samalla kiehtova. Olen ohjaajantyön yhteydessä pohtinut näyttelijän olemista näyttämöllä. Läsnäolo on näyttelijälle kaikki kaikessa. Hän ei voi suunnistaa näyttämöllä kohti metsänreunaa, vaan hänen on maltettava ottaa hiekka vastaan, alasti, ja annettava sen sekoittua itseen.

Kyse on aistiherkkydestä ja hengittämisestä, joka mahdollistaa läsnäolon ja vaikuttumisen ympäristöstä. Jos ihminen vain tuntisi herkemmin, hän voisi kokea huoneilman kosketuksen juuri hiekkamyrskyn kaltaiseksi.

Olen itsekin suorittanut eräänlaisia läsnäoloharjoituksia. Yritän keskittää läsnäoloani pois banaanin mustasta päänupista, kohti koko vartaloa. Keskityn tiedostamaan jalkapohjat, lantion tai sormenpäät, siten, etten aistisi ruumiinosia ulkoapäin, ajattelullani, vaan ajattelu pikemminkin siirtyisi sormenpäähän.
Kun se tapahtuu, en aisti enää sormenpäätäni, vaan se aistii itse itsensä. Nämä hörhöt harjoitukset ovat voimistaneet läsnäolon kokemusta ja tuntoani, sanan laajassa merkityksessä. Tunto on maadottumista omaan kehoon, ja maadottuminen taas rauhoittaa, se on primitiivistä.

Ihmiselle on ehkä nykyään liian tyypillistä mieltää ruumiinsa jäsennettynä, ehkäpä elinsarjana, lihassarjana, verisuonistona, luurankona, mallinukkena, naulakkona. Näin me kontrolloimme fyysistä läsnäoloamme ja samalla supistamme omaa tuntoamme.

Ihmeellistä on, että kun kuvittelen itseni banaaniksi, koko olemassaoloni tasa-arvoistuu. Banaanihan on vain huokoista massaa, se on yhtä läsnä sen jokaisessa ruumiinosassa.

Mielikuva on kaoottinen ja jopa ihmisarvoa loukkaavan tuntuinen, mutta uskon, että vastareaktiossa on kyse vain primitiivisestä olemassaolon kauhusta. Kauhu on perusteltua, mutta tulee muistaa, että vain kuohkeana ja huokoisena voimme tuntea olemassaoloa ja onnea, kuin naku banaani hiekkarannalla.

Ruusu Haarla

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu