splash_image.jpg

Banaali rakkaus & pahuus

Hannah ja rakkaus heittää näyttämölle maailmankuulut toisiinsa rakastuneet teoreetikot Hannah Arendtin & Martin Heideggerin & heitä täydellisesti tulkitsevat näyttelijät.

Savyon Liebrechtin näytelmä Hannah ja rakkaus pui pahuutta. Täytyy myöntää, että en odottanut paljoakaan israelilaisen kirjailijan näytelmältä. Etenkään, kun kyse oli politiiikan teoreetikon Hannah Arendtin ja filosofi Martin Heideggerin rakkaussuhteesta. Näytelmä valittiin Israelissa vuonna 2009 vuoden näytelmäksi.

Suomalaisen version on ohjannut Taru Mäkelä. Kirjailija Savyon Liebrecht piti ohjauksesta.

”Rakastin sitä, rakastin kaikkea siinä”, hän vakuuttaa.

”Taru Mäkelän ohjaus on yksinkertainen ja siinä on paljon yksinkertaisuuden tuntua. Se vaikuttaa siltä, mitä Suomikin on ylipäätään. Kaunista ja yksinkertaista.”

Minä nyökkään.

”Yhtä lailla näytelmään oli saatu valtava määrä sensuaalisuutta päähenkilöiden välille, se onnistui paremmin kuin missään muussa tuotannossa, kaiken pystyi oikeasti tuntemaan”, Liebrecht sanoo, ja minä nyökkään uudestaan ja olen kaikesta samaa mieltä.

Kaikki eri aikatasot pysyvät yhtäaikaa näyttämöllä kuin ihmismielessä – mennyt, nykyinen ja tulevat sekottuvat alati keskenään. Kuulen itseni toistavan kirjailijalle, että ”I loved everything” – ja kyse on nyt näytelmästä, joka kertoo holokaustin taustafilosofiasta, filosofian professorista, joka kytkeytyi kansallissosialistiseen liikkeeseen ja rakastui juutalaiseen 18-vuotiaaseen opiskelijaan.

Lavalla näkee neljä täydellisesti onnistuvaa näyttelijää, ihanaa porvarillista puheteatteria, jossa nyansseilla on merkityksensä. Ennen kaikkea näytelmä ja ohjaaja tietävät, mitä he sanovat. Kuinka usein olenkaan viime aikoina lähtenyt teatterista ihmetellen, että tietääkö ohjaaja lainkaan, mitä on sanomassa.

Seuraavaksi kuulen sanovani sanoja ”clever” ja ”genious”, ”it works on so many levels”. Pieni ja intiimi katsomo helpotti myös tunnelman leviämistä.

Jotkut arvostelivat näyttämöilmaisua yksiulotteiseksi. Minä nautin sitä, että lavalla ei ollut videoita, videokameroita, taustaprojisointia, nykyteatterin teknisiä temppuja.

Ja silti esitys saa pohtimaan, miten ”pahuus” ui liiveihin oikeassa elämässä.

Liebrechtin vanhemmat ovat holokaustista selvinneitä puolalaisia.

”En itse asiassa tiedä, mitä heille tapahtui leirillä. He eivät koskaan puhuneet siitä mitään. Kolmivuotiaana muutimme Israeliin. Holokausti, Saksa ja natsit kuitenkin määrittävät koko maailmaani.”

Tästä huolimatta näytelmä kohtelee natseja sympatiseerannutta filosofia reilusti, puhumattakaan hänen nuoresta rakastajatterestaan.

”Hannah Arendt oli rakastunut Heideggeriin. Heidegger taas ei rakastanut häntä, vaikka varmasti piti Arendtista paljon, koska hän oli niin nuori ja kaunis. Mutta Arendt oli rakastunut Heideggeriin koko elämänsä. Heideggerilla oli hänen sydämessään erityinen paikka, koko ajan, ja hän ihaili suurta filosofia, mutta Heidegger oli naistenmies, jolla oli monia muita suhteita Arendtin jälkeen. Toisia juutalaisnaisia myös.”

Heideggerin vaimo oli perinteinen kotinatsi.

”En ymmärrä Heideggerin psyykettä. Voin vain sanoa, että hänen rakkauselämänsä oli hyvin erilaista kuin hänen avioelämänsä. Mutta hänellä ainakin oli toivoa, hän yritti etsiä myös jotakin muuta.”

Minä sanon että eikö tuo ole aivan liian… ja Liebrecht korjaa väliin ”kliseistä”, ja minä nyökkään.

Minä jatkan, että liian kliseistä ollakseen totta, mutta niinhän elämä usein on. ”Elämä on klisee”, Liebrecht toistaa ja nauraa.

Näytelmä ei ole pelkkää mielikuvitusta.

”Mitä tulee Heideggeriin ja Arendtiin, pysyn faktoissa ja siinä, mitä on sanottu heidän rakkauskirjeissään. Totta oli myös se, että Heidegger sanoi: ‘Hitlerillä on kauniit kädet’. Keksin pienet asiat, mutta iso kuvio on totta.”

Liebrechtin näytelmä on suomennettu nimellä Hannah ja rakkaus, alkuperäinen nimi on The Banality of Love. Suomenkielisestä nimestä on tippunut pois viittaus Hannah Arendtin kirjaan The Banality of Evil, joka julkaistiin vuonna 1951, kun Arendt oli omasta halustaan seuraamassa Eichmannin oikeudenkäyntiä Israelissa.

Israelilaiset puolestaan suuttuivat aikanaan Arendtille, kun hän selitti natsien pahuutta pahuuden jokapäiväisyydellä. Virkamiesmäisesti tehtiin vaan mitä ylempiarvoinen käsi. Toteltiin, ei ajateltu.

Israelilaiset olisivat halunneet nähdä natsien puuhan absoluuttisena pahana eikä sellaisena toimintana, johon kuka tahansa voi syyllistyä, jos luopuu omasta integriteetistään.

”Pahan banaalius on mekanismi, joka auttoi natseja tekemään eron itsen ja todellisuuden välille. Ja Arendtilla oli tämä sama erottelu omassa elämässään ja omissa tunteissaan. Siitä huolimatta, että hän tiesi että se oli väärin. Hän tiesi, mutta seurasi sydäntään.”

”Minä rakastan tuota 18-vuotiasta tyttöä, joka oli rakastunut pahaan tyyppiin. Hän oli välillä hyvin masentunut, nykypäivänä hän olisi syönyt masennuslääkkeitä. En kuitenkaan ymmärrä, miksi hän aikuisena naisena soitteli Heideggerille, miksi hän yritti käännättää Heideggeria englanniksi ja miksi hän edisti Heideggerin filosofian voittokulkua yhdysvaltalaiseen kulttuuriin.”

Näytelmässä Arendt kritisoi 1940-luvun sionismiä siitä, että se perustui militaristiselle ajattelulle, jossa ei-juutalaisista eli arabeista muodostettiin pysyvää uhkaa sionismille.

Arendt väitti, että sionistista toimintaa uhkaa se, että ”kaikki energia käytettäisiin sotilaallisen puolustuksen luomiseen ja siksi kulttuuriseen elämään jäisi paljon vähemmän energiaa”.

Onko tämä totuus myös 2010-luvun Israelista?

”Tiedätkö, meillä on Israelissa nuoria kapinallisia, jotka asuvat teltoissa. He vastustavat puolustusministeriön budjettia, joka on niin valtava, että koulutukseen ynnä muuhun jää todella vähän.”

”En usko että maailmassa mikään muu maa käyttää sotilasmenoihin yhtä paljon kuin Israel. Tässä mielessä Arendt oli profeetta, hän ymmärsi mihin kaikki johtaa jo 1940-luvulla.”

Haastatteluun tullessa luin uutisista, että Israelissa oli kuollut pommi-iskuissa kuusi ihmistä.

”Kun toinen intifada alkoi 10 vuotta sitten, menetin kaiken optimismini. Nyt kaikesta on tullut niin monimutkaista, nyt myös palestiinalaisten itsensä keskuudessa. Jonkun ulkopuolisen pitäisi vain pakottaa ratkaisu ja rauha. Meillä on ollut koko ajan vääriä pääminstereitä.”

Yksitoista vuotta sitten Israelin pääministeri antoi syyn tai tekosyyn toiseen intifadaan, palestiinalaisten kansannousuun.

”Ongelma on se, että ääriajattelu on vallalla myös toisella puolella. Arafat oli oikeasti terroristi, ja nyt taas Hamas ei halua rauhaa. Kaikki menee huonompaan suuntaan.”

Nyökkään, enkä jaksa alkaa väittellä siitä, oliko Arafat terroristi vai ei. Nykyäänhän väärään kansannousuun osallistuvat ovat terroristeja.

Pahan banaalisuus on arkipäivää.

Hannah ja rakkaus. Ohjaus Taru Mäkelä. Pääosissa ovat Seela Sella, Elena Leeve, Matti Onnismaa ja Kasimir Baltzar. Esitykset jatkuvat Korjaamo Teatterissa syys-lokakuussa ja Stoassa marras-joulukuussa, minkä lisäksi näytelmä kiertää Lahdessa, Tampereella ja Turussa pitkälle kevääseen 2012.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *