Kirjoittanut Kimmo Jylhämö

Avustustoimintaa, bisnestä & kriisinhallintaa

Lukuaika: 2 minuuttia

Avustustoimintaa, bisnestä & kriisinhallintaa

Viime viikkoina on käyty keskustelua siitä, käykö Suomi sotaa Afganistanissa. Vai onko kyse avustustoiminnasta, kriisinhallinnasta vai pelkästä bisneksestä.

Valtiovallan mukaan tärkeämpää olisi ymmärtää, miksi Suomi on Afganistanissa. Minä en keksi kovinkaan montaa hyvää syytä toivoa, että rauha syntyisi sotimalla. Suurten lehtien päätoimittajat tietävät paremmin (katso sivu 42).

Jos katsotaan pelkästään lainsäädännöllisiä muutoksia, niin huomataan, että Suomen politiikka on siirtynyt rauhapuheesta sotapuheeseen. Vuonna 2006 laki sotilaallisesta kriisinhallinnasta korvasi rauhanturvaamislain.

Rauhanpuolustamisesta ei enää puhuta samassa määrin. Ennen vanhaan rauhanturvaaminen edellytti sotaa käyvien osapuolten hyväksynnän. Nyt sotilaallinen avustustoiminta on selkeästi puolueellista, vaikka olisikin YK:n hyväksymää.

Kuitenkin positiivisia mielikuvia rauhanturvaamisesta käytetään tarpeen mukaan. Esimerkiksi ulkoministeri Alexander Stubb puhuu yhä ”rauhanturvaoperaatioista” silloin, kun on puolustellut sotaoperaatiossa mukana olemista. Myös uutiset rakastavat sanaa rauhanturvaaja.

Helsingin Sanomissa Stubb sanoo, että ”suomalaiset rauhanturvaajat kohtaavat päivittäin vaaratilanteita Afganistanisssa. Suomalaisten on syytä olla ylpeitä rauhanturvaajiensa toiminnasta ja osaamisesta”. Stubb myös myöntää, että ”valitettavasti huonoja uutisia voi tulla tulevaisuudessakin”.

Minusta tämä kuulostaa perinteistä sotaretoriikalta.

Eikä kyse ole pelkästään sanoista. Suomalainen armeija ja sotateollisuus elävät uutta aikaa. Armeijan toimintoja tehostetaan ja ulkoistetaan. Samalla koko armeija muuttuu yhä enemmän bisnesmaailman alihankintaketjuiksi. Tämä puolestaan lihottaa yrityksiä kuten Patriaa ja vauhdittaa siirtymistä kohti huippuaseistettua teknoarmeijaa. (Katso Jarmo Pykälän juttu sivulla 12.)

Emme ole oppineet ilmeisesti mitään huipputeknologisten asejärjestelmien käytöstä. Eivätkö ne pikemminkin toimi näytöstyyliin rajoitetuissa spektaakkelioperaatioissa? Todellista hallintaa tai voittoa ne eivät takaa. Se on nähty Irakissa ja Afganistanissa.

Teknoarmeijaan siirtyminen taas lisää halua ja todennäköisyyttä käyttää järjestelmiä ulkomailla tapahtuvissa sotilasoperaatioissa. Valtio haluaa olla mukana avustusoperaatioissa tukemassa USA:ta, armeija haluaa oikeaa sotakokemusta rintamalta ja yhtiöt haluavat myydä sotateknologiaa, joka on testattu aidoissa olosuhteissa.

Poliitikot, sotilaat ja asetehtaat hyötyvät, ja ihmisoikeuspuhe oikeuttaa sodan, oli se sitten kuinka veristä hyvänsä. Viimeisin uutinen Afganistanista kertoi, että ISAF-joukot hyökkäsivät lääkäriasemalle, jossa oli hoidettavana taliban-taistelijoita. Rauhanturvaamisesta on menty kauas.

Samat kysymykset toimivat myös muun diplomatian kohdalla. Missä määrin ulkopoliittinen toiminta esimerkiksi Etelä-Amerikassa on avustustoimintaa, kriisinhallintaa, pelkkää bisnestä – tai jopa valtion demokraattisen hallinnon uudelleen järjestelemistä?

Hyvän hallinnon ja oikeudenmukaisen kehityksen arvot jäävät diplomatiassakin suomalaisten suuryritysten etujen alle, kuten tämän lehden jutuissa Hondurasista ja Brasiliasta käy ilmi. Siitäkin huolimatta, että pääoman kotimaisuus alkaa olla vanhanaikainen käsitys.

Kenen etuja ulkopolitiikan pitäisi sitten ajaa?

Kimmo Jylhämö