Auta pelko pois!

Myös aktivistit tarvitsevat toveritukea.

Palasin keväällä Etelä-Meksikosta, Oaxacasta. Paikan päällä pysyin melko hyvin koossa, vaikka ympäristö, jossa ihmisiä katoaa ja kidutetaan, on ahdistava. Oaxacassa laaja kansanliike vaatii korruptiosta ja ihmisoikeusrikkomuksista syytetyn kuvernöörin eroa.

Kun vastarintaliike oli temmeltänyt kaduilla kuukausia, pistivät Meksikon liittovaltion joukot tilanteelle pisteen heittämällä ihmisiä sadoittain telkien taakse.

Tilanteen ollessa kärjistyneimmillään pidin kadulla kävellessäni ystävää kädestä kiinni, koska ajattelimme, että valkoinen ihoni suojelee häntäkin pidätykseltä. Vaikka pelkäsin, en muista kertaakaan itkeneeni.

Suomeen palattua jokin iski. Kaupungilla pyörrytti. Tuntui ylivoimaiselta keskittyä ystävien juttuihin. Kun kerroin heille kokemuksistani, he alkoivat tuijottaa tyhjyyteen lasittunein silmin. Ymmärsin pilanneeni kahvihetken tunnelman. Tapaamisen jälkeen oksetti.

Välttelin ihmisiä viikkojen ajan. Tuntui, ettei minun kuuluisi voida näin pahoin, sillä eihän minua ollut raiskattu tai kidutettu, minä olin ainoastaan ollut paikalla.

Olin tietämättäni kärsinyt posttraumaattisesta stressistä. Se ei ole aktivisteilla mitenkään harvinaista, mutta yleensä siitä ei puhuta. Näin kertoo englantilainen poliittinen aktivisti Martin Shaw, 42, joka on mukana aktivistien traumoja purkavassa Activist Trauma and Recovery -ryhmässä.

Shaw piti syyskuun alussa työpajan aktivistitraumasta Helsingissä Elimäenkadun sosiaalikeskuksessa. Shaw tuli Suomeen spontaanisti, joten työpajaa ehdittiin mainostaa vain päivän varotusajalla. Paikalle tuli siitä huolimatta 25 osallistujaa. Osallistujat pitivät työpajaa tärkeänä.

”Oli tosi rentouttavaa, että ensimmäisen kerran puhuttiin siitä miltä voi tuntua jossain tilanteessa, ja miten ne tunteet nousee pintaan”, eräs työpajaan osallistunut kertoo.

Kun kuuntelen suomalaisten aktivistien kertomuksia, alkaa tuntua siltä, ettei traumatisoituakseen tarvitse lähteä Palestiinaan tai Oaxacaan.

Poliisi tyhjensi Helsingissä Telakkakadulla vallatun talon viime kesäkuussa. Operaatio oli poikkeuksellisen iso ja aktivisteista tuntui, että poliisi käytti tyhjennystä harjoitellakseen jotakin oikeasti vaarallista tilannetta varten.

Häätö tapahtui väkivaltaisesti, eikä poliisi halunnut neuvotella aktivistien kanssa. Alueella parveili kymmeniä poliisiautoja. Koko kolmen rakennuksen alue joutui saartorenkaan sisään ja poliisi laskeutui talon katolle helikopterilla. Hyökkäykseen osallistui paikalla olleiden aktivistien arvioiden mukaan noin sata poliisia. Aktivisteja oli 23.

”Ihmiset riuhdottiin ulos. Yhtä tyttöä raahattiin housut kintuissa. Toisen aktivistin poliisit retuuttivat rikkinäisen ikkunan läpi. Kun joku huusi silloin: ’Ei väkivaltaa!’, poliisi tarttui häntä päästä ja painoi leuat kiinni”, paikalla ollut talonvaltaaja kertoo. ”Yhtä uhkailtiin, että ellet kävele noita portaita alas, sut heitetään alas.”

Myös kesäkuussa Saksassa pidetty G8-kokous oli monille raju kokemus. Helikopterit lensivät matalalla ja poliisi teki jatkuvasti täysin satunnaisia ruumiintarkastuksia.

”Poliisin strategia on pelotella ihmisiä, ja se toimii. Jos on jatkuvasti tollaisissa tilanteissa, palaa helposti loppuun.”

Tilanteiden raskautta lisää se, että Suomessa poliisi mielletään ystäväksi. Moni sellainen, joka ei ole ikinä poikennut valtavirrasta, ei usko poliisin voivan toimia julmasti. Aktivistien kertomuksia pidetään valheina.

Meksikosta Suomeen valtamedia tuppaa kertomaan vain viranomaisten version tapahtumista.

Poliisiväkivalta on varsinkin nuorille tai toiminnassa uusille rankka kokemus. Kymmenet suomalaiset osallistuivat vuonna 2001 Göteborgin EU-mielenosoituksiin. Kun poliisi ampui mielenosoittajaa, karisivat monen harhakuvat Pohjoismaista lintukotona.

Göteborg tuntuu olleen monelle vedenjakaja. ”Göteborg teki minusta miehen”, olen kuullut usean aktivistin vitsailevan. Väkivaltaisista kokemuksista tuleekin eräänlaisia aktivistien armeijatarinoita.

Jotkut lähtivät Göteborgiin iloisina hippeinä, mutta palasivat vihaisina mustablokkilaisina. Osa lopetti toiminnan kokonaan, koska pelkäsi.

”Vaikka haluaisi tehdä suoraa toimintaa, ei jokaisen tarvitse olla etulinjassa. Ryhmässä voi etsiä uusia rooleja. Esimerkiksi kiipeämisaktio on mahdollinen siksi, että joku valmistaa sitä ennen ja sen jälkeen ruokaa”, Shaw muistuttaa.

Martin Shaw’n mukaan jotkut traumatisoituneet hakeutuvat yhä uudelleen äärimmäisiin tilanteisiin. Näin voi toimia sotavalokuvaaja tai poliisiväkivaltaa kokenut.

Soittokierros suomalaisille aktivisteille osoittaa, että poliittiseen toimintaan liittyviä traumoja ei Suomessa ole käsitelty systemaattisesti. Jokainen aktivisti, jolle soitin, oli kuitenkin sitä mieltä, että olisi ehkä ollut syytä.

Pääasiassa rankkoja kokemuksia on purettu tuopin äärellä. Yhdestä aktivistista tuntui, että poliittisessa toiminnassa on ollut lupa näyttää vihaa, muttei surua. Toinen kertoi hoitaneensa traumansa lähtemällä useaksi kuukaudeksi toiselle mantereelle.

”Nyt sitä jo tajuaa, että asioista kannattaa puhua toisten kanssa, mutta varsinkin nuorempana sitä ajatteli, että nämä asiat pitää vaan kestää”, eräs pitkän linjan aktivisti totesi.

Moni piti ainoana ratkaisuna sitä, että tunteista puhuttaisiin toiminnassa jatkuvasti, ei ainoastaan traumatilanteissa.

Työpajan lopuksi myös Martin Shaw peräsi aktivisteilta aktiivisuutta itsensä hoitamisessa. Activist Trauma and Recovery -ryhmä on pitänyt Euroopassa jo kymmeniä työpajoja. Shaw esitti toiveen, että ihmiset perustaisivat itse paikallisia tukiryhmiä:

”Ryhmämme tavoite on tehdä itsensä tarpeettomaksi.”

Anna-Reetta Korhonen

_______________

Näin autat

Posttraumaattinen stressi tarkoittaa pelon ja avuttomuuden tunteita synnyttävän tapahtuman jälkeisiä reaktioita.

Vaarallisessa tilanteessa on keskityttävä selviytymiseen. Siksi tilanteen keskellä ihminen lokeroi varastoon traumaattiseen hetkeen liittyvää tietoa, kuten tunteen, hajut tai värit, prosessoidakseen ne myöhemmin. Yleensä ihmiset prosessoivat nämä asiat luontevasti. Joillakin se kestää kauan, ja silloin on kyseessä trauma.

Traumaattisen tilanteen kokeneilla on kaksi hyvin yleistä tapaa käsitellä tapahtunutta: itsesyytös ja syyllisyys. Esimerkiksi raiskauksen uhri jää helposti pohtimaan, että hän teki jotakin väärin, koska hänet raiskattiin. Ystävän kuoleman nähnyt kokee syyllisyyttä siitä, että hän itse selviytyi.

Auta itseäsi

• Hyväksy tunteesi. Ne ovat sinun ja ne ovat oikeita.

• Anna itsellesi aikaa levätä ja parantua.

• Alkoholi, huumeet ja lääkkeet voivat auttaa, mutta yleensä ne estävät ihmisiä kohtaamasta traumansa.

• Puhu. Usein vain tunteiden artikuloiminen auttaa ihmistä eteenpäin.

Auta kaveria

• Traumaattisen tilanteen jälkeen ihminen saa paljon tukea. Muista, että jotkut tarvitsevat sitä vielä pitkään tilanteen jälkeen.

• Anna ihmiselle aikaa puhua.

• Älä välttele tilanteita, joissa ystäväsi haluaa puhua tunteistaan. Niissä ei ole mitään pelättävää.

• Yritä todella kuunnella, anna toisen päästää kokemus ulos.

• On aina parempi tehdä jotain kuin olla tekemättä. Voit soittaa ja kysellä kuulumisia, pyytää mukaan istumaan iltaa.

• Pienet teot osoittavat välittämistä. Voit auttaa vaikka tekemällä ruokaa tai pesemällä likaiset pyykit.

Auta auttajaa

• On tärkeää tukea tukijaa. Rankan kokemuksen kokeneen kumppani jää usein yksin, rooliin jossa hänen kaikki energiansa menee ”oikeasti kärsivän” tukemiseen.”

Anna-Reetta Korhonen

_______________

Punainen Risti haluaa auttaa aktivisteja

Marja Kanerva, Punaisen Ristin sosiaalipalvelun koordinaattori,kuka on oikeutettu kriisiapuun?

Kaikilla ihmisillä on oikeus henkiseen tukeen.

Kuinka kriisiryhmän saa paikalle?

Kunta ja yhteiskunta vastaavat palveluista, eli sosiaali- ja terveyspuoli, mutta toisinaan myös seurakunnat ja Punainen Risti.

Mielenosoitukset ovat käyneet väkivaltaisemmiksi ja poliisin otteet ovat koventuneet huomattavasti. Saako kansalaisaktivisti myös apua?

Olen kyllä itsekin seurannut huolestuneena tilanteen kehittymistä. Ihan oikeasti tämä saattaa olla monelle nuorelle hyvinkin traumatisoiva kokemus.

Jos kriisiryhmä saapuu paikalle viranomaisten kutsusta. Kuinka todennäköisesti viranomaiset tilaavat apua kansalaisaktivisteille?

Hyvä kysymys. Siinä on aikamoinen ero, jos ajattelee että kriisiapua saa yleensä ihminen, joka joutuu rikoksen tai onnettomuuden uhriksi, sekä hänen läheisensä.

Viranomaiset katsovat, että aktivistit ovat rikollisia, eivät rikoksen uhreja. Rikoksen uhrit ovat usein väkivallan uhreja. Entäpä jos väkivallantekijä on poliisi?

Tosi mielenkiintoinen näkökulma, ihan uudenlainen. Ehkäpä tätä asiaa pitäisi alkaa pohtia.

Jos aktivistit tietävät, että tulossa on sata poliisia, tilanne on uhkaava ja heitä tullaan varmuudella kohtelemaan väkivaltaisesti, voivatko he tilata kriisiryhmän paikalla?

Ongelma on se, että kriisiapua ei voi tilata etukäteen. Apu saapuu paikalle vasta kun jotakin on jo tapahtunut. Meillä on tavoitteena on se, että tilanne pystyttäisiin ennalta ehkäisemään niin, että kriisiapua ei tarvita.

Jos huolestunut kansalainen seuraa sivusta kuinka poliisi lyö pampulla aktivistia ja repii käsirautoihin kahlittua teiniä rikkoontuneen ikkunan läpi, voiko hän ottaa yhteyttä Punaiseen Ristiin ja tilata kriisiyksikön paikalle?

Yhteiskunnan apu on ensisijainen, Punainen Risti ja seurakunnat ovat vasta seuraava porras. Me kannamme huolta ihmisistä. Me emme ota kantaa kuka on oikeassa tai väärässä.

Mutta jos yhteiskunta on ensisijaisessa vastuussa kriisituen antamisesta ja poliisi edustaa tilanteessa viranomaista kuinka todennäköistä on, että kansalaisaktivistit saavat yhteiskunnalta apua?

En osaa siihen sanoa, että saako, mutta ainakin heidän pitäisi saada. Usein he ovat hyvin nuoria ja kokemattomia ihmisiä, joilla on usko hyvään ja oikeudenmukaisuuteen, sitä en epäile yhtään. En tiedä miten poliisi sen asian näkee.

Poliisi näkee heidät rikollisina.

Kaikilla on tarve kriisiapuun. Myös poliiseilla.

Poliiseilla on oma yhteiskunnan takaama kriisitukensa. Kuka auttaa aktivisteja?

Väkivaltainen yhteenotto on rankka ja traumatisoiva kokemus, joka traumatisoi molemmat osapuolet. Näillä ihmisillä ja heidän omaisillaan on oikeus hakea terveyskeskuksen julkista palvelua. Toivon, että nämä ihmiset ottavat yhteyttä. Huolestunein olen siitä, että jos nämä ihmiset eivät hae apua, väkivalta saattaa vaikuttaa loppuelämän heidän käsityksiinsä yhteiskunnasta ja siitä yhteisöstä jossa hän elää. Että tulee tunne että pidetään huolta.

Susanna Kuparinen

Lue myös artikkeli Martin Shaw selvisi hengissä.

Voima

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu