Armoitettu Ang Lee

Arvostelussa Taking Woodstock.

Ang Leen monipuolisuutta elokuvaohjaajana kuvaa hyvin se, että hän kykenee Japanin miehittämään 1940-luvun Kiinaan sijoittuneen mestarillisen poliittis-eroottisen moraliteettidraamansa (Lust, Caution, 2007) jälkeen täysin jakojäännöksettä siirtymään uudessa elokuvassaan 1960-luvun amerikkalaiseen arkeen ankkuroituvaan hippiepokkiin.

Ang Leen aikaisemminkin harrastamien kategorialoikkien ei kuitenkaan pidä antaa hämätä liikaa. Tekijän taiteilijuuden ytimessä on hänen erityinen kykynsä ymmärtää ja välittää sosiaalisen arjen samanaikaisen syvätraagisia ja koskettavan koomisia jännitteitä. Kun hän vielä taitaa näiden yhdistämisen ympäröiviin kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, syntyy hyvin kirjoitetulle tarinalle aina toimiva ja läsnäololtaan uskottava kehys. Tapahtuipa se sitten missä tahansa ajassa tai maantieteellisessä paikassa.

Taking Woodstock -elokuvassaan Ang Lee kertoo tietyn ajan zeitgeistista ja weltsmertzistä vuonna 1969 järjestettyjen kuuluisien Woodstockin rockfestivaalien kautta. Kun vuonna 1954 syntynyt tekijä itse, kuten suurin osa elokuvan yleisöstäkin, tuntee historiallisen Woodstockin nimenomaan D.A. Pennebakerin klassisesta dokumenttielokuvasta, Ang Lee lainaa nerokkaasti sen kuvastoa peittelemättömän suoraan, aina laajakankaan osittamista myöten.

Silti Ang Lee ei jää mitään velkaa rockdokumenttien ylimestarille. Taking Woodstock ei nimittäin ole ollenkaan rockelokuva. Liioin siinä ei ole mitään äitelän nostalgista.

Kuten epäilemättä todellisuudessakin monille festivaalien kokijoista kävi, Taking Woodstock -elokuvassa ei kaikelta muulta tekemiseltä ehditä näkemään yhtä ainoaa konserttiesitystä.

Sen sijaan Ang Lee kuvaa miellyttävän, fiksun ja vähemmän kapinallisen nuoren miehen itsenäistymistä kosolti inhimillisiä heikkouksia omaavista ja kaikin puolin vanhanaikaiseksi käyneistä, mutta silti omalla tavallaan rakastettavista vanhemmistaan. Laajennettuna tämä yksilöity emansipaatio kuvaa koko esillä olevan aikakauden kulttuurimurrosta niin Yhdysvalloissa kuin laajemminkin läntisessä kulttuuripiirissä.

Ehkä vain Ang Lee osaa sovitella suurten rakenteiden rajun törmäyksen vaikutusta inhimillisen tason kokemuksiin näin ymmärtävän älykkäästi ja samalla ylevän kauniisti. Samalla katsoja kokee itsekin oivaltavansa jotain oleellista. Ei ainoastaan yksittäisestä elämänkohtalosta tai tietyn ajanjakson erityspiirteistä, vaan jotain ihan elämästä sinänsä. (TR)

Ang Lee: Taking Woodstock. Ensi-ilta 11.9. Viisi tähteä.

Tuomas Rantanen

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu