Vain kaikkensa menettäneellä tai yhteisöstään erkaantuneella on varaa puhua asioista suoraan.
Pääsin juuri ajattelemasta, että mitäköhän Anna-Kaisa Hermuselle kuuluu. Sitten hän ilmestyi Arto Nybergin ohjelmaan ilmoittamaan, että televisiosta on tullut vielä hieman ontompi pönttö kuin mitä se oli kultakaudellaan 1990-luvulla, kun Hermunen itse oli pöntön sisällä.
Ilahduin ja tulin surulliseksi. Ilahduin siitä, että hän puhui suoraan ja taisi puhua tottakin. Ajoitus sai minut kuitenkin ajattelemaan, että miksi tämä menee aina näin.
Miksi Anna Eriksson kusee musiikkiteollisuuden naamalle ja antaa täyslaidallisen iskelmätehtailun mädännäisyydestä vasta sen jälkeen, kun hän on itse saanut kirjaimellisesti kaiken, mitä musiikkiteollisuudelta voi tässä maassa saada?
Miksi Iiro Viinanen alkaa täyspäiväiseksi soidensuojelijaksi vasta sen jälkeen, kun norsunluutornin hissi on kilahtanut pohjakerrokseen ja nimi on jäänyt historiankirjoihin rauhanajan verisimmistä talousleikkauksista vastanneena valtiovarainministerinä? Kari-Pekka Kyrökin avasi suunsa vasta, kun viimeisetkin pokeripanokset oli pelattu loppuun.
Suoraan puhuminen on sairaus. Rehelliset ohjataan hoitoon.
Kaikki tietävät sen ihmistyypin, joka sanoo suoraan mitä mieltä oli illan esityksestä. Hänen ympärillään vedetään henkeä ja aletaan etsiä silmillä vesiautomaattia. Suoraanpuhuja ei ymmärrä, että jos esitys ei miellytä, kuuluu sanoa kiitos, pitää sitten pieni tauko ja sanoa, että prosessi kyllä näkyy, koko se matka, jonka olette yhdessä tehneet. Kiitos.
Huono puoli tässä on se, että Suomi on yhtäkkiä tulvillaan esityksiä, joissa prosessi näkyy.
Politiikassa prosessi vasta näkyykin. Kiitos kehysriihestä. Pidin siitä, että prosessi näkyi. Se matka, jonka olitte kulkeneet yhdessä, tarkoitan. Ei haittaa, että yksikään teistä ei voi puhua sydämensä äänellä. Ettehän te muutenkaan voi nukkua öitänne rauhassa, sillä tiedätte, miten lakeja säädetään ja miten maailman pyörä pyörii.
Jos minä pettäisin tyttöystävääni, en ehkä kertoisi koko totuutta. Sanoisin, että siinä oli jurrista kähmintää ja kännissä vähän sekoiltiin. Se aloitti. Sanoisin, että siinä ei ollut tunnetta mukana. Sanoisin, että varsinaista penetraatiota ei tapahtunut. Oikeastaan kyse oli pullonpyörityksestä. Puhuisin niin kuin kunnon ministerin pitää. Sanoisin, että teräviin ei koskettu, näiden jälkeen kotiin.
Vain kaikkensa menettäneellä tai yhteisöstään erkaantuneella on varaa puhua asioista suoraan. Tällaiselle ihmiselle on oma sana: hän on aristokraatti.
Meillä, jotka kuljemme sunnuntaisin Esplanadilla öljykangastakeissamme toisistamme hennosti kiinni pitäen, on aivan liian paljon menetettävää. Lepertelemme terriereillemme ja puhumme loputonta puutaheinää. Sydämissämme tiedämme olevamme aivan liian rikkaita rehellisyyteen.
Odotamme eläkepäiviä, joita ei tule. Silloin katsomme peiliin ja näemme Anna-Kaisa Hermusen kasvot. Olemme päästäneet irti. Meistä on tullut aristokraatteja.
Olavi Uusivirta
