Apua! Missiossani on visio!

Lukuaika: 3 minuuttia

Apua! Missiossani on visio!

Kuinka selvitä spirituaalisuutta imitoivasta bisnesjargonista ilman lääkärin apua.

Visio taas tarkoittaa harhanäkyä tai profetiaa. Johanneskastajamainen tyylinäyte löytyy Nokian mainoslehtisestä otsikolla Visiomme: ”Markkinajohtajana edistämme maailmanlaajuista hyvinvointia parhaiten harjoittamalla omaa liiketoimintaamme vastuullisesti.”

Mitä nämä hurskastelevan bisnespuheen lauseet tarkoittavat?

Vaurauden ilosanoma

Filantrokapitalismi on bisnespuheen uusimpia ilmentymiä. Filantropia tarkoittaa alun perin Jumalan ihmisiä kohtaan osoittamaa armeliaisuutta. Sanahirviön philanthrocapitalism lausumista voi rauhassa harjoitella vaikkapa peilin edessä, mutta helpommin se käy samannimisen kirjan ääressä, jonka The Economistin toimittaja Matthew Bishop kijoitti yhdessä taloustieteilijä Michael Greenin kanssa.

Kirja loppuu visioon. Kuin Johannes Patmoksella kirjoittajat ovat kastaneet kirjansa viimeisen luvun nimellä ”Vaurauden evankeliumi 2.0”.

Päähenkilö tässä vuoteen 2025 sijoittuvassa paratiisimaisessa sepitetyssä tuokiokuvassa on kaikkien filantropoidien johtaja Bill Gates, jonka vuotuinen hyväntekeväisyys ylittää  jo nyt WHO:n budjetin.

”Hän katselee ylellisen ekoystävällisen palatsinsa ikkunasta ja toteaa, ettei maapallo koskaan ole näyttänyt näin hyvältä”, toteavat kirjoittajat fiktiivisen Gatesin suulla.

Uusi heimo

Kapitalismin evoluutiossa filanthropoidit kuuluvat samaan sukuun 1990-luvulta lähtien muodissa olleen eettisen kapitalismin kanssa.  Heimo muodostui liikkeenjohtoteorioista, jotka korostivat tiimityötä sekä vaihtelevia tekniikoita.

Historiallisella hetkellään 1990-luvulla liikkeenjohtokirjallisuus todisti firmojen laittavan yhä enemmän rahaa koulutuspäiviin, motivoiviin puhujapersooniin sekä työelämänvalmennukseen. 

Painopisteeksi tuli työntekijän persoonallinen panos, hänen sielunsa. Epäitsekästä kvasidemokratiaa imitoiva puhe paikantui lauseeseen ”Tiimillä ei ole minää”.  Evankeliset äänenpainot huuhtoutuivat kotoiseen koivurannan hietikkoon mystisen ’sisäisen sankarin’ etsintänä.

Noin vuoden 2000 paikkeilla konsensus oli saavutettu. Oli mahdontonta enää olla törmäämättä työpaikkakeskusteluun, jonka kestovitsissä päähenkilö ei olisi ollut tehoton ”kaupungin työntekijä”.

Tai mikäli kyseessä oli luovan alan tai IT-tupakkatauko, saman byrokratiaa parjaavan kaskun protagonistiksi vaihdettiin kätevästi  Ylen jäykällä kellontarkkuudella kahvitaukoja noudattavat kameramiehet.

Jäykät kansiot

Vitsien häränsilmässä olivat vanhanaikaiset hierarkiat sekä tunkkainen virkamiesvalta. Työntekijän voimauttamisen brittiläinen auguuri à la Sarasvuo on Charles Handy. Hän on pastorin poika, joka aloitti työnsä Shellin markkinointiosastolla ja menestyi hyvin maailman bisnesfilosofien Thinkers 50-listalla. Vuonna 2005 hän oli kymmenes, mikä oli pudotusta edellisvuosien kärkisijoista. 

Vuonna 2009 ykkösenä viilettää C.K. Prahalad, jota kutsutaan myös köyhyyskapitalismin guruksi. Handy taas lanseerasi dystooppisen terminsä portfolio worker, työnäytesalkkutyöntekijä, vuonna 1984.  

Nykyään tuntuu melkein hävettävältä tunnustaa tietämättömyytensä sanan ”portfolio” merkityksestä. Italian kielessä sanaa portafoglio käytettiin jo 1550-luvulla merkitsemään jäykkää kansiota.

”Se näyttää hyvältä portfoliossa” on lause, jonka tavaamista jokainen työelämän myrkkyä maistanut on pikkuhiljaa oppinut. Arvovaltainen Oxford English Dictionary on kreditoinut sanan Handyn nimiin. Asiasanalle ’portfolio worker’ annetaan seuraavia merkityksiä:

”Työllistymismalli, jota luonnehtivat lyhyen aikavälin sopimukset tai osa-aikatyö pitkän työsopimuksen ja kokopäivätyön sijaan.”

Joustajat

mainos

Handyn epäitsekkyyttä puolustavia kirjoja lukiessa tulee melkein vakuuttuneeksi, että osakeyhtiö ei ole ainoastaan osakkeenomistajia varten. Kuten hurskaan yksilön Oy:n pitäisi tavoitella jotain itseään suurempaa: kuolemattomuutta. Handyn käsittelyssä flexitime, liukuva työaika, muuttui kätevästi flexiliveksi, jossa työn ja elämän välisestä erosta tulee huomaamaton.

Nyt normiksi tullut joustavuuden ylistys flexiliveineen löytyy Handyn vuonna 1984 julkaistusta profeetallisen businessbullshitin klassikosta The Future of Work.

Handyn julkaistujen kirjojen selailu osoittaa, kuinka oletus työntekijän kellovapaasta spagaatista on hiljalleen kavunnut organisaatiokaaviossa ylöspäin. Nyt myös johdon on osoitettava aatteellinen notkeutensa markkinoiden rekkitangolla.

Autuaat

Handyn viimeisin teos The New Philanthropists on paljastava kirja. Siinä seuraillaan yritysjohtajien elämäntarinoita. Tarinoiden opetus on oivaltaa, että on autuaampaa antaa kuin ottaa.

Kuten Matthew Bishopin ja kumppaneiden uutukaisen tapauksessa, tämäkin kirja on vastausyritys seuraavaan lauseeseen: Kuinka rikkaat voivat pelastaa maailman ja miksi meidän vähemmän rikkaiden tulisi epäilyistämme huolimatta sallia heidän tehdä se.

Hämäävintä tässä pääoman äänitorvien moralistisessa puhetavassa, joka korostaa joustavuutta ja anteliaisuutta, on se että siinä ei näytä olevan mitään vikaa.

Situationistit

Jo vuosia sitten sosiologit Eve Chiapello ja Luc Boltanski kävivät läpi 1990-luvun liikkeenjohtokirjallisuutta. He tekivät havainnon. Hierarkiattomuutta, joustoa ja tiimityötä korostava bisnespuhe on alun perin vasemmistolaisen virkamiesmonotonian kritiikin ovela toisinto.

Tämä oravanpyörä-elämän, kotiin-nukkumaan-töihin arvostelu sai joidenkin mielestää parhaan muotoilunsa Raoul Vaneigemin vuonna 1967 julkaistussa kirjassa The Revolution of Everyday Life.

Luodakseen jotain yllättävää paaduttavaan kotiin-nukkumaan-töihin-triangeliin (mètro, boulot, dodo) Vanegeim ja muut situationistit yrittivät löytää työn oravanpyörään joutuneille lisää liikkumatilaa harjoittamalla rajoittamatonta ajelehtimista. 

Vanegeim pohti, mitä ihmisyydestä jää jäljelle, jos meidät vedetään joka aamu kello kuusi sängystä ylös, hytkytetään julkisissa liikennevälineissä ja seisotutetaan pysäkeillä ja asemilla odottamassa ”viikonlopun vähäpätöistä paratiisia”.

Hampurilaiskokit

Boltanskin ja kumppaneiden mukaan vasemmistolaisen liberaalin kritiikin sävyjen omaksuminen osaksi johto-oppaiden jargonia sai aikaan sen, että yleisö menetti poliittisen suuntavaistonsa  vasemmistolaisen sosiaalisen epätasa-arvoisuuden kritiikin kärsiessä inflaation.

Samaan aikaan kaikkien yritysten työntekijöiden tuli tasa-arvoisesti omaksua missio-lausekkeiden sisältö. Hampurilaiskokkia katsottiin kieroon, ellei hän ilmentänyt intohimoista suhdetta pihviin ja osoittanut halua käännyttää muita. 

Matthew Bishop &  Michael Green: Philanthrocapitalism. A&C Black Publishers 2009. 304 s.

Kimmo Laakso

  • 9.9.2009