Anke F. kävi täällä

Sarjakuvataiteilija Katja Tukiainen kohtaa kollegansa Anke Feuchtenbergerin.

Tapaan sarjakuvataitelija Anke Feuchtenbergerin helsinkiläisen Helka-hotellin aulassa. Feuchtenberger saapuu paikalle virkeänä ja tyylikkäänä italialaisen taiteilijamiehensä kanssa. Istumme kaksin hotellin kahvilaan ja huomaamme, että keskustelemme parhaiten italiaksi, vaikkei se ole äidinkieli meistä kummallekaan.

”Hyvä”, sanoo Feuchtenberger. ”Keskustelen mieheni kanssa italiaksi kotona. Tämä on oikein mukavaa.” Itsestäni tuntuu, että olemme tämän italian kielen kanssa jollakin rauhoittavalla kelluvalla pohjalla, ei kenenkään maalla.

Otan muistikirjani esille ja kerron, että tämä on ensimmäinen haastatteluni tältä puolelta pöytää. Lisään vielä, että Anke Feuchtenberger on ehkäpä ainoa sarjakuvataiteilija maailmassa, jota haluan haastatella, koska olen seurannut hänen työskentelyään niin pitkään ja pidän hänen sarjakuvistaan.

”Kiitos”, hän vastaa.

Anke Feuchtenbergerin kuvat imivät minut mukaansa, kun katsoin niitä ensikerran vuonna 1994. Ne olivat sarjakuvataiteessa jotakin, jota en ollut aiemmin nähnyt mutta olin jo ehtinyt kaivata. Hänen kuvissaan yhdistyy hurjuus ja herkkyys jäljittelemättömällä tavalla. Tänä syksynä julkaistiin Anke Feuchtenbergerin ja Katrin De Vriesin ensimmäinen suomeksi käännettu sarjakuva-kirja Huora H kulkee omaa rataansa.

Kysymykseeni, millaisia sarjakuvia teet, hän vastaa napa-kasti: ”Jätetään kliseinen käsitys sarjakuvista pois. Teen piirustuksia, joilla kerron tarinoita. Sarjakuvani ovat elämän tutkimista, henkilökohtaisia raportteja suhteestani yhteiskuntaan.” Feuctenberger kertoo, kuinka hän pienen pojan äitinä ja taiteilijana koki olevansa yhteiskunnasta irrallaan Berliinin muurin murruttua vuonna 1989.

”Vanhassa Itä-Berliinissä työtätekevä yksinhuoltajaäiti ei ollut kummoinenkaan ihme, mutta muurin murtumisen jälkeen läntinen vaikutus muutti yleistä käsitystä naisen hyväksytystä roolista”, hän kertoo. ”Länsisaksalainen keskivertonainen eli ja elää paljon todennäköisemmin perinteisen kotirouvan elämää ydinperheessä kuin silloiset Itä-Berliinin itsenäiset naiset.”

Feuchtenberger tutki ja kommentoi näitä jännitteitä varhaisissa sarjakuvissaan. Hänen neljä pientä, naisen sisäistä maailmaa kuvaavaa sarjakuvanovelliaan on julkaistu meillä Suomessakin Kustannus Oy Jalavan sarjakuva-antologiassa Vieraita kaukaisista maista 1994. Näissä piirtämissään ja käsikirjoittamissaan sarjakuvissa Anke Feuchtenberger kertoo naisesta joka etsii miestä, löytääkin etsimänsä, mutta huomaa sittenkin etsineensä jotakin muuta.

Feuchtenberger sanoo työskennellessään tekevänsä omaa sosiologista tutkimustaan. Kuten taiteilijat usein, hän kokee, että taiteellinen työskentely on todellisuuden hahmottamista ja kommunikointia ympäröivän maailman kanssa.

Hän ei halua erotella kuvaamiaan ihmissuhteita naisten ja miesten välisiksi, vaan ylipäätään ihmisten välisiksi. Feuchtenberger kuvaa myös ihmisen elämää eläinten ja luonnon rinnalla. Ihmisen suhde korostetun orgaanisena näyttäytyvään maailmaan on keskeinen teema viimeisimmissä, työn alla olevissa sarjakuvissa. Häntä kiehtoo mädäntyminen ja lahoaminen, jotka aiheuttavat katsojassa inhon kaltaisia tunteita ja ovat silti osa biologisen elämämme perustaa.

”Minua kiinnostaa ihmisen ambivalentti suhtautuminen mätäneviin asioihin ja orgaaniseen elämään”, Anke Feuchtenberger sanoo ja näyttää piirrosta, jossa hahmo pitelee kuhisevia toukkia kädessään.

Toukat ovat esiintyneet hänen piirroksissaan jo aiemmin. Ne esiintyvät myös hänen ensimmäisessä piirrosanimaatiossaan, joka sai ensiesityksensä sarjakuvafestivaalien aattona Taideteollisessa korkeakoulussa. Animaatiossa hahmo kohtaa itseään suuremman propellipäisen toukan.

Yhteistyökumppanina Anke Feuchtenbergerillä on ollut useita vuosia kirjailija Katrin De Vries. De Vries kirjoittaa kertomuksia naisesta, joka kulkee ja etsii. Nainen on nimeltään Huora H eli Die Hure H.

Feuchtenberger piirtää Huora h:n tarinat sarjakuviksi ja luo kuvillaan tarinaan uusia ulottuvuuksia. Hän piirtää visuaalisia vaikutelmia kokemusmaailmastaan ja käyttää myös sanojen kaksoismerkityksiä kuviensa lähtökohtina. Lukija saa nähdäkseen kokonaisuuden, joka muodostuu löyhästi mutta merkityksellisesti toisiinsa liittyvistä kuvista ja sanoista.

”Huora H on määrittelemätön hahmo, joka heijastaa piirteitä kaikista ihmisistä. Saan käsikirjoituksen Katrin De Vriesiltä, mutten kuvita sitä, vaan muodostan siitä oman tarinani. Sitten piirrän kuviksi oman tarinani ja annan käsikirjoituksen kulkea tekstinä kuvien alla.”

Feuchtenbergerin ja De Vriesin sarjakuvista voi muodostaa monenlaisia tulkintoja, eikä lopullista vastausta anneta. ”Huora H ei ole siis Anke Feuchtenberger.” Feuchtenbergeriä hiukan jopa pelottaa, kuinka hänen töissään edelleen nähdään monia asioita omaelämäkerrallisina. Hän kertoo nyt jättäneensä omaelämäkerrallisen ilmaisun taakseen, luonnollisena osana taiteellista kehitystään.

”Sain siitä tarpeekseni”, taiteilija sanoo täsmälliseen sävyyn.

Feuchtenbergerin sarjakuvat ovat visuaalisesti vahvoja ja usein tummasävyisiä kertomuksia, joista esimerkiksi sodanjälkeiseen Itä-Berliinin sijoittuvan hiilipiha-aiheisen kuvakertomuksen voi tulkita myös yhteiskuntaa kommentoivaksi teokseksi. Tiedustelen hänen suhdettaan politiikkaan.

”Konkreettista politiikkaa en ymmärrä. Minä tulen idästä. Mutta samaan aikaan, kun menen syvälle ihmisyyteen taiteellisessa työskentelyssäni, koen että menen syvälle ihmisille tyypillisiin toimintatapoihin ja ymmärrän inhimillistä käytöstä. Siis taiteilijana.”

”Haluan nyt uusimmissa töissäni kommentoida Saksan menneisyyden ja nykyhetken politiikkaa käyttämällä työn alla olevissa sarjakuvissani Wilhelm Buschin sarjakuvien Max ja Moritz -kuvastoa.”

Muistammehan mekin vielä Wilhelm Buschin lorun: ”Pojat, joit’ ei saatu hyviks, nyt on jauhettuina jyviks.”

Minulle Feuchtenbergerin sarjakuvien lukeminen on meditatiivinen kokemus. Hänen sarjakuvistaan näkee, että niitä ei ole tehty kiireessä eikä minkään pinnallisena pidetyn vaikuttimen innoittamana. Pohdin harjoittaako tämä vastapäätäni istuva taiteilija mietiskelyä tai muuta mielentyyneyteen johtavaa toimintaa.

Uskontoon instituutiona Feuchtenberger ei usko, mutta henkisyys on hyvin tärkeää ja taiteen tekemisellä on siinä merkittävä rooli: ”Piirtäminen on minulle seremonia”, hän sanoo. Kuinka täydellistä, ajattelen ja kirjoitan hänen täydellisen lauseensa muistikirjaani.

Hän ei myöskään innostu ihmeemmin taiteilijoiden välisestä vuorovaikutuksesta, mitä tulee tyyliin: ”Visuaalisesta tyylistä keskusteleminen ei tunnu minusta kovinkaan tärkeältä. Valitsen kuvalliset keinoni aina tukemaan tarinan sisältöä. Opetan sarjakuvaa Fachhochschule für Gestaltung -taidekoulussa Hampurissa. Keskustelen jatkuvasti oppilaideni kanssa kaikesta sarjakuvantekoon liittyvästä, myös omasta työskentelystäni. Koen keskustelun hyvin tärkeäksi.”

Töistä keskusteleminen jatkuu myös kotona, sillä hänen miehensä toimii samalla taiteenalalla ja opettaa Bolognan taideakatemian sarjakuvalinjalla.

Opettaminen onkin usealle sarjakuvataiteilijalle Suomessa ja maailmalla tärkeä elinkeino. Anke Feuchtenberger kertoo, että apurahoja sarjakuvataiteilijoille ei Saksassa ole juurikaan jaossa.

Sarjakuva-albumien painosmäärät eivät ole suuria ja sarjakuvakustantamot ovat keskittyneet useimmiten kustantamaan taiteellisesti korkeatasoisia sarjakuvakirjoja pikemminkin kuin tavoittelemaan laajinta mahdollista levikkiä. Tämä näkyy kauniina kirjoina ja pienehköinä tekijänpalkkioina.

Feuchtenberger tekee jatkuvan opetustyönsä lisäksi silloin tällöin kuvitustöitä. Hänen piirrosjälkensä on hyvin omaleimainen ja taidokas, ja uskon helposti, että hän on Saksassa haluttu kuvittaja. Hän on myös suunnitellut ja piirtänyt useita julisteita, joita on palkittu Euroopassa, esimerkiksi Lahden kansainvälisessä julistebiennalessa.

Olemme valmiit. Anken mies Stefano Ricci liittyy seuraamme hotellin aulassa. Ankella on ihanat kengät, ja Stefano kantaa olallaan raskasta ja kookasta mustaa laukkua jossa on Anken kauniita kirjoja. Kävelemme yhdessä koko matkan sarjakuvafestivaalipaikalle Gloria-teatteriin. Aurinko paistaa.

Anke Feuchtenberger ja Katrin De Vries: Huora H kulkee omaa rataansa. 148 s. Daada 2006.

www.daadabooks.com, www.feuchtenbergerowa.de

Katja Tukiainen

Kommentoi Facebookissa
Helsinki liikkuu