splash_image.jpg

Anja Snellman & riivattu huivi

Kirjailija Anja Snellman kertoo romaanissaan Parvekejumalat somalikulttuurista & väkivallasta. Lehtikirjoituksien mukaan Snellman on kertonut totuuden maahanmuuttajista. Näkeekö kirjallisuus muita syvemmälle?

Somalian kansalaiset kuolevat henkirikoksen uhrina Suomessa lähes neljä kertaa useammin kuin Suomen kansalaiset. Suhde on järkyttävä. Somalian kansalaiset myös syyllistyvät keskimäärin kaksi kertaa useammin henkirikoksiin kuin suomalaiset.

Tässä ei välttämättä edes ole kaikki, mitä meidän tulisi tietää somalien ja henkirikosten yhteydestä. Monikulttuuristen naisjärjestöjen kattojärjestö Monika-naiset kertoi tämän vuoden heinäkuussa, että myös Suomessa on tapahtunut kunniamurhia, vaikka poliisi ei tätä myönnä tai tiedä.

Järjestön mukaan tekijänä on ollut surmatun naisen lähisukulainen tai entinen puoliso.

Somaliväkivalta tarkoittaa myös muuta. Somalityttöjä esimerkiksi ympärileikataan Suomessa ja toisia viedään Somaliaan leikattavaksi, kuten Voima-lehtikin kirjoitti numerossa 1/2007.

Tällaisen somalimaahanmuuttajien väkivallan ympärille Anja Snellman on rakentanut uusimman romaaninsa Parvekejumalat (Otava 2010). Romaani kuvaa ennen kaikkea somaliyhteisön sisäistä väkivaltaa.

Parvekejumalat on maahanmuuttajaperheen tytön, Aniksen, kasvukertomus somalikulttuurin ja islamin paineessa. Rinnalla kulkee tarina suomalaisesta käännynnäisestä. Ennen Parvekejumalia somaleita ei suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ole pahemmin esiintynyt.

Snellmanin romaani on tehnyt vaikutuksen ilmestyttyään. Jopa niin suuren, että kriitikot ovat kokeneet lukeneensa kuvausta todellisuudesta.

Keskisuomalaisessa oli arvio, jonka mukaan ”kirjan tapahtumat ovat monin tavoin niin kiinni näiden aikojen reaalitodellisuudessa, että sen fiktioluonne lähes unohtuu”.

Helsingin Sanomien kriitikon mielestä romaani taas ”hahmottelee meille tietämättömille, minkälaista maahanmuuttajien elämä voi olla”.

Keskipohjanmaassa todettiin, että ”Anja Snellmanin romaanin merkitys on siinä, että se tekee näkyväksi tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa sukupuoleen perustuvaa alistamista, väkivaltaa ja julmuutta. Tärkeää on huomata, että näitä asioita tapahtuu Suomessa, jota pidämme oikeusvaltiona ja tasa-arvon mallimaana.”

Romaani on siis mitä ilmeisimmin hyvin lähellä todellisuutta, jos kriitikkoja on uskominen. Se on selvästi merkkitapaus, koska ”maahanmuuttaja-aihe on hyvin ajankohtainen”, kuten Keskipohjanmaa osasi kertoa.

Snellmanin romaani ei kuitenkaan kerro kaikkea.

Vuosina 2003–2009 eli seitsemän vuoden aikana Suomessa tehtyihin henkirikoksiin on syyllistynyt kaksi Somalian kansalaista ja yksi Suomessa syntynyt henkilö, joka on ollut äidinkieleltään somali. Samoina vuosina henkirikoksen uhriksi on joutunut kaksi Somalian kansalaista.

Yhtään somalinkielistä Suomen kansalaista ei uhrien joukossa ole ollut. Näiden kolmen syyllisen ja kahden uhrin joukossa on ollut yksi tapaus, jossa tekijänä on ollut somalimies ja uhrina somalinainen. Motiivina oli mielisairaus. Muissa uhrin ja syyllisen taustat ovat olleet eri ryhmistä. Tiedot ovat Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen henkirikollisuusseurannasta.

Nämä kuolemat ovat järkyttäviä, mutta eivät sellaisenaan sovi todisteeksi laajasta somalien keskinäisestä henkirikoskulttuurista Suomessa.

Kunniaväkivallasta kirjoitettaessa todetaan kuitenkin usein henkirikosten jäävän pimentoon, sillä ne naamioidaan tapaturmiksi.

Tapaturmaisesti kuolleiden määrät luokitellaan Suomessa iän ja sukupuolen mukaan, mutta ei kansalaisuuden tai etnisen taustan. Näin ollen tapaturmaisista kuolemista somalien keskuudessa on vaikea sanoa mitään tarkkaa.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen erikoissuunnittelija Hannu Niemen mukaan näistä ”tiedetään hyvin vähän ja tieto on epävarmaa”. Edes lukumäärää ei siis ole saatavissa.

Snellman kuitenkin uskaltautuu rakentamaan tarinansa tällaisen väkivallan ympärille. Helsingin Sanomien mukaan ”kirjailija on tehnyt työnsä, ottanut selvää, ja esittää nyt näkemyksensä”.

Samalla Helsingin Sanomien kriitikko kirjoittaa, että Snellman ”hahmottelee meille muille omassa valtaväestön unessamme kulkijoille, minkälaista maahanmuuttajien elämä voi olla ja millaiseksi mennä”.

Snellman on ehkä tehnyt taustatyönsä piiloon jäävän somaliväkivallan parissa, mutta yksi seikka on päässyt lipsahtamaan kirjasta, jossa ”taustatyöt on tehty pieteetillä”, kuten Parnassokin meille kertoi.

EU:n perusoikeusviraston vuonna 2009 julkaiseman tutkimuksen mukaan Suomessa asuvista somaleista 47 prosenttia oli kokenut syrjintää viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Vuonna 2005 julkaistun kansallisen uhrihaastattelututkimuksen mukaan ”maahanmuuttajista somalialaiset kertoivat kokeneensa väkivaltaa eniten, ja suurin osa arvioi viimeisimmän väkivaltakokemuksensa liittyneen heidän muuttajataustaansa, eli olleen rasistisesti motivoitunutta”.

Lisäksi Helsingin Sanomat uutisoi vuonna 2009, että ”joka kolmas pääkaupunkiseudun somali kertoo joutuneensa viimeksi kuluneen vuoden aikana motiiviltaan rasistisen rikoksen uhriksi”.

Tämän taustatutkimuksen tekemiseen ei tarvittu pieteettiä – vaan Wikipediasta löytyviä Tilastokeskuksen, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen ja EU:n perusoikeusviraston julkaisemia tietoja.

Toisaalta poliisille ilmoitetun rikollisuuden tilastojen mukaan rasistiseksi epäillyn rikoksen uhriksi joutui vuonna 2007 vain 51 Somalian kansalaista, joita Suomessa oli tuolloin 4?852. Somaliassa syntyneiden keskuudessa uhreja epäiltiin olleen 84. Samana vuonna Suomessa asui 9 810 somaliaa äidinkielenään puhunutta ihmistä.

Näiden tilastojen mukaan rasistisen rikoksen uhriksi siis joutui vuoden aikana alle yksi prosentti Suomen somaleista. Ero uhritutkimuksissa ilmoitettujen lukujen ja poliisien tilastoimien rikosten välillä on valtava.

Subjektiiviset tuntemukset kertovat huomattavasti suuremmasta rasismiongelmasta kuin rikostilastot – aivan kuten Snellmanin romaanikin kuvaa laajempaa väkivallan kulttuuria kuin tilastot.

Erikoissuunnittelija Hannu Niemen mukaan erot niin sanotun piilorikollisuuden ja poliisin tietoon tulevan rikollisuuden välillä ovat suuria kaikissa väestöryhmissä. Muista väestöryhmistä erillään elävien keskuudessa se saattaa olla hieman suurempi, mutta varsinaista tutkimustietoa ei ole saatavilla siitä, onko ero suurempi tai pienempi maahanmuuttajilla.

Toisaalta Niemen mukaan vakavampi rikollisuus – kuten murhat ja sairaanhoitoa vaativia vammoja aiheuttava väkivalta – tulevat poliisin tietoon todennäköisemmin kuin lievempi väkivalta.

Olipa rasistisen rikollisuuden todellinen määrä sitten lähempänä uhritutkimusten tietoja tai ei, somalit näyttävät joka tapauksessa kohtaavan Suomessa enemmän syrjintää kuin muut maahanmuuttajaryhmät. Tämä seikka on kuitenkin unohtunut Snellmanin kirjasta.

Kirjassa ei ole yhtäkään ”mutakuonoa” tai ”nekrua”, vaikka internetfoorumeilta niitä kyllä löytyy. Kirjassa suomalaiset naapurit ystävystyvät somalitytön kanssa, tuovat kukkia ja antavat hänelle avaimen kotiinsa. Suomalainen poika ihastuu tyttöön, ja koulussa opettajatkin ovat ystävällisiä ja antavat erityishuomiota.

Sen sijaan romaani todistaa lukijalle, että ”jos on suomalaisilla ennakkoluuloja maahanmuuttajia kohtaan, on niitä Aniksen isällä suomalaisia ja yhteiskuntaa kohtaan”, kuten Keskipohjanmaa kertoo. Ero vain on siinä, että tilastojen suomalaiset ovat todellisia, kun taas Aniksen isä on romaanihahmo.

Tämä ero faktan ja fiktion välillä unohtui monilta kirjallisuuskriitikoilta heidän kuvatessaan romaania herätyskelloksi suomalaisille uneksijoille. Tämä on hieman yllättävää, sillä kokemukseni mukaan kriitikot muistavat yleensä hyvin faktan ja fiktion välisen eron.

Savon Sanomien mukaan ”Snellmanin uusi teos pamahtaa monikulttuurisuuskeskustelun keskiöön”. Niin pamahtaakin, mutta kriitikot eivät oikein uskalla sanoa sen pamahtavan siihen samaan keskiöön, jota rasistit ja maahanmuuton rajoittamista vaativat jo asuttavat.

Snellman on televisiossa puolitoista vuotta sitten todennut, että maahanmuuttovastaisuudellaan julkisuutta saaneelle Jussi Halla-aholle ”pitäisi antaa palkinto, hän on nostanut kissan pöydälle”.

Tämä Snellmanin nimeämä kissa onkin kiertänyt länsimaissa jo pidempään. Sen nimi on kulturalismi. Kulturalistisen ajattelutavan mukaan sivilisaatioiden ja kulttuurien väliset erot ”eivät ole ainoastaan todellisia – vaan perustavanlaatuisia”.

Tämän vuoksi ”on selvästikin lännen intresseissä […] rajoittaa islamilaisten ja konfutselaisten valtioiden aseellista mahtia […] ja vahvistaa kansainvälisiä instituutioita, jotka heijastavat ja oikeuttavat lännen intressejä”.

Nämä lauseet ovat tietysti sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä kirjoittaneen Samuel Huntingtonin kynästä.

Huntingtonin ja muiden kulturalistien mukaan yksilöiden elämää ja identiteettiä määrittää ennen kaikkea kulttuuri. Kulttuurit nähdään suljettuina systeemeinä, ja kaikki yksilön teot voidaan selittää hänen kulttuurisella taustallaan.

Jos siis Somalian kansalainen lyö, tämä on kulttuurin syytä. Jos somalialainen nainen ei käy töissä, tämäkin on kulttuurin syytä. Jos somali pakottaa lapsensa syömään pahaa ruokaa tai kieltää häntä pukemasta napapaitaa kouluun, on syytettävä kulttuuria.

Usein muslimimaiden kulttuureista puhuttaessa kulttuuri myös korvataan islaminuskolla. Olennaisinta on kuitenkin se, että identiteetit määräytyvät kulttuurisesti, ja teoille annetaan kulttuuriin pohjaavat selitykset.

Syy väkivaltaisuuteen ei esimerkiksi voi olla köyhyys, työttömyys, syrjintä, luokka-asema, koulutustaso tai sotakokemukset – vaan kulttuuri.

Siksi kai Savon Sanomissakin kirjoitettiin, että Parvekejumalat ”käsittelee voimallisesti vallankäyttöä, alistamista ja ihmisoikeusrikosten hyväksyttävyyttä kulttuurisilla syillä”. Niin, siis nimenomaan kulttuurisilla syillä.

Jollain tasolla Snellmanin kirja yrittää rikkoa kulturalistista maailmankuvaa: se haluaa osoittaa, kuinka somalityttökin voi alkaa haluta läntistä elämäntapaa tai miten suomalainen voi haluta kääntyä islaminuskoon.

Tästä huolimatta, enemmän kuin mikään aiempi suomalaisen kirjoittama romaani, se toistaa ja rantauttaa kulturalistisen ajattelun suomalaiseen kirjallisuuteen. Sitä onkin jo odoteltu. Sen vanavedessä tulevat usein keskustelut muslimien oikeuksista julkisilla paikoilla.

Esimerkiksi Norjassa vähintään Snellmanin tasoista suosiota nauttivat naisdekkaristit, Unni Lindell ja Anne Ragde, ovat olleet eturintamassa vaatimassa huivikieltoa julkisen sektorin työpaikoille.

Niin, huivi tosiaan sijaitsee tämän debatin keskiössä, aivan kuten Snellmanin kirja kulturalismin keskiössä.

Snellmanin kirjassa mistään muusta ei puhuta yhtä paljon kuin naisten vaatetuksesta, siis musliminaisten vaatetuksesta. Kirjassa on ”päähuiveja, pitkiä pukuja ja takkimaisia kaapuja. Osa oli kirjavia, osa yksivärisiä: ruskeita, sinisiä, mustia.” ”Ja sitten ehdottomasti ihan oikeita hijabeja, niqabeja, abayoita ja jilbabejakin mukaan myös, ihan vain kokeiltavaksi, ja varmasti joku haluaa laittaa burkan ylleen.”

Myös ”puhelimen ja korvan välissä on huivi”, ja ”koko vartalo on peitetty tummaan kaapuun”.

Snellmanin yltiöpäinen innostus kirjoittaa huivista tuntuisi melkeinpä huvittavalta, ellei juuri samalla viikolla, kun luin kirjan, Ranskassa olisi kielletty burkan käyttö julkisilla paikoilla. Ylähuone hyväksyi lain äänin 246–1. Vapauden ja tasa-arvon maassa siis löytyi yksi ainoa ylähuoneen jäsen, joka vastusti kieltoa. Belgian parlamentin alahuone taas päätti jo huhtikuussa kieltää burkan käytön julkisella paikalla.

Aiheessa ei siis ole mitään huvittavaa – keskustelu siitä on paras tapa lisätä jännitteitä eurooppalaisten ja muslimien välillä. Samaan aikaan kun me saamme käyttää sellaisia naisille epämukavia vaatekappaleita kuin korsetteja ja korkokenkiä, musliminaiset eivät saa peittää kasvojaan.

Burka ei toki ole sama asia kuin huivi, mutta Snellman ei suurta eroa näiden välille tee. En haluaisi kutsua keskittymistä huiviin pakkomielteeksi, mutta hyvällä tahdollakaan ei muita sanoja tule mieleen.

Musliminaisten vaatetuksen aiheuttama mielipaha ei ole uusi aihe länsimaisille ihmisille. Se on olennainen osa keskustelua siitä, mitä kaikkea yksilönoikeuksien pitäisi kattaa. Samalla verhoutumiseen kiteytyy kysymys siitä, miltä muslimien modernisoitumisen ja edistyksen merkit näyttäisivät.

Musliminaisten vaatetus on kiehtonut tai riivannut länsimaista katsetta aina kolonialismin ajoista alkaen. Mikään ei ole turhauttavampaa valistuksen ja läpinäkyvyyden ihanteiden kyllästämälle länsimaalaiselle kuin nainen, joka pystyy katsomaan mutta jota ei pysty näkemään.

Snellmaninkin romaanissa musliminaisten katseen suunta kiinnittää huomiota. Romaanin käännynnäiset istuvat ”vastapäätä pienikokoista somalinaista joka on vetänyt tummanvihreän huivin syvälle päähänsä. Hän katselee ikkunaan päin eikä käännä katsettaan silloinkaan kun juna kulkee tunnelissa.”

Hän ei siis katso muita matkustajia.

Verhottuna kulkeva nainen on historiallisesti synnyttänyt myös pelkoa burkan alla kulkevista pommeista. Erityisesti Algerian sodan aikana burkat yhdistettiin turvallisuusuhkaan – ja naisten valloittaminen kytkettiin yhteiskunnan selkärangan murtamiseen.

Antikolonialistinen taistelija, psykoanalyytikko Franz Fanon kuvasi kolonialistisen Ranskan poliittista doktriinia seuraavasti:

”Jos haluamme tuhota Algerian yhteiskunnan rakenteet ja sen kyvyn vastarintaan, meidän on ennen kaikkea valloitettava naiset: meidän on etsittävä heidät huntujensa takaa, missä he piileksivät.”

Yhtä lailla burkista luopumista on pidetty modernisoitumisen, maltillisuuden ja edistyksen tärkeimpänä yksittäisenä symbolina. Musliminaisen ulkonäkö samastuu muslimimaiden yhteiskuntien kohtaloon. Naisen pukeutumisesta tulee joko muutoksen tai pysyvän takapajuisuuden merkki.

Britannian entisen pääministerin Tony Blairin vaimo Cherie Blair kampanjoi Afganistanin sodan alkuaikoina afgaaninaisten oikeuksien puolesta ja yhdisti naisen kyvyn tai kyvyttömyyden ilmaista persoonallisuuttaan siihen, näkyvätkö hänen kasvonsa.

Tällöin keskeiseksi kysymykseksi nousee, voiko nainen koskaan valita huivia vapaaehtoisesti.

Monien kristittyjen – ja eurooppalaisten – mielestä ei voi.

Yksilöllisyys ja vapaa tahto toteutuvat vain, kun nainen päättää olla käyttämättä huivia – ellei hän sitten satu olemaan nunna, jolle verhoutuminen on aina sallittu.

Snellmanin romaani pyörii rivien välissä tämän kysymyksen ympärillä. Se kuvaa kyllä islamiin kääntyvää suomalaista, joka päättää itse verhota itsensä, mutta tämä esitetään romaanissa pelkkänä luopumisena.

Muutoksen jälkeen islamiin kääntynyttä naista ”alusvaateikkunat eivät kiinnosta, eivät lahjatavarat, kukat, korkeakorkoiset saappaat, eikä kirjakaupan syyssato”.

Käännynnäisen on ”luovuttava kaikesta turhasta. On myytävä kamera” samoin kuin ”iPod ja askelmittari”.

Naisen taustalle rakennettu tarina esittää, että näin käy vain trauman ja hajonneen minuuden seurauksena. Onnellinen huiviin kääriytyvä nainen ei ole – eikä henkilöhistorialtaan kovin tasapainoinenkaan.

Samalla viikolla Snellmanin ja uuden burkakiellon kanssa satuin näkemään tavallisella suomalaisella tv-kanavalla dokumentin waterbondagesta.

Tässä naisten suosimassa harrastuksessa naisen raajat ja esimerkiksi rinnat sidotaan köydellä samalla kun klitorikseen suihkutetaan vettä tai hänet upotetaan vesitankkiin. Tämä tehdään vapaaehtoisesti, totta kai, ja palkkaakin saattaa saada. Tällaiset ohjelmat tuntuvat rakentavan naiseutta hieman toiseen suuntaan kuin Snellmanin somaliperhe.

Ohjelmassa – kuten länsimaisissa yhteiskunnissa yleisemminkin – on omaksuttu asenne, jonka mukaan naisen ruumiin paljastaminen on usein vapaaehtoista.

Sen sijaan peittäminen ei sitä ole. Jopa paljaan ruumiin myyminen esitetään yhä useammin naisen vapaaehtoisena valintana – kuten prostituutiosta käyty keskustelu osoittaa – samaan aikaan kun burkaan pukeutuminen nähdään yhä useammin pakotettuna tekona.

Katsomme ennemmin alastomia ja sidottuina hukutettavia naisia kuin burkan käyttäjiä.

Kirjallisuuskriitikot eivät kuitenkaan viitanneet tällaisiin polarisoituneisiin yhteiskunnallisiin määrittelykamppailuihin. Sen sijaan he näkivät romaanin sukeltavan sisälle somalikulttuuriin.

Parvekejumalat sai kiitoksia Parnassossa muun muassa siitä, että ”romaanista paistaa aito kiinnostus somalikieltä ja -kulttuuria kohtaan”.

Kriitikon mukaan tämä tasapainottaa Snellmanin kolumnien tapaa ruoskia muslimimaailman taantumuksellisia piirteitä. Kerronta nimittäin sisältää runsaasti kaiketi somalinkielisiä sanoja. Snellman toteaakin viimeisellä sivulla, että suomi-somali-suomi taskusanakirjasta on ollut hyötyä.

Tämä tehokeino on ollut usein käytössä maahanmuuttajataustaisessa proosassa. Esimerkiksi Salman Rushdien ja Chimamanda Ngozi Adichien kerronta sisältää usein sanoja päähenkilön puhumasta kielestä.

Ero on vain siinä, että nämä kirjailijat eivät todennäköisesti käytä taskusanakirjoja – vaan osaavat kyseisiä kieliä.

Vieraat sanat tuovat kyllä kivan lisänsä ParvekejumaliinIga raalli ahow, aabbe! selittämättä, mitä sanat tarkoittavat.

Somaliliiton nettisanakirjan mukaan se tarkoittaa ”Anteeksi, isä!”

Toki kriitikot löysivät Parvekejumalista myös pieniä puutteita. Keskisuomalainen totesi, että ”Snellman käyttää joissain suhteissa ehkä turhan äärilaitaisia asetelmia”.

Kriittisin oli Parnasso, jossa todettiin, että ”lyyrinen ja ärhäkkä kirja horjahtaa paikoin liian asetelmalliseksi. Kirjailija saa kuvata käsittelemäänsä kulttuuria siten kuin haluaa, poliittisesta korrektiudesta piittaamatta – kuten vaikkapa Kiba Lumberg. Mutta kun samaan perheeseen ja ystäväpiiriin osuvat kaikki ääri-ilmiöt, kunniamurhat ja ’alapäägiljotiini’, voi kysyä, lisääkö kirja ymmärrystä vai ennakkoluuloja.”

Mitä kriitikot siis sanoivat? ”Voi kysyä”, muttei sanota. Voisi ajatella, mutta ei ajatella. ”Joissain suhteissa ehkä.” Tätä kriittisemmäksi ei kukaan tohtinut ryhtyä – ei vaikka juuri rohkeutta kuulemma maahanmuuttokeskusteluun kaivataan. Sitä näyttää olevan kaikilla muilla paitsi Snellmanin arvioijilla.

Kukaan ei sanonut, että Snellmanin kirja on täynnä käsityksiä, jotka olemme kuulleet jo satoja kertoja, että se ei tarjoa mitään uutta kuvaamme islaminuskoisten ja kristittyjen kyvyttömyydestä elää sopusoinnussa keskenään.

Vai etkö muka koskaan aiemmin ole kuullut taantumuksellisesta islamista, kunniaväkivallasta ja naisen alistetusta asemasta muslimiperheissä? Parvekejumalien tuoreus on ainoastaan siinä, että se kuvittelee Suomessa tapahtuvan samaa, mitä muualla on tapahtunut.

Tai oikeastaan romaanin suurin ero moniin muihin musliminaisia käsitteleviin kirjoihin on siinä, että suurimman petoksen ja moraalisen rikoksen tekee islamiin kääntynyt suomalainen. Tällä nerokkaalla ratkaisulla romaani ei ainoastaan tuomitse somalikulttuuria vaan myös islamin uskontona.

Tätä yhtäläisyysmerkkiä kulttuurin ja uskonnon välille harva on uskaltanut Suomessa piirtää ennen Snellmania.

Tästä huolimatta kirjallisuuskriitikot kuitenkin kirjoittivat siitä, miten ”Snellman osaa asetella sanansa saarnaamatta, säilyttäen jonkinlaisen neutraalin viileyden kuvaamaansa maailmaan ”.

Kuulemma romaanin perusasetelma ei myöskään ”sävyty mustavalkoiseksi, ei rakennu vastakohta-asetelmaksi eikä myöskään kiihotu puolesta–vastaan-kamppailuksi. Näihin kaikkiin aihepiirin käsittely voisi päätyä, mutta Snellmanin kokemus ja moniulotteinen ajattelu vievät muualle jättäen monta kysymystä pohdittavaksi.”

Jos nämä kriitikot olisivat tarjonneet teksteissään yhdenkin pohdintansa siitä, millaisia seurauksia tällä moniulotteisella ajattelulla pitäisi olla Suomen maahanmuutto- ja integraatiopolitiikalle, olisin valmis näkemään Snellmanin romaanin uudessa valossa.

Jos edes yksi kriitikko olisi kysynyt, miten romaanin moninaisuus suhteutuu eurooppalaisen rajapolitiikan tiukentumiseen, muslimiväestön oikeuksien kaventamiseen, heille räätälöityihin kansalaisuustesteihin, metroissamme työskentelevien somalisiivoojien elintasoon, Yhdysvaltojen ajamiin sotiin muslimimaissa tai Suomen lähettämään sota-alukseen Somalian rannikolla, osaisin arvostaa suomalaisen kirjallisuuskritiikin kykyä suhteuttaa romaaneja ympäröivään maailmaan.

On nimittäin turha yrittää kieltää, etteikö kuvauksia musliminaisten ruumiillisuudesta ja sen kieltämisestä käytettäisi yhä useammin oikeuttamaan sotilaallista väkivaltaa muslimimiehiä kohtaan. Mutta ei.

Kirjallisuuskriitikot osasivat kertoa meille vain, että maahanmuuttokeskustelu on ajankohtainen ja että Snellmanin pieteetillä tehty kirja pamahtaa saarnaamatta sen keskiöön. Koska kaikki tämä jäi pohtimatta joukolta kriitikoita, olen joutunut ahtamaan tähän artikkeliin kaiken aina Huntigtonista Algeriaan.

Koska keskustelu on niin ohutta, olen joutunut kirjoittamaan kieli keskellä suuta, jotta edes osa kritiikistä osattaisiin ottaa vastaan niissä pöydissä, joissa joko juhlitaan tai tuomitaan monikulttuurisuutta.

Ei, en ole naiivi monikulttuurisuuden puolestapuhuja, enkä myöskään naisten silpomisen kannattaja.

Kritiikkiäni ei siis pidä ymmärtää väärin. Jokainen naisten (miksei miestenkin?) ympärileikkaus, perheväkivallan teko ja naisten alistaminen miehen ohjaksiin on tuomittava.

Meidän on kyettävä varauksettomasti sitoutumaan naisten oikeuksien ja seksuaalisten oikeuksien edistämiseen – vaikka näiden oikeuksien polkija olisikin somali. Tästä ei ole epäilystäkään.

Mutta samanaikaisesti on ymmärrettävä, että myös maahanmuuttajanaisten kokeman väkivallan ja alistuksen taustalla voi olla niitä samoja piirteitä, jotka aiheuttavat perheväkivaltaa suomalaisperheissä: köyhyyttä, syrjäytymistä, työttömyyttä, väkivaltaisia taustoja.

Radikaalin eron tekeminen somalien harjoittaman väkivallan ja suomalaisten harjoittaman väkivallan välille estää näkemästä väkivallan moninaisia juuria. Olemme tottuneet ajattelemaan, että islamia lähellä olevissa kulttuureissa harjoitetaan kunniaväkivaltaa – toisin kuin meillä.

Oletamme herkästi, että jokainen muslimitaustaisen tekemä väkivallanteko on osa kulttuurista kunnian koodistoa. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun Kosovon albaani Ibrahim Shkupolli ampui ihmisiä Sellossa. Ensimmäisenä suomalaisilla tulivat mieleen kunniamurhat.

Tutkinnan jälkeen alkoi vaikuttaa siltä, että kyseessä oli ennemminkin perisuomalainen tapa tappaa mustasukkaisuuden kourissa joukko ihmisiä.

Suomalaisten perhesurmien yhteydessä harvoin puhutaan kunniasta, vaikka todennäköisesti häpeä yhteisön silmissä on yksi syy, miksi velkavankeudessa olevat ahdistuvat ja tappavat perheitään.

Keskityttäessä kulttuuriin perheväkivallan ainoana selittäjänä jää usein käsittelemättä myös se, millaista väkivaltaa maahanmuutto- ja puolustuspolitiikkamme tuottavat. Vai luulevatko Snellman ja hänen kehumansa maahanmuuton rajoittajat, että useampi tyttö olisi säästynyt ympärileikkaukselta, jos heitä ei koskaan olisi otettu pakolaisina Suomeen?

Nämä ovat tietysti laajoja ideologioita tai maailmankatsomuksia, eikä Snellmanin kirjaa voi asettaa niistä vastuuseen. Kuitenkin se työntää oman lusikkansa soppaan, jota suomalaisenkin maahanmuuttopolitiikan kohteena olevat joutuvat nieleskelemään.

Kirja ei kyennyt herättämään kriitikoissa muuta kuin latteimpia käsityksiä islamista ja maahanmuuttajista. Useampi kriitikko käytti sanaa ”vääjäämätön” kuvatessaan kirjan loppua.

Aivan kuin yhdenkään romaanin loppu voisi olla vääjäämättömästi sitä tai tätä.

Tässä onkin kenties romaanin suurin puute: se tuotti juuri niin stereotyppistä vastaanottoa kuin mihin romaanin rakenne antaa aineksia. Perheväkivallasta kärsivä somalityttö ja epästabiili islamiin kääntyvä suomalaisnainen tuottavat yllätyksettömän lopputuloksen niin romaanissa kuin vastaanotossakin.

Olisiko romaanin sitten voinut rakentaa kulturalistisen ajattelun vastaiseksi? Ehkäpä.

Parnasson kriitikko ehdotti ymmärtäväisempää asennetta. Sen mukaan: ”Maltillinen muslimimies, tyttölastaan vilpittömästi rakastava isä olisi tehnyt hyvää Snellmanin parhaimpiin kuuluvan, mutta osoitteluun sortuvan kirjan henkilödynamiikalle.”

Itse haluaisin enemmän.

Mitä jos muslimivihan tai kulttuurisen ymmärtämisen sijaan seuraavalla kerralla saisimme lukea somalialaisen ja suomalaisen perheväkivallan uhrin risteävistä teistä.

Ihan vain alkajaisiksi.

Kirjoittaja valmistelee kulttuurintutkimuksen väitöskirjaa Lontoon yliopistossa.

Anja Snellman: Parvekejumalat. Otava 2010. 316 s.

Hanna Kuusela

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *