splash_image.jpg

Anglofiilit, jotka rakastavat uusliberalismia

Suomalaisilla oikeistolaisilla on tapana ihailla nyky-Britanniaa, yhteiskunnallista epätasa-arvoa & elitismiä. Trendiä ruotii esseessään Suomessa asuva brittiläinen taidehistorioitsija Donna M. Roberts.

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD julkaisi lokakuussa 2013 eri maiden koulutusta käsittelevän raportin, jossa taulukoitiin sekä 16–24-vuotiaitten nuorten että aikuisväestön lukutaito ja matemaattiset taidot.

Suomi oli kaikissa kategorioissa paras tai toiseksi paras, kun taas Englanti oli huonoimpien joukossa.

Vaikka sittemmin on julkaistu hämmentäviä Pisa-tuloksia, OECD:n raportti on linjassa sen maineen kanssa, joka Suomella on älykkään koulutusjärjestelmän maana. Suomessa tasa-arvo painaa enemmän kuin tulostaulukot tai konsumeristinen retoriikka.

Englantilaisille OECD:n tulokset olivat shokkipaljastus, ja niistä seurasi paljon käsien vääntelyä ja mediavoivottelua kansallisen koulutuksen ja maan tyhmentyneen nuorison tilasta.

Englanti kun on ollut markkinavetoisen koulutusjärjestelmän pioneereja Euroopassa.

Siksi tulokset lisäsivät entisestään kiinnostusta siihen, mikä tekee suomalaisesta koulutusjärjestelmästä niin toimivan.

Suomalaisen on ehkä yhtä vaikea saada kiinni siitä, mitä kaikkea tulokset kertovat brittiyhteiskunnasta, kuin britin on ymmärtää sitä, mitä tekemistä yhteiskunnalla ylipäänsä on oppimistulosten kanssa.

Yksi Suomen rakkaita taipumuksia on – huolimatta maan todistetusta kyvystä innovoida ja rakentaa itse – epäillä omia saavutuksia ja pyrkiä aina etsimään vaikutteita ”isommilta” mailta.

Tämä pyrkimys on pikemminkin psykologinen kuin poliittinen tai taloudellinen. Sitä voisi kutsua largofiliaksi, isouden rakastamiseksi.

Suomessa on kovaäänisiä keskustelijoita, jotka tuntuvat pitävän Yhdistynyttä kuningaskuntaa loputtoman laissez-faire-optimismin ja sen mukaisen talousjärjestelmän ihailtavana esimerkkinä.

Tämä huolestuttaa monia Suomessa asuvia brittejä.

Ei siksi, että kaikki brittiläinen olisi mielestämme pahasta, vaan koska meistä tuntuu siltä, että suomalaisia huijataan uusliberalistisilla fantasioilla.

Suomen kadehdittavan menestyksekäs koulutussysteemi, joka ruokkii Suomen niin ikään kadehdittavaa tietoteollisuutta, versoo suhteellisen rauhallisesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnallisesta maaperästä.

Jos tämä pohja muuttuisi, millaiset olisivat seuraukset maan koulutusjärjestelmälle? Miten kansalaiset ja poliitikot suhtautuisivat, jos alettaisiin esittää kovaäänisiä vaatimuksia oppilasaineksen erottelusta eri kouluihin maahanmuuttajataustan tai varallisuuden mukaan?

Voisiko Suomessa näin edes tapahtua? Britanniassa tapahtuu jo. Uusliberalististen talousuudistusten seurausten kanssa kamppaileva maa ei todellakaan ole malli, jota yhdenkään suomalaisen soisi seuraavan.

Kuluneen vuoden aikana moni näkyvä suomalainen on kuitenkin ylistänyt Britanniaa sen thatcheristisista saavutuksista.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n johtajan Matti Apusen Helsingin Sanomien kolumni viime kesältä (18.6.2013) on valaiseva lähes enidblytonmaisessa innossaan kehua nousevan brittinuorison hyvää arviointikykyä ja liberaalia optimismia.

Tämän reippaan joukon tyyppiedustaja on Apusen mukaan Boris Johnson, jota Apunen nimittää uuden ajan poliitikoksi.

Tämä Apusen kehuma ”uuden ajan poliitikko” on kansanedustaja ja Lontoon kaupunginjohtaja. Johnson näytti todellisen karvansa marraskuun 28. päivänä pitämässään Margaret Thatcher -luennossa.

Johnson vaati ”kateuden hengen” nousua taloudellisen voitonteon moottoriksi. Hän ylisti epätasa-arvoa ja sitä, kuinka se erottelee jyvät akanoista. Hänen mukaansa ihmiset ovat jo lähtöruudussa epätasa-arvoisia, koska toiset yksinkertaisesti ovat kyvykkäämpiä kuin toiset.

Ahneuteen kannustaminen maassa, jossa säätykierto on olematonta, on vastuutonta ja moraalitonta.

Se paljastaa, kuinka perustavanlaatuisesti tältä konservatismin arkkityypiltä puuttuu sosiaalinen omatunto ja poliittinen visio ja kuinka hän on niin omien etuoikeuksiensa sokaisema, että todella uskoo voivansa sanoa jotakin meritokraattisista arvoista.

Vaikka Matti Apunen saattaakin kokea toisin, Boris Johnson on oikeasti vanhan liiton tory, patakonservatiivi.

Johnson kuulostaa huomattavasti vähemmän uuden ajan poliitikolta kuin kaiulta 1980-luvun psykoottisesta kapitalismista, joka näyttää olevan tulossa jälleen muotiin – huolimatta siitä, että suitsimattomalla ahneuden taloudella oli järkyttävät seuraukset.

Apusen logiikkaa seuraavat kolumnit ovat pahasti harhaisia, elleivät suorastaan vaarallisia. Niiden pitäisi herättää suomalaiset vastustamaan entistä kiivaammin näitä niin sanottuja asiantuntijoita, jotka saarnaavat uushullua taloutta veljeiltyään taantumuksellisten englantilaisten kanssa heidän bilderbergiläisissä salaseuroissaan.

On surullista, että kansainvälisesti tunnettu suomalainen päästelee suustaan tällaisia kommentteja, olkoonkin että ilmaisee tekstissään ”vain” mielipiteensä.

Tällaisen mielipidekirjoittelun kriittinen massa vaikuttaa yleisiin käsityksiin paljon enemmän kuin asiantuntijatiedon hienostuneemmat artikulaatiot.

Sellaisen nuoren ja verrattain yläluokkaisen poliittisen eliitin nousu Suomessa, joka synnyttää ja suojelee kokoomusnuorten puheenjohtajan Susanna Kosken kaltaisia ilmiöitä, saa brittiläisen tarkkailijan miettimään, mihin suuntaan suomalaiset oikein ajattelevat maansa olevan menossa.

Mihin perustuu tämän uusvanhan ääriajattelun vetovoima?

Suomesta löytyy eräs mediapersoonallisuus, joka kuvastaa kaikkien suomalaisten uusien liberaalien perustyyppiä: Suomen ilmeisestikin aktiivisin tviittaaja Tuomas Enbuske.

Enbusken nousu osoittaa älykkään kriittisen debatin kastraatiota. Demokratiassa tuppaa kyllä olemaan yleistä, että oikeiston äänitorvet ovat äänekkäämpia, röyhkeämpiä ja vihaisempia päällepäsmäreitä kuin heidän vastustajansa.

Niillä, jotka vastustavat aggressiivista uusliberalistista saarnausta Suomessa, on paitsi poliittinen myös eettinen velvollisuus teroittaa kynänsä ja ryhtyä ilkeämmiksi, jos he aikovat kilpailla populistisen ja pahansuovan voittajan filosofian kanssa, jota myös Enbuske paasaa.

Enbuskea ei nimittäin voi suomalaisessa mediassa välttää, koska hän on läsnä kaikkialla.

Enbuske vaati hiljattain Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kolumnissaan korkeakoulutuksen vähentämistä ja vertasi suomalaista korkeakoulutusta syöpään. Akateemiset ihmiset näyttäytyivät kolumnissa tuottamattomina mumisijoina, jotka ovat vain haitaksi työmiehelle.

Enbuskelaisesssa maailmassa hyvää on Angry Birds, huonoa taas edustaa arkeologian tohtori.

Suomessa ulkomaalaista kyrsii pahasti se, että uusliberaalit tuntuvat haluavan tuhota kaiken sen, mitä toiset maat Suomen aikaansaannoksissa ihailevat ja kadehtivat.

Brittiläisessä mediassa on kyllä jotain hyvää. Siellä on paljon kovempia, poliittisesti armottomia ja historiallisesti valveutuneita kriitikoita, jotka olisivat jo tiputtaneet Susanna Kosken palliltaan ja syöneet muutamalla haukkauksella voittajien puolella rehvastelevan Enbusken.

Silti uusliberaalien pellejen ja oikeistolaisten julistetyttöjen keskinäinen seläntaputtelu uppoaa suomalaiseen mediaan kuin häkä.

Suomesta puhuttaessa ei ole tapana ajatella sosiaalisia eroja. Niitä on yhdellä Itä-Lontoon neliökilometrillä kymmenen kertaa enemmän kuin koko Suomessa yhteensä.

Silti suomalaisten uusliberalismin vastustajien on taisteluun kyetäkseen opiskeltava faktat ja tunnettava tutkimukset, jotka kertovat suomalaisen oikeiston suosiman talousmallin seurauksista

On ymmärrettävä, ettei perheen taloudellinen nousu tässä mallissa seuraa vain kovasta työstä. Kyse ei ole vain siitä, ketkä uurastavat ja ketkä eivät – vaikka tämä onkin nykyoikeiston mutkat ihanasti suoriva mantra, joka saa heidät kuulostamaan lähinnä menneiden aikojen amerikkalaispatruunoilta.

Nyky-Englannissa elää lukemattomia perheitä, joiden työssäkäyvät, koulutetut vanhemmat eivät syö, jotta lapsille riittäisi ruokaa.

Tämä ei ole mikään liikuttava myytti. Nämä ihmiset eivät ole päätoimisia etuuksilla keinottelijoita, kuten usein väitetään, vaan heillä on koko- tai osapäivätyö.

Konservatiivien vuoden 2013 puoluekokouksessa ei voinut välttyä sloganilta Party of Hardworking People. (Myös Suomen Kokoomus on härskiä kyllä mainostanut itseään ”työväen puolueena”.)

Slogania kritisoitiin paitsi siitä, että se rajasi suuren joukon ihmisiä ulos, myös ja kenties vakavammin siitä, että slogan sivuutti sen tosiasian, että viimeisten 30 vuoden oikeistopolitiikka on todellisuudessa vain kasvattanut työssäkäyvien köyhien määrää.

Ällistyn yhä uudestaan, kun Suomen uusliberaalit ilmaisevat ihailevansa Yhdistynyttä kuningaskuntaa.

Mietin, mistä ihmeestä he ovat kaivaneet tietonsa: missä oikein käyneet, keiden kanssa puhuneet ja mitä lukeneet.

Britannia on nyt niin syvästi epätoivon, katkeruuden, menetysten ja taloudellisen sekä eettisen halvaannuksen kourissa, että jokaisen maan, jota sen poliittinen ja taloudellinen eliitti houkuttelee tai jonka korvaan supsutellaan ihanuuksia valtion mahdollisimman vähäisestä puuttumisesta talouteen, sietäisi katsella Britanniaa pitkään ja tarkasti.

Britit yrittävät suitsia pahoinvointiaan ja selvitä nälästä, lukutaidottomuudesta, kuiluina ammottavista tuloeroista ja köyhtymisestä.

Ne kaikki ovat suoraa seurausta sokeasta luottamuksesta konservatiivien maalailuihin, thatcherismiin ja uusliberalismiin.

Samaan aikaan Suomi kuuntelee kohteliaasti, mitä järjettömyyksiä on suollettavana maan nuorilla liberaaleilla, jotka Susanna Kosken tavoin pitävät Margaret Thatcherin Britanniaa innoittavana mallimaana jokaiselle voittajien puolella olevalle.

Ehkä on peri-inhimillistä, että Suomen kaltainen toimiva sosiaalidemokratia on synnyttänyt hirviön, joka nyt uhkaa syödä maan suihinsa.

Suomalaisten idealisoiva ja valikoiva anglofilia on usein ihan herttaista.

Mutta hälyttävää on se, että nuoret uusliberaalit tuntuvat ihailevan juuri niitä nyky-Britannian kauheuksia, joita anglofiilit eivät yleensä suostu näkemään: yhteiskunnallista epätasa-arvoa, elitismiä, rajoittamatonta kaupallisuutta, rikkaiden verohelpotuksia, asuntokuplia, yritysetuja, veronkiertoa ja piittaamattomuutta heikoista ja työttömistä.

On helppoa vedättää äänestäjiä lupaamalla pari valtion kontrollista vapaata taloudellista porkkanaa.

Britanniassa Thatcher ja kumppanit tekivät niin myymällä kunnallisia vuokra-asuntoja yksityisille, ja nyt hänen poliittiset lapsensa näivertävät julkista koulutusta, jotta heidän toverinsa voisivat tahkota yksityistä voittoa.

Suomalaisten on oltava varuillaan. Ei ehkä niinkään sen suhteen, mitä tulevaisuuden oikeistopäättäjät lupaavat, kuin sen suhteen, mitä teillä on menetettävänänne.

Suomentanut Elsi Hyttinen.

Artikkeli luettavissa englanniksi täällä.

Donna Roberts

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu