Ando drom

Ranskassa elää asuntovaunuissa arviolta 25 000 ihmistä, joilla ei ole halua asettua paikoilleen.

Prochaine arrêt, Baggersee. Seuraava pysäkki, Baggersee. Huippumoderni raitiovaunu kaartaa pysäkille itäranskalaisen Strasbourgin laitamilla. Täällä sijaitsevat valtava Auchan-supermarketti sekä lentokenttäbussin päätepysäkki. Väki tungeksii ostoksille, täysistuntoviikolle saapuneet jakkupukuiset EU-parlamentin virkailijat vetävät näpsäköitä matkalaukkujaan.

Lentokenttäbussin pysäkkiä vastapäätä, valtatien kupeeseen jäävällä nurmikkokaistaleella on ringissä kuusi asuntovaunua. Vaunujen välissä kuivuu pyykkiä. Karavaanin ovi avautuu: nainen tuo ison padan lämpiämään nuotiolle. Lentokenttäbussi saapuu, nainen jää keittelemään. Näky on kuin elokuvasta, mutta kukaan ei näytä kiinnittävän siihen mitään huomiota.

Jään tuijottamaan. Päätän selvittää, keitä nämä ihmiset ovat.

”Kyse on vaeltajista,gens du voyage, romanikulttuuriin erikoistunut etnologi Ruth Amar kertoo. “Käsite on epämääräinen – se kattaa kaikki kiertelevää elämää elävät ihmiset, mutta myös heidän jälkeläisensä, jotka eivät enää matkusta. Nomadeina elää enää kymmenesosa maan vaeltajista, arviolta 25 000 henkeä.”

Suurin osa vaeltajista on romaneita. Manouchit saapuivat Intiasta Reinin varrelle keskiajalla. He puhuvat perinteisesti romanikieltä, johon on sekoittunut saksaa ja ranskaa. Nykyisin moni puhuu pelkkää ranskaa, ja identiteettikin on ranskalainen. Manouchit eivät erotu fyysisesti valtaväestöstä.

Yenchit ovat paikallisia, jotka lähtivät viettämään kiertolaiselämää paetakseen 30-vuotista sotaa 1700-luvulla. Etelässä elää espanjalaisperäisiä gitaneja. Uusin ryhmä on Itä-Euroopasta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana saapuneet romanit.

“Eri ryhmillä on eri kielet, hyvin erilaiset tavat ja yleensä aika huonot välit. He eivät välttämättä tunne kuuluvansa samaan kansaan“, Amar selittää.

On arveltu, että vaeltavan elämäntavan taustalla ovat olleet kautta vuosisatojen romaneihin kohdistuneet vainot, joiden takia asettautuminen oli vaikeaa tai laitonta. Vaeltava elämäntapa liittyi myös tiettyihin ammatteihin: kiertäviin kaupustelijoihin ja käsityöläisiin, sirkuslaisiin ja antiikkikauppiaisiin.

Viimeisen puolen vuosikymmenen aikana näiden ammattilaisten kysyntä on vähentynyt roimasti. Nykyään työskennellään sesonkityöläisinä tai puutarha- ja remonttihommissa. Olennaista on halu tehdä itsenäistä työtä, johon usein osallistuu koko perhe.

“Perinteisten ammattien kuolema johtaa matkojen lyhenemiseen. Kiertävän elämäntavan menetys koetaan epäonnistumisena ja uhkana identiteetille. Monet matkustavat enää kesäisin, usein uskonnollisille juhlille. Niin sanottuja pitkän matkan vaeltajia, jotka kiertävät koko Eurooppaa Ruotsista Espanjaan ja aina Yhdysvaltoihin ja Kanadaan asti, on enää harvassa”, Amar toteaa.

”En voisi kuvitellakaan eläväni talossa. Tai ehkä talvella, kesällä on vain liian kaunista”, kertoo ikänsä asuntovaunussa elänyt kuusikymppinen Fleurence Teresina Brumathin vastaanottoalueella. “Nykyään on varaa vain lyhyisiin matkoihin, kierrämme lähipaikkakuntia. Mielelläänhän sitä lähtisi kauemmaksi.”

Brumathiin edellispäivänä saapunut Albert Kohler tyhjentää pakettiautosta olkipaaluja, joista hän punoo koreja. Vaeltajien perinneammatti periytyy isältä pojalle.

“Kierrämme kesät kaikkialla Ranskassa, viivymme paikkakunnalla niin kauan kuin kaupanteko sujuu. Joudumme pitämään hinnat verojen takia korkealla. Markettihintojen kanssa ei voi kilpailla. Toisaalta, jos tekemästäni korista hajoaa kahva, asiakas tietää, että korjaan sen kun palaan seuraavana vuonna.”

Brumathin vastaanottoalue on pikkukaupungin vanhan mielisairaalan taakse, peltojen keskelle aidattu asfalttinen parkkipaikka, jossa on sadan neliön ruudukot kuudellekymmenelle asuntovaunulle. Päivän vuokra on 4,5 euroa, sillä saa sähköt vaunuihin, veden, yhteissuihkut ja -vessat. Vastaanottoalueella saa elää kuukauden verran kesäaikaan, talvisin niin pitkään kuin mieli tekee.

Tunnelma on kuin millä tahansa leirintäalueella: keski-ikäinen mies kaataa grillille hiiliä, pikkupojat polskivat puhallettavassa uima-altaassa. Asuntovaunut ovat valtavia, kiiltäviä ja tehokkaasti sisustettuja. Asukkaat ovat vaaleita ja sinisilmäisiä, murre on paikallinen.

Teresinan sisarusten asuntovaunun ovesta näkyy suuri litteä televisio, pienessä vaunussa käy kiiltävä pesukone. Pyykit kuivuvat asuntovaunun ja aidan välille ripustetulla narulla.

“Lapsuudessa matkustimme hevosvaunuilla ja pysähdyimme keskelle niittyjä, erilaistahan se oli. Toisaalta silloin pyykit pestiin käsin, siihen meni koko päivä. Nyt kaikki hoituu napinpainalluksella”, puhelias Fleurence Teresina kertoo. Sisar Katherine nyökkää vieressä.

Yksityiskohdat todistavat, ettei tämä ole tavallinen lomakylä. Trendikkäät kaksikymppiset naiset kaitsevat lapsikatraitaan – vaeltajat avioituvat usein alaikäisinä, 16–17-vuotiaina. Lähes kaikilla naisilla on samanlaiset, suuret kultaiset korvakorut. Fleurence Teresinan tyttärentytär, kymmenvuotias Paola on vasta herännyt vaaleanpunaisessa pyjamassaan, vaikka tänään olisi koulupäivä. Isoäiti osaa kirjoittaa nimensä, mutta jo osoitteen kanssa on vaikeampaa.

Nomadielämä ja koulunkäynti sopivat vaikeasti yhteen, kun perheet pysähtyvät kullekin paikkakunnalle vain pariksi viikoksi. Vaihtoehtoisia koulutusmenetelmiä on kehitetty vain harvoilla paikkakunnilla, lähinnä kansalaisjärjestöjen aloitteesta. Puolet vaeltajalapsista jääkin vaille peruskoulutusta, aikuisista vielä suurempi osa on luku- ja kirjoitustaidottomia.

Taustalla on myös vaeltajien oma halu erottautua valtaväestöstä. Vaikka perheissä tajutaan lukutaidon merkitys, pelätään, että lapsista tulee valtion kouluissa valkolaisia. Ajatus sosiaalisesta noususta on vieras.

”Länsimaisissa perheissä vanhemmat tahtovat aina lapsilleen paremman elämän kuin itselleen, koulutuksen ja työn. Meillä tärkeää on ainoastaan, että lapsi on onnellinen, puitteilla ei ole niin merkitystä. Kun valitin äidilleni väsymystä ja töihin liittyvää stressiä, äidin vastaus oli välitön: älä enää mene sinne”, kertoo AVA Habitat et Nomadisme -järjestön sosiaalikoordinaattori Monia Nei.

Alle kolmekymppisellä Neillä on paksu lainehtiva tukka, pisamat ja lävistys leuassa. Oikeustiedettä opiskellut Nei on ainoa tuntemansa korkeakoulutettu vaeltaja. Hänen perheessään ei ole matkustettu moneen sukupolveen.

“Silti tunnen aina kauniina kesäpäivinä ketojen kutsun, se on verissä”, Nei hymyilee.

Suurimmassa osassa Eurooppaa vaeltavat ryhmät on vuosisatojen mittaan asutettu pakolla. Ranskassa pakkoasutusta ei ole tapahtunut, mutta lainsäädäntö kiristää vaeltajien oikeuksia.

Euroopassa puhutaan jatkuvasti vapaan liikkumisen puolesta. Schengen-aika takaakin vaeltajille helpommat mahdollisuudet liikkua, mutta vakituista asumista pidetään itsestään selvänä perusoletuksena. Esimerkiksi jokaisella ranskalaisella on oltava virallinen kotikunta, jossa sosiaaliasiat käsitellään. Tämä aiheuttaa ympäri maata liikkuville vaeltajille mittaamattomia ongelmia.

Euroopan neuvoston ihmisoikeuskomissaarin keväällä 2006 ilmestyneessä raportissa huomautetaan, että Ranska rikkoo vaeltavien kansalaistensa perusoikeuksia: vaeltajat saavat äänioikeuden vasta, kun he ovat olleet kolme vuotta rekisteröityinä tietyllä paikkakunnalla. Muille kansalaisille kuusi kuukautta on riittävä aika. Seurauksena jopa kolme neljäsosaa vaeltajista jää vaille äänioikeutta.

Vuosisatainen halu kontrolloida erilaista kansanosaa on voimissaan. Vaeltajilla ei ole muiden ranskalaisten tavoin henkilökorttia, vaan kiertolaistodistus, jonka kanssa on ilmoittauduttava poliisille säännöllisin väliajoin. 1940-luvulla kortteja käytettiin vaeltajien ja romanien tunnistamiseen keskitys- ja vankileireille vientiä varten. Romanien kansanmurhassa kuoli Euroopassa arviolta 500 000 henkeä.

”Ranskan lainsäädäntö tunnusti vaeltajien oikeudet ensi kertaa vuonna 1990, jolloin kaikkiin yli 5000 hengen taajamiin määrättiin perustettavaksi vaeltajien vastaanottoalue,aire d’accueil. Toteutuminen on ollut hidasta. Vasta alle seitsemälletuhannelle vaeltajalle on pysähdyspaikat, kun tarve on viisinkertainen”, kertoo Murielle Villem, AVA Habitat et nomadisme -järjestön toinen sosiaalikoordinaattori.

Villem huolehtii Elsassissa kolmen valmistuneen vastaanottoalueen asukkaiden suhteista valtioon ja sosiaalijärjestelmään sekä kannustaa lasten kouluttamisessa.

Laittomasta leiriytymisestä rangaistus on vankilatuomio, sakko ja ajoneuvon sekä ajokortin pakkolunastus – vaikka laillista leiriytymisvaihtoehtoa ei olisi. Pormestarit voivat häätää nomadit ilman tuomioistuimen päätöstä. Euroopan neuvoston raportissa toimia pidetään suhteettomina.

Harvat valmistuneet vastaanottoalueet tarjoavat turvaa karkotuksilta ja rangaistuksilta, mutta luovat uusia ongelmia. Ennen eri vaeltajaryhmät leiriytyivät aina erilleen. Yhteisasuminen ei suju ongelmitta.

“Ranskalaiset vaeltajat ovat kuten mekin, he vain asuvat asuntovaunuissa. Itä-Euroopasta tulleet romanit ovat toista maata. Heidän luokseen meneminen vaatii rohkeutta, itse en lähtisi”, Murielle Villem toteaa.

Onneksi tunnen Strasbourgissa Nourdine Ouazanen, työttömän parikymppisen sosiologian kandidaatin. Ouazane lupaa viedä minut tuntemansa romanialaisen romaniperheen luo, jolle on aikoinaan lahjoittanut ylimääräisen jääkaapin. Perhe elää karavaaniryhmittymässä Saksaan johtavan vilkkaan moottoritien kupeessa kaupungin laitamilla.

Ouazane kehottaa käymään ostoksilla, sillä perhe on todella köyhä. Keskustan ruokamarketissa kiertelen hyllyjä ja mietin, mitä asuntovaunussa elävä rahaton romaniperhe syö. Ulkomaiden köyhille viedään avustuspaketeissa jauhoja, riisiä ja papuja. Mutta voiko karavaanissa leipoa leipää? Olo on hieman absurdi, kun maksan reilun kaupan luomukahvit, sokerin, kalliit nektariinit ja lasten karkit ja keksit.

Karavaanileirin ylle kohoavan mainoksen vihreäsilmäinen malli kehottaa maistamaan herkkukurkkuja. Punaisella maasturilla pääsisi lujaa. Leirille saapuessaan tuntee astuneensa toiseen maailmaan – tai oikeammin kolmanteen maailmaan.

Kurjuutta on vaikea kuvailla: se on likaa, valtatien saasteita, lukutaidottomia aikuisia, pysähtynyttä arkea, aikuisen kotitöitä tekeviä pikkulapsia, hajonneita esineitä, kyhäiltyjä huonekaluja, asuntovaunujen teipattuja rikkinäisiä ikkunoita. Virtsan haju kirvelee sieraimia: vessoja tai suihkuja ei ole. Silti asukkaiden vaatteet, hiukset ja jopa kynnet ovat huoliteltuja. Pikkutytöt on siististi puettu. Naisilla on kultaa korvissa ja hampaissa.

Kolmisenkymmentä rojahtanutta karavaania on parkkeerattu vieri viereen suuren asfalttikentän laidoille, pyykit kuivuvat rekkojen saasteessa. Puolta kenttää asuttavat romanialaiset, toista puolta serbit. Välit ovat vaikeahkot.

Cirpacin perheen kuusikymppinen isä tunnistaa heti Ouazanen, jääkaapin lahjoittajan. Miehen poika, 27-vuotias Danut Cirpaci pyytää vieraat istumaan karavaanin eteen kyhätyn laastilevypöydän ääreen. Cirpaci kertoo eläneensä viisitoista vuotta asuntovaunussa asfalttikentällä. Kuten leirin muutkaan asukkaat, lapsista vanhuksiin, Dankaan ei ole koskaan käynyt koulua.

Romanialaiset romanit ovat löytäneet uudelleen nomadielämän. Danut Cirpaci kertoo, että Romaniassa perhe asui talossa. Asuntovaunulla matkustettiin kohti länttä. Hän kertoo kolunneensa kaikki Euroopan maat. Naapurikaravaanin isä innostuu kertomaan käyneensä Pohjoismaissakin, Oslossa ja Suomessa, Firlande. Leirillä kyläilevä Stancu Fiorel suunnittelee syksyksi matkaa Suomeen.

“Olen käynyt aiemmin Tanskassa ja Norjassa. Etsin itselleni morsianta. Soitan matkoillani musiikkia kaduilla, täällä myyn autoja,” Fiorel kertoo.

Nomadielämä on varakkaampien etuoikeus. Toiset, kuten Dan Cirpacin vanhemmat, ovat asfalttikentällä jäädäkseen. Heidän asuntovaunustaan ei ole menopeliksi.

Rouva Cirpaci on pitkä ja luiseva, ikivanhan näköinen kuusikymppinen nainen. Hän sairastaa syöpää. Rintojen kohdalla olevaan arpeen hän puristaa tarraa, jonka Dan kertoo olevan morfiinia. Naista heikottaa. Aviomies ja poika kaatavat vettä käsille ja kasvoille, kun uupunut nainen kouristelee kivuissaan. Tekee pahaa olla näkemässä. Rouva Cirpaci tekee kuolemaa saastaisella parkkipaikalla, Euroopan parlamentin, Euroopan neuvoston ja ihmisoikeustuomioistuimen idyllisessä kotikaupungissa.

“Välillä käy joitakin viranomaisia, mutta kukaan ei auta, ei kukaan. Ihmiset kuvittelevat meistä kaikenlaista, että vaikutamme köyhiltä tahallaan, että olemme varkaita. Me haluamme vain elää ja tehdä työtä josta nautimme – aivan kuin gadjet, valkolaiset”, Dan Cirpaci anoo.

Töitä on mahdoton saada, jos kaikki oleskelupaperit eivät ole kunnossa – eikä kirjoitustaidottoman asfalttikentän asukkaan ole helppoa saada oleskelupapereita kuntoon. Pimeästä työstä palkka on kymmenisen euroa päivässä. Betonikentän vuokra maksaa perheelle 90 euroa kuussa, sillä saa asuntovaunuun sähköt.

“Osaan maalata taloja ja hallitsen autojen korjaamisen. Silti usein päätyy kerjäämään, se hävettää. Minua hävettää näyttää, millaisessa kurjuudessa perheeni elää. Hävettää, kun en pysty auttamaan heitä,” Dan Cirpaci kertoo.

Vierasta hävettää katsoa. Valokuvaaminen tuntuu mahdottomalta – huomaankin jälkeenpäin, että olen ottanut iltapäivän aikana pelkkiä poseerauskuvia, joissa ihmiset ovat hyvännäköisiä ja hymyileviä. En kehtaa ikuistaa näiden ihmisten kurjuutta muiden katseltavaksi.

Paluu keskustaan sujuu bussilla vartissa. Kebab-paikassa tv mainostaa kesähittikokoelmaa. Ihastuttavia elsassilaistaloja kuvaavat turistit ylistävät kaupunkia, paikalliset valmistautuvat illan jalkapallo-otteluun. Tunnen saapuneeni todella kaukaa. Heikottaa.

”Vaeltajat kohtaavat ranskalaisessa yhteiskunnassa rasismia, jota ei edes tunnisteta rasismiksi”, Ruth Amar toteaa. “Koska Ranskan tasavalta on lain mukaan yksi ja jakamaton, täällä ei tunnisteta vähemmistöjä, niin kielellisiä kuin etnisiäkään. Vaeltajista tai romaneista ei puhuta. Heihin suhtaudutaan täysin välinpitämättömästi. Harva tietää heidän tilanteestaan mitään.”

Kesäkuussa 2006 ranskalaisviestimissä puhuttiin elsassilaisen Entzigsheimin kylän pormestarista, jota sapetti kylän jätemaalle majoittuneet itäeurooppalaiset romanit. Pormestari saapui kylän poliisien ja virkamiesten kanssa jätemaalle, muttei löytänyt asuntovaunujen asukkaita. Pormestari kaatoi kahdentoista asuntovaunun päälle bensiiniä ja sytytti ne palamaan. Karavaanien mukana paloi asukkaiden koko omaisuus.

“Kyläläiset ilkkuivat ja huutelivat päälle, kun poltetun karavaanin omistaja puhui. Sali oli niin täynnä pormestarin tukijoita, että edes lehdistö mahtui hädin tuskin sisään”, oikeudenkäyntiä seurannut Ruth Amar kertoo.

Oikeudenkäynnissä pormestarin todettiin toimineen laittomasti, mutta näytteitä teon rasistiselle luonteelle ei pidetty riittävinä. Pormestari tuomittiin tuhotyöstä 500 000 euron sakkoihin ja kuuden kuukauden ehdonalaiseen vankeuteen.

Mieleen muistuvat lukemani Euroopan romanitietotoimiston entisen johtajan, romaniaktivisti ja sosiologi Angéla Kóczén sanat: “EU:n tuleville jäsenmaille romanivähemmistön tilanteen parantaminen on muka jäsenyysehto, jota kuitenkin lievennetään jäsenyyden lähestyessä. Samalla esimerkiksi Ranskassa, Italiassa ja Englannissakin on romanigettoja – ilman että asialle tehdään mitään. Romanit ovat jääneet tilanteen panttivangeiksi.”

Kati Pietarinen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu