Verotyöryhmän linja kurjistaisi työllistäviä yrityksiä.
Alv eli arvonlisävero on meille kuluttajille tuttu vero, joka näkyy useimmiten kassakuitissa 23 prosentin hinnanlisäyksenä. Valtio ottaa omansa. Alvin ongelma on se, että se on tasavero. Eli jokainen maksaa suhteessa saman verran.
Tätä ei muuta se kansanedustaja Sampsa Katajan (kok) toteamus, että rikas maksaa farkuistaan enemmän alvia siksi, että rikas ostaa yleensä kalliimpia farkkuja.
No, lyhyestä virsi kaunis, Hetemäen veroporukka haluaa lisää tasaveroa Suomeen. Työryhmän esitykset ”keventävät ansiotulojen verotusta runsaalla 2 miljardilla eurolla ja yhteisöverotusta noin 800 miljoonalla eurolla”, kuten verotuksen kehittämistyöryhmän loppuraportti toteaa.
Raportin mukaan kevennykset rahoitetaan kiristämällä arvonlisäverotusta 1,2 miljardilla eurolla, valmisteverotusta miljardilla eurolla ja pääomatulojen verotusta 500 miljoonalla eurolla.
Hetemäen verotyöryhmän tulokset näyttävät kokoomuksen tilaustyöltä. Ensin on vain päätetty korottaa reippaasti arvonlisäveroa ja sitten etsitty perusteluja.
Näitä kuvittelisi löytyvän vaikkapa työryhmän väliraportin lähdeluettelossa mainituista tutkimuksista. Ne ehkä osin tukevat verotuksen painopisteen siirtämistä, mutta eivät esitetyllä tavalla. Nämä tutkimukset ovat myös simulaatiotutkimuksia, jotka eivät kuvaa todellista käyttäytymistä, kuten vaikutuksia työllistämiseen.
Tutkimuksista Johansson, Å et al.: Taxation and Economic Growth toteaakin, ettei empiiristä aineistoa kulutusverojen vaikutuksesta työvoiman tarjontaan ja työllistämiseen juuri ole.
Tutkimuksissa verot jaetaan kahteen ryhmään, yhtäällä työn eli tulojen verot, toisaalla kulutusverot. On huomattava, että kulutusveroihin lasketaan myös omaisuusverot.
Toinen tutkimus, Arnold: Do Tax Structures Affect Aggregate Economic Growth?, toteaa puolestaan, että kulutusveroista myönteisimmät vaikutukset olevan omaisuusveroilla, erityisesti toistuvalla kiinteän omaisuuden verotuksella.
Ja aina kysyttäessä lähes kaikki puolueet kieltävät ajavansa tasaverotusta. Kuitenkin tasaverotuksen osuus kokonaisveropotissa alkaa olla 70–90 prosenttia riippuen siitä, keneltä kysytään. Siksi onkin oireellista, että vielä nyt Hetemäen raportti toteaa esittävänsä ”maltillista” siirtymää ”työn verotuksesta kulutusverotukseen”.
Työn verottamisen keventäminen ja työhön kannustaminen ovat hyviä tavoitteita, mutta on syitä olettaa, että Hetemäen työryhmän esittämät keinot eivät pure työttömyyteen suoraan toivotulla tavalla.
Rakenteelliseksikin kutsutun työttömyyden ongelmana ei ole se, ettei töitä kannata ottaa vastaan, vaan se, että töitä ei ole tarjolla.
Toki työn vastaanottamisenkin tulisi aina olla kannattavaa, sikäli verotuksellisia kannustinloukkuja on syytä purkaa. Tähän tasaverokehitys sinänsä johtaakin.
Parhaassa tapauksessa tasaverotus voisi avata tietä myös sosiaaliturvajärjestelmämme muuttamiseksi perustulopohjaiseksi. Tämä toisi verotuksen ja tulonsiirtojen kokonaisuuteen takaisin tosiasiassa progression, josta kuitenkin puuttuisivat käytännössä kannustinloukut.
Tämä on myös luultavasti ainoa tapa, jolla tasaverokehitys voitaisiin saada tuloeroja tasaavaksi.
Tuloverojen kevennykset eivät kuitenkaan heti lisää työllisyyttä. Ne eivät paranna työvoiman kysyntää, elleivät kevennykset vaikuta työn hintaan.
Suomalainen keskitetty työehdoista sopimisen järjestelmä ja minimipalkat tekevät kuitenkin palkkojen alentamisesta vaikeaa, emmekä varmaan haluakaan niin sanottua working poor -luokkaa.
Palkankorotuspaineita kevennykset kyllä hillitsisivät, jos toisessa vaakakupissa ylisuuret alv-korotukset eivät johtaisi päinvastaiseen suuntaan. Yleinen palkkojen jäädyttäminen tai alentaminen olisi takapakkia myös palkkatasa-arvolle.
Tuloverojen keventämisen paras ja toivotuin seuraus on se, että se lisää kotimaisen työn kysyntää, koska tulonsaajille eli kuluttajille jäisi käteen enemmän rahaa eli ostovoimaa.
Nykyään lähes kolmasosa valtion koko veropotista tulee alvista. Siksi lievempiä arvonlisäveronkorotuksia voisi perustella sillä edellytyksellä, että veronkevennykset suunnattaisiin pientuloisille, joiden kulutuksesta suurin osuus kohdistuu kotimaiseen kysyntään. Näin kompensoitaisiin alv-korotusten haittoja niin köyhille kuin yrityksillekin.
Hetemäen työryhmän loppuraportissa sanotaan, että ”arvonlisäverotuksessa tuotto- ja tulonjakovaikutuksia arvioitaessa oletetaan, että veron muutos siirtyy täysimääräisesti hyödykkeiden hintaan” ja ”hinnanmuutoksista aiheutuvia käyttäytymisvaikutuksia ei oteta huomioon”.
Tässä yksioikoisessa virheoletuksessa yritysten ja työn tuottavuuden näkökulmat unohtuvat täysin.
Yritysten näkökulmasta hintoja eivät suinkaan määrää tuotantokustannukset ja verot vaan kysyntä ja tarjonta. Alv on käytännössä yrityksen maksama vero, joka on suoraan pois yrityksen palkkapotista.
Alvin korotukset syövät työllistämisen edellytyksiä, koska alvilla verotettava lisäarvo syntyy enimmäkseen nimenomaan työstä.
Palveluiden kysyntä taas on yleensä hyvin joustavaa, koska itsepalvelu tai itse tekeminen on lähes aina vahvasti kilpaileva vaihtoehto. Jos esimerkiksi työvoimavaltainen palveluyritys ei pystykään siirtämään korotuksia hintoihin, työllistäminen vaikeutuu: kiinteät kulut eivät jousta.
Alennetut alv-prosentit vähentävät alvin tasaveroluonnetta, ja niiden käytössä voisikin paremmin huomioida joustot ja palkkojen osuuden.
Kokoomus, ajatushautomot ja valtiovarainministeriö markkinoivat verotuksen painopisteen muutosta ekologisena. Kuitenkin kokoomuslaiset kannattavat tasaverotuksen lisäämistä, vaikka he sen julkisuudessa kieltävät.
Jos välillisessä verotuksessa halutaan ottaa ekologia huomioon, on painotettava myös omaisuusveroja, tarkkaan kohdennettuja ympäristöperusteisia veroja sekä alkutuotantoon ja energiaan kohdistuvia aitoja kulutusveroja.
Itse asiassa arvonlisävero kohdistuu kulutukseen todellisuudessa yhtä vähän tai yhtä paljon kuin tuloverotkin.
Ja jos ekologisen kestävyyden ohella halutaan edistää myös sosiaalista kestävyyttä, on tuloverojen kevennykset tehtävä niin, että kansalaisten tuloerot vähenevät.
Kirjoittaja on Vihreät yrittäjät ry:n puheenjohtaja.
Simo Ruottinen
