splash_image.jpg

Alullepanijat, pankkimiehet & nurkanvaltaajajat veivät tuhkatkin pesästä

Islantilaiset ovat kokeneet radikaalin libertarismin nahoissaan & vetäneet johtopäätöksensä.

Ennen vanhaan kaivoksissa pidettiin kanarianlintuja häkeissä. Jos linnut kuolivat, kaivosmiehet tiesivät että ilma oli loppumassa tai ilmassa oli vaarallista kaasua – oli kiire palata ylös.

Monet islantilaiset kokevat nyt joutuneensa suuren uusliberalistisen kokeilun kanarianlinnuiksi. Sanottiin, että Islannista tulisi maailman rikkain maa. Joistakin harvoista tulikin upporikkaita, mutta useimmat ovat nyt rutiköyhiä. Seuraavatkin sukupolvet joutuvat maksamaan pankkiseikkailun huimia kuluja.

Islannissa todetaan opin menneen perille: vastaaviin kokeiluihin ei ryhdytä pitkiin aikoihin.

Islannin veturit

Islannin suuri uudistaja David Oddsson, joka toimi pääministerinä 1991–2004, muodosti jo opiskeluaikoinaan 1970-luvun lopulla ystävineen Veturiryhmän, joka toi Milton Friedmanin vapaan markkinatalouden opit Islantiin.

Syksyllä 1973 tapahtuneen sotilaskaappauksen jälkeen Chileen kerättiin Friedmanin nimeen vannovat ”Chicagon pojat” rakentamaan maahan uutta talousjärjestelmää. Tämä herätti innostusta tietyissä piireissä ympäri maailmaa.

Islannissa innostus ulottui myös Milton Friedmanin poikaan David Friedmaniin, joka tutki Islannin keskiaikaa. Se vastasi hänen ihanteitaan siinä mielessä, että silloin yksilöt – ei valtio – ylläpitivät oikeutta. Hänen mielestään Islannin keskiaikaisen järjestelmän ”olisi voinut luoda hullu ekonomisti testatakseen, kuinka pitkälle markkinavoimat voivat korvata valtiokoneiston yhteiskunnan keskeisimmissä toiminnoissa”.

Veturiryhmä kutsui vuonna 1979 David Friedmanin Islantiin puhumaan orjuuden hyvistä puolista ja julkaisi hänen puheenvuoronsa lehdessään Frelsid (Vapaus).

David Oddssonin läheisimpänä neuvonantajana toimi hänen ystävänsä Hannes Holmsteinn Gissurarson, joka loi Oddssonin yksityistämispolitiikalle perustan omilla teoksillaan sekä kääntämällä Milton Friedmanin ja Friedrich von Hayekin kirjoja.

Oddsson perusti vuonna 1979 hengenheimolaisineen Islannin libertaarisen seuran. Libertarismi tai libertarianismi ei ole yksiselitteinen käsite, mutta yleisesti ottaen se vie uusliberalismin äärimmilleen haluten antaa markkinavoimille täyden vapauden ja supistamalla valtiokoneiston koon ja tehtävät niin, että jäljelle jää vain yövartijavaltio.

Yhdysvalloissa suuntauksella on aina ollut runsaasti kannatusta. Tällä hetkellä Teekutsut-liikkeessä on vahva libertaarinen lataus.

Mustekalan talous

Missään muualla maailmassa ei ole kuitenkaan menty niin yltiölibertaariseen kokeiluun kuin Islannissa. Oddssonia pidetään harvinaisen karismaattisena henkilönä, joka Islannin vaikutusvaltaisen poliittisen kommentaattorin Egill Helgasonin mukaan olisi voinut päästä minkä tahansa maan johtajaksi: hän on itsekeskeinen, älykäs ja iskevä mutta myös juonikas ja häikäilemätön.

Oddssonin konservatiivinen itsenäisyyspuolue on ollut Islannin keskeinen poliittinen voima koko itsenäisyyden ajan.

Oddsonin valta oli siten melkein rajaton.

Islannin talouselämän keskeinen voima on koko 1900-luvun ollut löyhä yhteenliittymä, joka tunnettiin nimellä Mustekala. Sen keskiössä toimi varustamo Eimskipafélag, joka oli vähitellen laajentanut toimintaansa ja yhdistänyt paikallisia taloudellisen ja poliittisen vallan haltijoita ympäri maata, mitä epävirallinen nimikin kuvastaa.

Luonnollisesti Mustekalan ja itsenäisyyspuolueen välillä oli tiiviit suhteet. Oddssonin politiikka johti kuitenkin Mustekalan vallan murskaamiseen.

Oddssonin hallituksen ensimmäiset yksityistämistoimet 1990-luvulla kohdistuivat kalavaroihin. Ylikalastuksen uhan edessä hallitus määräsi eri kalalajeille kiintiöt, jotka perustuivat kalastusalusten edellisvuoden saaliisiin.

Tulos oli hyvä kalakantojen suhteen: ne säilyivät toivotun vahvoina.

Yhteiskunnalliset vaikutukset sen sijaan ovat kiistanalaisia. Kiintiöt annettiin ilmaiseksi jo ennestään varsin varakkaille yhtiöille, joiden käsissä niistä muodostui arvopapereita.

Kun pankkikaruselli alkoi seuraavalla vuosikymmenellä, kalastusoikeuksien arvo nousi pilviin. Nyt jo usean vuoden ajan kalasaaliiden arvo on tilitetty etukäteen. Suuri osa kiintiöistä on tällä hetkellä Deutsche Bankin hallussa pantteina. Saksalainen pankki siis ”omistaa” suuren osan Islannin vesissä liikkuvista kaloista.

Pankit puolueille

Kohtalokas päätös oli kuitenkin pankkien yksityistäminen. Päätöstä oli pohjustettu vuosia. Jo Ronald Reaganin ja Mihail Gorbatšovin Reykjavikin huippukokouksen jälkeen vuonna 1986 asetettiin toimikunta miettimään, miten Islanti voisi hyödyntää kansainvälistä mainettaan.

Kesällä 1990 toimikunta jätti ehdotuksensa: Islanti voisi markkinoida ainutlaatuista luontoaan, tai sitten pyrkiä kansainväliseksi finanssikeskukseksi Sveitsin tai Luxemburgin tapaan.

Hallitus valitsi jälkimmäisen tavoitteen ja järjesti seuraavana vuonna konferenssin, jossa ulkomaiset osallistujat totesivat, ettei Islannilla ollut mitään mainittavaa asiantuntemusta kansainvälisen pankkitoiminnan alalla.

Hallitus päätti kuitenkin jatkaa tällä linjalla ja yhdisti ensin julkiset sijoitusrahastot investointipankiksi, jonka osakkeita myytiin suurelle yleisölle vuosituhannen viimeisinä vuosina.

Mielipideilmastoa alettiin kuumentaa myöhemmin olan takaa. Hannes H. Gissurarson julkaisi vuonna 2002 teoksen Hvernig getur Ísland orðið ríkasta land í heimi? (Miten Islannista voi tulla maailman rikkain maa?), jossa hän suositteli yhtiöverojen radikaalia laskemista ja säännöstelyn vähentämistä.

Tässä vaiheessa ajateltiin islantilaisen yleisön olevan kypsä ostamaan suurempien pankkien osakkeita. Erityinen toimikunta asetettiin hoitamaan yksityistämistä.

Juuri ennen ratkaisevaa kokousta hallitus otti asian itselleen ja siirsi sen pieneen ministeriryhmään. Jälkeenpäin kävi ilmi, että David Oddsson oli saanut puhelun puoluetoveriltaan Björgólfur Gudmundssonilta, joka oli juuri myynyt Pietarin-panimonsa. Kaupalla hän oli yhtiökumppaneineen – poikansa Björgólfur Thor Björgólfurssonin sekä Magnús Thorsteinssonin kanssa – saanut paljon rahaa, jonka hän halusi sijoittaa Islannin entiseen keskuspankkiin, Landsbankiin.

Vastapainoksi Oddsson lupasi itsenäisyyspuolueelle vaikutusvaltaa pankissa. Kauppa solmittiin, ja Björgólfur vanhempi valittiin aikanaan pankin johtokunnan puheenjohtajaksi ja itsenäisyyspuolueen puoluesihteeri-varapuheenjohtajaksi.

Pienempi hallituskumppani, edistyspuolue, sai tämän jälkeen valita ostajaa pienemmälle Búnadarbankille, ja se valitsi tietenkin omaa puoluetta lähellä olevat liikemiehet. Melko nopeasti pankki sulautui kuitenkin Kaupthing-pankkiin, jossa veljekset Lydur ja Agust Gudmundsson määräsivät tahdin.

Tällä tavalla kumpikin hallituspuolue sai oman pankkinsa, joka pystyi avustamaan niiden toimintaa tuntuvasti. Ennen pitkää tilanne kuitenkin oli pikemminkin päinvastainen: pankeilla oli omat juoksupojat puolueissa hoitamassa asioita.

Pietarilaistuliaiset

Enää ei ole varmuutta siitä, toiko pietarilaisyksikkö todella niin paljon rahaa panimoseikkailustaan kuin väitti, yli 300 miljoonaa dollaria.

Landsbankiin ei ainakaan riittänyt rahaa senttiäkään. Pankkien luhistumisen jälkeen on nimittäin käynyt ilmi, että kolmikko otti koko ostossumman edestä lainaa Búnadarbankista eikä koskaan lyhentänyt sitä.

Kun nykyinen Kaupthing on ryhtynyt perimään lainarahoja, kolmikko on ehdottanut summan puolittamista, koska Landsbankin osakkeiden arvo on laskenut roimasti. Tieto tästä vaatimuksesta on herättänyt syvää pahennusta – tässä operaatiossa, joka aloitti koko kohtalokkaan karusellin, pankin määräysvalta ja sen mukana suunnaton vaikutusvalta on siis saatu maksamatta siitä yhtään mitään!

Kolmikko on vieläpä ehtinyt saada osinkoja näistä osakkeista yhteensä enemmän kuin on summa, jonka se haluaa vähentää velastaan.

Búnadarbankin lainaosaston silloinen johtaja, joka siis vastasi tämänkin lainan myöntämisestä, palkittiin nimityksellä Landsbankin toimitusjohtajaksi.

Tieto osakkeiden maksamattomuudesta on uudestaan käynnistänyt arvailut kolmikon Pietarin-seikkailuista 1990-luvulla. Mafia oli voimissaan ja kilpailu oli kova, jopa hengenvaarallinen. Suurimman kilpailijan Baltikan kaksi johtajaa tapettiin, ja toisen kilpailijan panimo poltettiin. Kolmikko, varsinkin toimintaa johtanut Björgólfur nuorempi, on sitkeästi kieltäytynyt puhumasta tästä ajasta.

Sitkeät huhut mafian osallisuudesta Islannin pankkiseikkailuun eivät koskaan ole saaneet vahvistusta, ja nythän on selvinnyt, ettei ruplia tai dollareita ole edes tarvittu alkupanoksena. Sen sijaan voi hyvin kysyä, ovatko Pietarissa opitut kovat otteet tulleet käyttöön myöhemminkin.

Ihan yleisellä tasolla Islannin viikinkipankkiirit muistuttivat monessa suhteessa venäläisiä oligarkkeja. Otteet olivat usein häikäilemattömiä ja uutta varallisuutta haluttiin näyttää. Ostettiin Englannin liigajoukkueita, luksusautoja, loistopaatteja, linnoja Ranskan Alpeilla ja niin edelleen.

Björgólfur Jr, Suomessa tunnetumpi Thor-nimellään, siirsi Pietarista silmänsä Helsinkiin ja yritti muiden muassa vallata Elisan.

Moni suomalainen, entisen Helsingin Puhelinyhdistyksen kautta osakkeenomistajaksi joutunut, varmaan muistaa Thorin ylimieliset lausunnot siitä, kuinka Elisan pitäisi siirtää painopisteensa suureen maailmaan.

Amer Sportsin kohdallakin Thor sai suuren osan suomalaisesta rahamaailmasta vastaansa. Ei uskottu, että hänellä olisi ollut paremmat suunnitelmat kuin nykyjohdolla. Ja miksi olisi uskottu? Thor pystyi kuitenkin tekemään huomattavat voitot nurkanvaltauksillaan. Ehkä tämä olikin operaatioiden päätarkoitus.

Miesten maailma

Toinenkin viikinki kiinnostui Suomesta. Hannes Smárason oli kiinnostunut lentoyhtöistä ja osti useita pieniä ja osuuksia isommista, myös Finnairista. Hän esiintyi yhtä itsevarmana kuin Thor ja sai yhtä vähän sympatiaa. Hänen yhtiönsä FL Group osti American Airlinesin emoyhtiön osakkeista 8,25 prosenttia.

Michael Lewis, lehtimies joka on kirjoittanut parhaat kirjat Yhdysvaltain finanssikriisistä, ihmettelee islantilaisten itsevarmuutta.

”Kukaan FL Groupin sisällä ei koskaan ollut johtanut lentoyhtiötä, kenelläkään ei edes ollut työkokemusta lentoyhtiöstä. Tämä ei estänyt FL Groupia kertomasta American Airlinesille, miten lentoyhtiötä on hoidettava.”

Islantilaisten rajaton itseluottamus yllättää amerikkalaisen Lewisinkin. Hän kertoo lontoolaisista vipurahaston edustajista, jotka hämmästelivät islantilaisten pankkien rahoittamia huonoja kauppoja niin paljon, että rahaston edustajat pestasivat pienen joukon ”yksityisetsiviä” selvittämään, mitä Islannin rahamaailmassa tapahtui.

Yksityisetsivät palasivat mukanaan kaavio monimutkaisesta verkostosta eri yhtiöiden välissä ja lyhyt yhteenveto:

”Pieni yksikkö nuoria miehiä, ilman rahoitusalan kokemusta, nostaa ulkomailta lyhytaikaisia lainoja miljardien dollarien edestä. He lainaavat näitä rahoja edelleen itselleen ja ystävilleen ostaakseen pankkeja, jalkapalloseuroja ja niin edelleen. Koska koko maailman varojen hinnat ovat nousussa – kiitos osittain näiden islantilaisten hullujen, jotka maksavat niistä ihan liikaa – näyttää siltä, että he ovat voiton puolella.”

Toinen vipurahaston johtaja kertoi Lewisille: ”Sinulla on koira ja minulla on kissa. Sovimme, että kummankin arvo on miljardi dollaria. Myyt koiran minulle miljardilla dollarilla ja minä myyn sinulle kissan miljardilla. Nyt emme enää ole kotieläimenomistajia vaan islantilaisia pankkeja, joilla kummallakin on miljardi uusina varoina.”

Singer & Friedlander -nimisen yksityspankin entinen johtaja kertoi alahuoneelle, mitä tapahtui, kun Kaupthing alkoi ostaa pankin osakkeita. He eivät ottaneet häneen yhteyttä, joten hän lensi Reykjavikiin selvittämään, mistä oli kyse.

”He olivat ihan toisenlaisia. He hoitivat asiansa hyvin oudolla tavalla. He olivat kaikki uskomattoman nuoria. He tulivat kaikki samoista piireistä Reykjavikissa. Eikä heillä ollut mitään käsitystä siitä, mitä olivat tekemässä.”

Sen sijaan heillä oli hyvä koulutus. Tämän ohella Lewis pani merkille, miten miehet ja naiset Islannissa elävät eri maailmoissa, talouselämä ja itsenäisyyspuolue ovat miesten reviirejä, kun taas sosiaalidemokraattien piirissä on paljon naisia. Ehkä siten on luonnollista, että suursiivous romahduksen jälkeen työnnettiin naisille pääministeri Jóhanna Sigurdsdóttirin johdolla.

Hybris & romahdus

Pienissä sisäänlämpiävissä piireissä ei syntynyt poikkeavia mielipiteitä tai keskustelua. Epäilyt tulivat lähinnä ulkoa. Maaliskuussa 2006 Danske Bank varoitti raportissaan asiakkaitaan siitä, että Islannin rahoitusjärjestelmä oli kasvanut sellaisella vauhdilla, että romahdus saattoi olla edessä.

Kun analyytikkoryhmän johtaja esitteli raporttia Islannissa, maan pankit uhkasivat syytteillä. Heidän mukaansa tanskalaiset, entiset siirtomaaherrat, olivat vain kateellisia, koska Islannilla meni niin hyvin. Pääministeri ja keskuspankin johtaja osallistuivat tähän tykitykseen.

Ylimielisyys oli kasvanut jo siihen pisteeseen, että oli aloitettu akateemista tutkimusta aiheesta, miksi islantilainen talousmalli oli parempi kuin kaikki muut mallit. Presidentti Olafur Ragnar Grimsson selitti Englannissa pitämässään esitelmässä islantilaisten menestystä viikinkiaikaisella perinteellä: käydään päälle, otetaan riskejä, tehdään nopeita päätöksiä, vältetään byrokratiaa.

Ekonomisti Thorvaldur Gylfason totesi syksyllä 2008, että kaikille järkeville ihmisille olisi pitänyt olla päivänselvää, että pankkien toiminnalla ei ollut pitävää pohjaa eikä varaa niiden suosimaan kerskakulutukseen.

Tärkeimpiä vastustajia oli Jón Baldvin Hannibalsson, joka oli toiminut sosiaalidemokraattien puheenjohtajana, valtiovarain- ja ulkoministerinä 1990-luvulla ja sen jälkeen suurlähettiläänä Washingtonissa ja Helsingissä.

Hän totesi haastattelussa syyskuussa 2006, että Islannista oli hyvää vauhtia tulossa ”raa’an amerikkalaisen kapitalismin irvikuva. Islannista, joka on ollut pohjoismainen hyvinvointivaltio, on kehittymässä Euroopan epätasa-arvoisin maa. […] Työskennellessäni Yhdysvalloissa näin selvästi, kuinka demokratia siellä on lamaantunut. Rikkaat ihmiset ja varakkaat yhtiöt ovat ottaneet demokratian panttivangiksi. Monet amerikkalaiset poliitikot ovat kaupallisten etupiirien ostamia.”

Hannibalssonin mukaan USA:ta hallitsee nykyään täysin ”häikäilemätön plutokraattinen eliitti. Tämän eliitin varakkuus on uskomaton, samaten sen häikäilemättömyys.”

Moraalikato

Syksyllä 2008 pankit eivät enää saaneet luottoa, ja lokakuussa hallitus otti kolme pankkia valtion haltuun: Glitniriin, Landsbankin ja Kaupthingin. Tämä tapahtui yhtä sattumanvaraisesti kuin pankkiasioita oli ylipäänsä hoidettu.

Ministerityöryhmään ei kutsuttu talousministeriä, jolle rahatalousasiat kuuluivat. Häntä ei ollut aikaisemminkaan kutsuttu ministeriryhmän kokouksiin, ilmeisesti hänellä arveltiin olevan ”väärät” mielipiteet näistä asioista. Häntä korvaamaan kutsuttu teollisuusministeri ilmoitti tylysti, ettei hän tuntenut pankkialaa. Keskusteltiin kaksi tuntia, mitään pöytäkirjaa ei tehty.

Myöhemmin samana syksynä filosofian professori Páll Skúlasonilta kysyttiin, liittyikö talouden romahdukseen myös moraalinen romahdus. Hän vastasi, että valtio ei onnistunut tärkeimmässä tehtävässään taata kansalaisille turvallisuutta ja vakautta. Tämä johtui osittain johtavien puolueiden pyrkimyksestä siirtää resursseja viranomaisilta yksilöille yksityistämisen kautta.

Tätä uusliberalismia ei kyseenalaistettu. Rahan merkitys oli kasvanut yhä suuremmaksi. Se löi leiman Islantiin.

”Kukaan ei ollut ’tosimies’ ellei hän pyrkinyt haalimaan kokoon enemmän rahaa. Koko yhteiskuntamme aivopestiin ajatuksella, että elämän tärkein päämäärä on rahan hankkiminen. Rahasta tuli kaiken mitta.”

Tällainen yhteiskunta ei Skúlasonin mukaan voi kukoistaa.

”Yhteiskunta, jonka johtoajatus on, että raha on ainoa arvo, korruptoituu väistämättä ja altistuu ahneuteen. Talousajattelua sovelletaan elämän kaikkiin osa-alueisiin, myös politiikkaan, perheisiin ja muihin alueisiin, joilla rahalla todella ei ole mitään arvoa tai merkitystä.”

Pankkiromahdus toi hänen mukaansa mahdollisuuden vapautua talouden yksinvaltiudesta ja palauttaa poliittiset arvot kuten demokratia ja kohtuullisuus, eettiset arvot kuten oikeudenmukaisuus ja ystävyys, sekä sosiaaliset arvot kuten kunnioitus ja integriteetti.

Tämä edellytti Skúlasonin mukaan, että maata romahdukseen johtaneet talouden ja politiikan päättäjät eroaisivat tehtävistään, koska he olivat menettäneet uskottavuutensa.

Vihatut

Nämä päättäjät eivät kuitenkaan suostuneet eroamaan vapaaehtoisesti. He eivät katsoneet itse syyllistyneensä mihinkään. Näin ajatteli hallitus, näin ajatteli keskuspankin johtaja David Oddsson.

Islantilaisten enemmistö ei kuitenkaan ajatellut näin. Trubaduuri Hördur Torfason ryhtyi jo heti romahduksen jälkeen joka lauantai järjestämään mielenosoituksia hallituksen eroamisen vauhdittamiseksi. Alussa vain harvat tulivat mukaan, mutta määrä kasvoi joka kerta, ja lopuksi myös jännitys.

Vasta tammikuussa hallitus suostui eroamaan ja järjestämään uusintavaalit. Oddson ei suostunut noudattamaan uuden vasemmistohallituksen eroamiskehotusta, vaan tarvittiin erillinen uuden parlamentin säätämä laki, joka sai hänet lähtemään.

Tällöinkin hän vertasi – vakavissaan! – sitä Kristuksen ristiinnaulitsemiseen. Nyt tämä Islannin vihatuin mies on myös maan aiemmin arvovaltaisimman lehden Morgenbladidin päätoimittaja ja pyrkii kertomaan lähihistoriasta parhain päin.

Hördur Torfasonin oma lähihistoria selittää, miten hän uskalsi toimia valtaapitäviä vastaan. Hän oli suosittu esiintyjä, kunnes tuli kaapista ulos vuonna 1975. Siihen aikaan homoja ei suvaittu Islannissa ja hän joutui lähtemään maanpakoon Tanskaan, josta hän palasi vasta vuonna 1991.

Musta raportti

Tämän vuoden myydyin teos Islannissa on parlamentin erityisvaliokunnan laatima 9-osainen ja 2 300-sivuinen niin sanottu Musta raportti, joka selvitti pankkiromahduksen kulun poliittisen vastuun kannalta. Erityinen syyttäjäryhmä ranskalais-norjalaisen Eva Jolyn johdolla selvittää tapahtunutta rikosoikeudelliselta kannalta.

Musta raportti yllätti monet myönteisesti perusteellisuudellaan ja kriittisyydellään. Islannin TV:n talouskirjeenvaihtaja Sigrún Davidsdottir totesi mainiossa englanninkielisessä blogissaan kesäkuussa, että raportin luettuaan hän ei enää uskonut pankkien kaatuneen ainoastaan johtajien kokemattomuuden, taitamattomuuden ja ylimielisyyden vuoksi.

Raportista paljastui useita tilanteita, joissa omistajat pakottivat pankin myöntämään valtavia lainoja itselleen tai ystävilleen ilmiselvästi tappiollisin ehdoin.

Eräs pankkivirkailijakin oli tuskastuneena kysynyt, miksi piti nähdä vaivaa laatimalla monimutkaiset lainasopimukset, kun olisi paljon yksinkertaisempaa vain lähettää rahat saajan tilille Cayman-saarille. Meno oli kiihtynyt loppua kohti, nähtiin että oli kiire poimia loputkin rahat ennen romahdusta.

Hyvin suuri osa hävinneistä miljardeista on kätketty Cayman-saarille ja samantapaisiin veroparatiiseihin.

Valtiotieteilijä Eirikur Bergmann totesi Guardian-lehdessä raportin osoittavan, kuinka laissez faire -hallitus säännöstelyn purkaessaan ”oli luonut hirviön, jota se ei voinut pitää aisoissa: islantilainen viikinkikapitalisti oli syntynyt. Varovaisuus ja klassinen viisaus leimattiin vanhanaikaisiksi.”

Vähäisillä tiedoilla lähdettiin maailmanvalloitukseen. ”Vaarallinen sekoitus ahneutta, pätemättömyyttä, nepotismia, nationalismia, nuorille ominainen riskinottohalu ja jonkinlainen kollektiivinen ylemmyydentunto romahdutti koko finanssisektorin.”

Sen seurauksena Islanti muuttui vajaassa kymmenessä vuodessa perinteisestä pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ”säännöstelemättömän kultakuumekapitalismin” maaksi.

Syyskuussa Lontoossa pidettiiin suuri kokous, jossa suuret yhdysvaltalaiset libertaariset säätiöt neuvoivat pienempiä eurooppalaisia järjestöjä, miten pistetään pystyyn Teekutsut-tyyppisiä ”kansalaisliikkeitä” vaatimaan valtiokoneiston radikaalia pienentämistä ja verojen alentamista.

Veroja alentamalla autetaan rikkaita ja pakotetaan supistamaan julkisia palveluja.

Yhteiskuntamuotojen jatkumo, jossa pohjoiskorealainen täyden kontrollin sosialismi sijaitsee äärimmäisenä vasemmalla, jatkuu erilaisten välimuotojen kautta libertaariseen yhteiskuntaan äärimmäisenä oikealla – siellä markkinavoimat jylläävät täysin ilman säännöstelyä ja valvontaa.

Meidän aikanamme tämä on selvimmin toteutunut Islannissa. Yhdysvalloissa libertaariset voimat ovat vahvoja, mutta siellä yhteiskunnan ”itsepuolustus” on myös vahva. Sielläkin finanssikriisi osoitti, että rahoitusalan säännöstelyä pitää tiukentaa.

Taistelu jatkuu.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Lähteitä netissä: The Reykjavik Grapevine, Islandsbloggen, Sigrún Davidsdóttir’s Icelog, The Iceland Weather Report.

_______________

Alullepanijat

David Oddsson. Islannin politiikan voimamies, pitkään itsenäisyyspuolueen johtaja. Pääministeri 1991–2004, ennen sitä Reykjavikin pormestari, sen jälkeen ulkoministeri, Islannin keskuspankin johtaja 2005–2009. Nyt maan arvovaltaisimman lehden Morgunbladetin päätoimittaja.

Hannes Hólmsteinn Gissurarson. Oddssonin lähin neuvonantaja. Molemmat ovat nuoresta asti olleet libertarismin vannoutuneita kannattajia ja Milton Friedmanin, F. A. Hayekin, Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin ihailijoita. He toteuttivat koko programmin.

Geir Haarde. Pääministeri 2006–2009, oli lähinnä Oddssonin juoksupoika. Ei pystynyt hallitsemaan pankkikriisiä, on joutumassa ainoana poliitikkona valtakunnanoikeuteen.

Pankkimiehet

Björgólfur Gudmundsson ja hänen poikansa Björgólfur Thor Björgólfursson ostivat maan tärkeimmän pankin Landsbankin Oddssonin hallitukselta. He lupasivat itsenäisyyspuolueelle vaikutusvaltaa pankissa ja käyttivät pankkia rakentaessaan kansainvälistä yhtiörypästä.

Lydur Gudmundsson ja hänen veljensä Agust hankkivat määräävän aseman Kaupthing-pankissa, johon toinen yksityistetty pankki Búnadarbanki sulautui. Kaupthingin rahoittamina veljekset ostivat Englannista pikaruokaketjuja.

Jón Ásgeir Jóhannesson, joka isänsä Jóhannes Jónssonin kanssa oli perustanut Islannin johtavan halpatavaraketjun, otti vähitellen komentoonsa Glitnir-pankin ja valloitti sen avulla huomattavan osan Englannin muotikaupoista. Tuli tunnetuksi ylellisestä elämästään.

Nurkanvaltaajajat

Björgólfur Thor Björgólfursson, joka oli hankkinut kokemusta itätaloudesta perustaessaan panimoa Pietariin, halusi rakentaa Elisasta, entisestä Helsingin Puhelinyhdistyksestä, suurta Itä-Euroopassa vaikuttavaa kännykkäoperaattoria. Häneen ei uskottu, mutta perääntyessään Suomesta hän teki sievät voitot osakekaupoillaan. Samoin kävi Amer Sportsissa.

Hannes Smárason oli kiinnostunut varsinkin lentoyhtiöistä ja osti myös Finnairin osakkeita. Tästäkin kehkeytyi maaottelu, jossa islantilainen ilmeisesti voitti rahallisesti.

Vastarannankiisket

Hördur Torfasson kutsui heti pankkien mentyä kumoon itsepäisesti kokoon mielenosoituksia ja vaati hallituksen ja keskuspankin johdon eroa.

Oli kaapista ulos tulleena homona joutunut elämään vuosia maanpaossa ja siten valmis toimimaan eliittiä vastaan.

Einar Már Gudmundsson, maan tunnetuimpia kirjailijoita, osallistui puhujana ja kirjoittajana näihin mielenilmaisuihin.

Jóhanna Sigurdsdóttir oli harvoja pankkitautiin sortumattomia poliitikkoja ja joutui sen vuoksi pääministeriksi selvittämään tilannetta.

Luonnonvarojen puolustaja

Björk Gudmundsdóttir on aktiivisesti puolustanut maan luonnonvaroja ylikansallisia yhtiöitä vastaan.

_______________

Peter Lodenius

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu