Artistin alkuräjähdys päättyy joutsenlauluun.

Vanhan viisauden mukaan ensimmäiset levyt ovat tärkeimpiä. Niistä paljastuu esittäjän kyvyt ja kapasiteetti.

Kuuntelin juuri Bill Evansin ensimmäisiä 1950-luvun levytyksiä, joissa hän oli rivisoittajana. Ah, Evansin sormissa oli selvää jumalaista johdatusta. Tosin samaan analyysiin olisin varmaan päätynyt, vaikka hän olisi soittanut vain ”pim”. Myöhäisempi tuotanto on sokaissut arvostelukykyni varhaistuotannon suhteen.

Laulajista ainakin Ella Fitzgeraldin, Billie Holidayn, Anita O´Dayn, Peggy Leen ja Sarah Vaughanin kohdalla viisaus pitää paikkansa. Samoin Frank Sinatran. Elvis Presleyn Sun-kauden levyt suorastaan kruunaavat väittämän. He löivät heti valtit pöytään.

Ei pidä silti unohtaa taitojen karttumista, rutiinin tuomaa varmuutta ja helppouden tunnetta. Peli opettaa.

Oma mielenkiintonsa on myös viimeisissä levyissä. Joissakin joutsenlauluissa esittäjä ylirauhoittuu ja pyrkii esittämään vain sen kauneimman mitä osaa. Toisissa tapauksissa kiire ja elämänhalu vain tuntuu lisääntyvän. Halutaan ehtiä sanoa vielä kaikki, mikä aikaisemmin on jäänyt sanomatta.

Epäilen, että tuossa vuoroaan jo odottava Bill Evansin kahdeksan CD:n boksi, Last Waltz, kuuluu noihin jälkimmäisiin tapauksiin.

Pertti Laesmaa