Ajattelen sinua, Jeppe

Vaikka ihminen tarvitsee aina toista ihmistä, oli hän kuka tai minkä ikäinen tahansa, niin silti me annamme niin vähän läheisyyttä toisillemme, yritämme näytellä itsellisempää kuin olemmekaan.

Koin kuoleman hyvin lähellä. Minun terve asuinkumppanini oli yhtäkkiä kuollut. Hoidon hän sai, mutta hän ei jaksanut elää. Läheisiksi tulimme, kun istuimme yhdessä asumisyksikkömme kolkossa yhteistilassa, johon meidät tuotiin, kun usein ei keksitty mitä muuta voisimme tehdä iltaisin omissa asunnoissamme.

Jeppe oli kuten minäkin, puhumaton ja täysin autettava kaikissa toimissaan. Hän tahtoi usein lähteä ulos taksilla katselemaan elämää kotiemme ulkopuolella. Hän nauroi sitä, miten hataraa oli avustajien ymmärrys siitä, miten me toivomme elämämme järjestyvän, miten toivomme yhteisyyttä, kiinteitä kotoisia hetkiä, arkisia pieniä pyhiä, yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Juuri yhdessä koetut hetket olivat ne, jotka saivat minusta kuoleman tuntumaan niin epäoikeudenmukaiselta. Sillä juuri noiden tuossa yhteistilassa, lähellä toisiamme istuttujen tuntien aikana pääsimme toisemme ymmärtävään yhteyteen. Nyt kun Jeppe on poissa, tyhjyys ammottaa tuossa paikassa joka kerran kun minut työnnetään sinne, vaikka taas asetun muka sopuisasti odottamaan, että kanssani tehtäisiin jotain. Tyhjyys huutaa Jepen kiekunoita, hänen korahtelevaa nauruaan, hänen huitovia käsiään, hänen suuria silmiään, joista sain monia terveisiä yhteydestä, joka meillä oli toisiimme ilman puhetta. Se oli yhdessä elämistä, yhdessä kokemista, yhdessä yksin.

Mitä kuolema on? Miksi se vei juuri Jepen, minun ikäiseni minunlaiseni ihmisen, miksi hänet muttei minua? Kuolema on uskomattoman armoton, vai onko se armelias? Kuoliko Jeppe niin kuin hän sanoi, koska hän halusi pois, jos kaikkien vaatimusten jälkeen uusi ohjaaja ei tule, vai halusiko hän saada rauhan yksinolostaan? Kuinka koskaan voin tietää, mitä Jeppe itse ajatteli kuolemansa läheisyydessä? Saiko hän kuitenkin itselleen hyvänolontunteen, kun hänen lähellään oli tuttu avustaja? Kuoliko hän elämäänsä tyytyväisenä, vai oliko hän pettynyt?

Kuinka minä kaipaankaan sinua ja sinun korahduksiasi kun nauroit. Saan lohdutusta, kun ajattelen sinua itsellesi omassa hyvässä olotilassa kun sait hoivaa – sinä lapsi jälleen. Niinhän me olemme lapsia jälleen, kun hoitoa huudamme. Vaikka ihminen tarvitsee aina toista ihmistä, oli hän kuka tai minkä ikäinen tahansa, niin silti me annamme niin vähän läheisyyttä toisillemme, yritämme näytellä itsellisempää kuin olemmekaan. Ehkä monet uskovat toisten selviytyvän omin avuin eivätkä rohkene myöntää omaa tarvitsevuuttaan peläten saavansa avuttoman leiman.

Kuitenkin jokainen kaipaa kosketusta, jota antaa toinen ihminen, kosketusta ja sanoja juuri itselle kohdistettuna. Luulen, että me, jotka itse emme puhu, tunnemme voimakkaasti ilmapiirin ympärillämme. Me aistimme sen ystävällisenä tai välinpitämättömänä. Sanoilla voi niin paljon valehdella, mutta itsellään ei. Miten paljon ihmiset puhuvatkaan ilman sanoja. Kuinka voimakkaasti tunsinkaan Jepen kuoleman, vaikka sen kertomista vältettiin. Kuinka ihmiset itse eivät ymmärrä, että on niin monenlaista viestintää? Minun ahdistukseni vain lisääntyi, kun tiesin, ja kuitenkaan en saanut muka tietää. Miten alentavalta tuntui, kun minuun ei taaskaan luotettu, vaan salattiin elämään kuuluva tärkeä asia. Elämässäni istuin Jepen kanssa kolkossa yhteistilassa Jepen kanssa yhdessä odotellen ja aikaa viettäen. Nyt en voi nähdä häntä enää koskaan.

Tuomas Alatalo, tuomas.alatalo@kolumbus.fi

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu