Äiti, nainen, palestiinalainen

Susan Abulhawan kirja Jeninin aamut on hirvittävän humaani kuvaus palestiinalaissuvun vaiheista.

”Yhdysvalloissa ei siedetä mitään Israel-kriittistä. Myöskään mitään, mikä humanisoi palestiinalaiset, ei siedetä”, tokaisee kirjailija Susan Abulhawa. ”Kun arabikirjailija kirjoittaa jotain, joka on vastakohta yleiselle uskomukselle arabeista, muut ihmiset eivät halua kuulla sitä. He eivät halua uskoa.”

Abulhawa vieraili Suomessa marraskuussa kertomassa syksyllä suomeksi ilmestyneestä romaanistaan Jeninin aamut. Kirja kertoo vastakohdan uutisvirran kuville palestiinalaisista. Kirjassa eletään pakolaisuuden, kauhujen ja elämän vääjämättömän kiertokulun keskellä. Se etenee ajalta ennen Israelin itsenäistymistä vuonna 1948 aina 2000-luvulle saakka.

Palestiinalaisille tämä on al-Nakba eli katastrofi, jolloin palestiinalaisten karkotus kylistään alkoi.

Kaivon luona sotilaat paimensivat patukoitaan heilutellen kauhistuneet ihmiset mäkeä alas. Usean perheen omaisuudella täpötäyteen lastatut kärryt vaappuivat, pyörät kuopivat maata. Joku vanha nainen kaatui, ja joku auttoi hänet ylös. ”Menkää, menkää!” karjui kovaäänisjumala. Kauhu lennähti ihmisten sydämestä ja kaarteli yläpuolella kuin lintuparvi.

Susan Abulhawan vanhemmat pakenivat Palestiinasta ja kirjailija itse syntyi pakolaisleirillä. Hän muutti teini-iässä Yhdysvaltoihin ja opiskeli lääketiedettä. Abulhawa kirjoitti yhdysvaltalaisiin lehtiin vuonna 2000 alkaneesta palestiinalaisten toisesta intifadasta. Hän koki, että maan media ei tarjoa tapahtumista todenmukaista kuvaa.

Vuonna 2002 Abulhawa vieraili Jeninin pakolaisleirillä Israelin hyökkäyksen jälkeen. Hän oli yksi ensimmäisistä länsimaalaisista, jotka laskettiin leiriin kahden viikon sotilasoperaation jälkeen.

”Kokemus muutti minua syvältä. Ei vain julmuuksien ja tuhon todistaminen vaan myös Jeninin ihmiset, kuinka he tukivat toisiaan. Tiesin, että kukaan ei tulisi koskaan kirjoittamaan siitä. Kukaan ei koskaan tulisi tietämään, kuinka uskomattomia nämä ihmiset olivat.”

Kotona Yhdysvalloissa leirin kauheudet eivät jättäneet Abulhawaa rauhaan. Hän kertoo istuneensa lounaalla lääkeyhtiön kollegoidensa kanssa.

”Kaikki puhuivat siitä, kuinka kauheaa jokin oli. Iso ongelma oli se, että heidän bonuksiaan leikattaisiin sinä vuonna. Ja nämä ihmiset kuitenkin ansaitsivat aika paljon rahaa. Tuntui kuin olisin ollut väärässä paikassa.”

Kaksi viikkoa myöhemmin Abulhawa menetti työnsä ja alkoi kirjoittaa kirjaa. Jeninin aamujen tie kirjakauppoihin Yhdysvalloissa ei ollut helppo. Kirjan ensiversio Scar of David ei menestynyt siellä vuosiin, kun taas Euroopassa siitä tuli bestseller.

”Yhdysvalloissa kirjani on yksi ensimmäisiä palestiinalaisromaaneja poliittisesti tärkeästä konfliktista. Kun tällainen palestiinalaisen narratiivi jätetään täysin huomiotta, niin väkisinkin ajattelee, että se on tarkoituksenmukaista”, Abulhawa pohtii.

Arabien elämä Yhdysvalloissa on hankaloitunut syyskuussa 2001 tehtyjen terrori-iskujen jälkeen. Abulhawan mukaan julkisesti palestiinalaisten puolesta puhuvan palestiinalaisen on vaikeampi saada töitä ja tulla hyväksytyksi yhteisössä.

”Menetin työni WTC-iskujen jälkeen, ja olen vakuuttunut että se johtui kirjoituksistani siihen aikaan. Osa naapureistani, joiden lapset ennen vierailivat kotonani, lakkasi puhumasta minulle. Vaikka olen ystävällinen tyttäreni jalkapalloseuran muille vanhemmille, heille olen silti ’se’ arabi.”

Abulhawan mukaan stereotypia vihaisesta, asetta heiluttavasta arabimiehestä ja tämän alistetusta vaimosta elää yhä. Länsimaisten ihmisten on vaikea hyväksyä kirjoja, joissa arabit tai muslimit näytetään länsimaalaisten kaltaisina, yhtä älykkäinä ja kykenevinä.

”He eivät hyväksy, että meiltä voisi oppia jotain. Sen sijaan he ovat hyvin tyytyväisiä voidessaan tuntea sympatiaa meitä kohtaan”, Abulhawa toteaa ja ottaa esimerkiksi Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa ja Leijapojan.

”En halua loukata Hosseinin työtä. Hän on loistava kirjailija ja mahtava tarinankertoja. Asiat, joista hän kertoo, ovat myös hyvin totta. Mutta kirjat vahvistavat amerikkalaisille sitä, mitä he jo ajattelevat muslimeista. Ihmiset voivat tuntea olonsa hyväksi uskomustensa, stereotypioidensa ja rasisminsa kanssa.”

Yksi Abulhawan kirjan punaisia lankoja on sen henkilöiden kokemien tunteiden yleismaailmallisuus. Kirja näyttää, mitä ihmismielelle tapahtuu, kun konfliktista tulee arkea ja pakolaisleiri muuntuu teltoista savimajojen kautta betonihökkeleihin.

Yahya vanheni noina hämmennyksen kuukausina, jotka venyivät vuosiksi, kunnes hän eräänä päivänä vuonna 1953 tajusi, että hänen surkea telttansa oli muuttunut savimajaksi. Suojan symbolinen pysyvyys oli hänelle liikaa. Hän olisi mieluummin elänyt kankaisessa asumuksessa, jonka vuotava katto ja maalattia olisivat vakuuttaneet, että karkotus olisi vain väliaikainen.

Palestiinalaisuus tai israelilaisuus eivät ole määrittäviä tekijöitä kirjassa vaan ihmisten kyky tuntea ja jatkaa elämäänsä.

Huda halusi enemmän kuin mitään muuta istua meren rannalla. ”Ihan vain istua”, hän sanoi, ”koska en osaa uida”. En ole koskaan unohtanut sitä. Hänen suurimman toiveensa yksinkertaisuus saa minut nyt itkemään.

”Olen ensisijaisesti äiti ja nainen ja toissijaisesti palestiinalainen. Toki olen ylpeä perinnöstäni. Se on herkistänyt minut taisteluille vapaudesta ja ihmisoikeuksista. Kun epäoikeudenmukaisuus on niin lähellä, se oikeastaan virtaa ihmisen suonissa. Silloin ei vain vaistonvaraisesti halua olla osa omaa taisteluaan, vaan haluaa solidaarisuudesta osallistua myös muiden taisteluihin”, Abulhawa pohtii.

Susan Abulhawa: Jeninin aamut. Like 2010. 340 s.

Sonja Hyppänen

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu