Ahdinko Marokossa

Monet Euroopan rajanaapurimaat ovat muuttuneet siirtolaisten pidätyskeskuksiksi.

Ihmisiä kokoontuu kiiltävällä paperilla päällystetystä pahvilaatikosta, rististä ja kukkakimpusta kyhätyn alttarin eteen. Kauempana maahan asetellut kivet osoittavat suunnan Mekkaan.

Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tulleilla siirtolaisilla on kova tarve rukoilla, jotta he voisivat uskoa tulevaisuuteen. He ovat juuttuneet Oujdan rajakaupunkiin Koillis-Marokkoon.

“Kohtalomme on Jumalan käsissä”, he sanovat.

Yliopiston kampusalueen syrjäiseen kolkkaan kasvaneessa epävirallisessa “vastaanottokeskuksessa” 300–400 ihmistä elää paikallisten avustusjärjestöjen, Lääkärit ilman rajoja -järjestön ja samassa korttelissa asuvien paikallisten naisten tarjoaman avun varassa.

Pieniä lisätuloja he saavat kerjäämisestä, satunnaisista töistä ja kaupustelusta. He nukkuvat kampuksen muurien ja laihojen puiden väliin pingotettujen muovipressujen alla. Leirin huonosti ruokitut ja vaatetetut asukkaat ovat jatkuvasti poliisien ratsioiden kohteina, ja heidän elämäänsä säätelevät leiriä hallitsevien “mafioiden” lait.

Siirtolaiset ovat pääasiassa lähtöisin Nigeriasta, Kamerunista, Guineasta, Senegalista, Malista, Norsunluurannikolta ja Kongon demokraattisesta tasavallasta. Toisinaan joku Darfurin pakolaisleireiltä elävänä selviytynyt päätyy tänne.

Leirin asukkaat ovat 18–30-vuotiaita, ja he ovat ryhmittyneet kielten mukaan, englannin- ja ranskankieliset omille alueilleen. Suurimmalla osalla on yli lukiotasoinen koulutus ja ammatti. Aiemmassa elämässään he olivat käsityöläisiä, kauppiaita, työläisiä, virkamiehiä, maanviljelijöitä, lääkäreitä tai insinöörejä.

Eurooppaan parempaa elämää etsimään lähteneille afrikkalaisille Oujdan seutu edusti pitkään viimeistä etappia ennen pääsyä vähemmän väkivaltaiseen ja kovin paljon rikkaampaan “toiseen maailmaan”. Suurin osa suunnitteli Gibraltarin salmen ylittämistä. Toinen vaihtoehto oli pyrkiä eurooppalaiselle maaperälle Espanjalle kuuluvien Ceutan ja Melillan kautta.

Marokon pohjoisrannikolla sijaitsevat kaupungit ovat jäänteitä siirtomaa-ajalta, jolloin siirtolaisia kulki Välimeren yli päinvastaiseen suuntaan kuin nykyään eli pohjoisesta etelään.

Eurooppa-neuvoston Sevillan huippukokouksessa heinäkuussa 2002 useat Euroopan maat uhkasivat jäädyttää taloudellisen apunsa niille lähtö- ja kauttakulkuvaltioille, jotka eivät osallistuisi taisteluun siirtolaisuutta vastaan. Eturintamassa oli Aznarin edustama Espanja.

Päämääränä oli luoda Euroopan ympärille turvavyöhyke siirtämällä vastuu paperittomien siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden säilöönotosta Euroopan ulkopuolelle. Näin eu siirsi muille vastuun myös yksilönoikeuksien rajoittamisesta, mikä kulkee käsi kädessä säilöönottojen kanssa.

Avun sitominen uusiin ehtoihin koskee suoraan Marokkoa. Kuningaskunnalla on paljon menetettävää, sillä se on tärkein Meda-ohjelman maista. Marokolle on suunnattu jopa 20 prosenttia Euroopan unionin Välimeren alueen eteläisille valtioille myöntämästä rahoitustuesta.

Marokko saa vuosittain yhteensä 150 miljoonaa euroa EU-tukia, eivätkä lainat ole mukana tässä summassa.

Marraskuussa 2003 Marokossa vahvistettiin laki 02-03, joka koskee paperittomien maahanmuuttoa.

Ranskalaisesta oikeuskäytännöstä vaikutteita saanut lakiteksti sallii pakkovallan käytön, vaikka se suojeleekin poliittisia pakolaisia, raskaana olevia naisia ja alaikäisiä lähtömaahan palauttamiselta. Toimintavalmiutensa parantamiseksi Marokko perusti sisäministeriön yhteyteen maahanmuutosta ja rajojen valvonnasta vastaavan yksikön, jolla on käytössään noin 10 000 miehen reservi.

Vuodesta 2004 lähtien Euroopan unioni on liittolaisensa Marokon avustamana sulkenut Gibraltarin reitin. Syksyn 2005 jälkeen myös Ceuta ja Melilla on linnoitettu lähes läpipääsemättömien suoja-aitojen taakse ja marokkolaiset valvovat tarkasti kaupunkeja ympäröiviä metsiä.

Niinpä Eurooppaan pyrkijät ovat joutuneet siirtymään eteläisemmille reiteille. Andalusian rannikoille 20–40 henkeä kerrallaan kuljettaneet pateras-kalastusalukset on korvattu jopa sata matkustajaa kyytiinsä mahduttavilla caycos-avoveneillä. Ne kuljettavat siirtolaisia Länsi-Saharan rannikolta Kanariansaarille.

Lisäksi vuonna 2006 kymmenettuhannet siirtolaiset kokeilivat onneaan lähtemällä matkaan Mauritanian Nouadhibousta, Dakarista tai Senegalin Saint-Louisista.

Merimatka sieltä on pidempi ja vaarallisempi kuin Länsi-Saharan El Aaiúnista (Laâyoune). Espanjalaisten viranomaisten mukaan joka kuudes reittiä käyttäneestä hukkui viime vuonna. Mutta matka sieltä Kanariansaarille maksaa vain noin 500 euroa, kun El Aaiúnista lähtijöille matkan hinta on 1000–1300 euroa.

”Paperittomat siirtolaiset eivät kuitenkaan ole hylänneet Marokon kautta Eurooppaan kulkevaa reittiä. Sen käyttäminen on taas lisääntynyt vuoden 2007 aikana Ceutan ja Melillan dramaattisia tapahtumia seuranneen tauon jälkeen”, kertoo Jelloul Arraj pakolaisia avustavasta työryhmästä.

Kuukausien ajan Oujdaan saapuu joka yö uusia tulokkaita Algeriasta. Oujdassa he sekoittuvat muihin siirtolaisiin, joiden matka kohti Eurooppaa on katkennut kaupunkiin.

“Joka viikko tehdään yksi tai kaksi siirtolaisten palautusyritystä”, jatkaa Arraj.

Siirtolaiset on pysäytetty merimatkalla, poimittu merestä haaksirikon jälkeen tai poliisi on haalinut heidät kasaan ratsioissaan Oujdassa ja muualla kuningaskunnan alueella. Ketään ei säästetä, vaan joukossa on niin raskaana olevia naisia, lapsia, pakolaisia kuin turvapaikanhakijoitakin. Keskellä yötä heidät kuljetetaan Algerian rajalle 13 kilometrin päähän Oujdasta.

Suurin osa palaa Marokon puolelle. Usein kulkijat ryöstetään putipuhtaiksi, ryöstäjät ovat algerialaisia tai marokkolaisia sotilaita, Oujdan köyhien kortteleiden rikollisjoukkoja tai nigerialaisten jengejä.

Avustusjärjestöt ovat huolissaan väkivallan lisääntymisestä. Jengit myös ottavat ihmisiä panttivangeikseen ja vaativat sitten lunnaita näiden kotimaihin jääneiltä perheiltä.

Oujdassa on myös pakolaisia, jotka ovat joutuneet jäämään Marokkoon jo vuosia sitten, kuten 34-vuotias Alphonse, joka lähti Kongon demokraattisesta tasavallasta elokuussa 2002.

“Opiskelin viimeistä vuottani maataloustiedettä Kinshasassa”, hän kertoo.

“Toimin aktiivisesti Kabilan hallintoa vastaan. Ystäviäni pidätettiin. Kuulin, että myös minua etsittiin ja ylitin joen Brazzavilleen. En edes ehtinyt käydä kotona hyvästelemässä pientä tytärtäni enkä hakemassa tavaroitani. Siihen aikaan ajatus Eurooppaan lähtemisestä ei ollut koskaan käynytkään mielessäni.”

Nyt Alphonse on odottanut Oujdassa kolme vuotta. Hän päätyi sinne erinäisten seikkailujen jälkeen, viivyttyään ensin jonkin aikaa Nigeriassa ja Algeriassa.

Oujdassa on nyt hänen tukikohtansa, vaikka hän lähteekin välillä metsään yrittämään pääsyä Ceutaan tai Melillaan, tai Algeriaan tekemään töitä. Hänet on pidätetty yli kolmekymmentä kertaa, kaksi pidätyksistä on tapahtunut hänen onnistuttuaan pääsemään Melillaan.

“Kaikki viedään, kännykkä ja rahat. Pidätetyt laitetaan kuorma-autoon, joka ajaa 12 tuntia kohti etelää. Sitten heidät heitetään niine hyvineen autiomaahan. Sitä minä kutsuisin mustan miehen nöyryyttämiseksi.”

Nykyään Alphonse auttaa marokkolaisia luonnontieteiden opiskelijoita korjaamalla, muokkaamalla ja ohjaamalla heidän lopputöitään.

Alphonse jatkaa toimimistaan toisenlaisen Kongon puolesta internetin välityksellä, mutta hän taistelee myös Marokossa olevien pakolaisten oikeuksien puolesta.

“Me elämme täällä jatkuvan pelon vallassa. Minä kärsin unettomuudesta. Odotan koko ajan poliisien tuloa. Meidät ryöstetään, meitä hakataan ja sitten suljetaan 800 muun kanssa huoneeseen, jossa ei voi hengittää. En pyydä muuta kuin perusoikeuksia.”

Alphonsesta pidetään yliopistokorttelissa, ja hän on perustanut “toimistonsa” nettikahvilaan. Hän toimii muun muassa välikätenä pakolaisten ja avustusjärjestöjen välillä, jotta humanitaarinen apu pääsisi turvallisemmin perille.

“Taistelen sen puolesta, että kaikki saisivat tasa-arvoisen kohtelun”, hän kertoo.

“Joukossamme on johtohahmoja, jotka käyvät toisten taskuilla. Eilen yksi heistä löi minua, mutta sellainen ei saa minua väsymään tai luovuttamaan.”

Tänä keväänä tunnelma kampuksella on varsin kireä. Huhti–syyskuun aikana toiminta leirillä vilkastuu. Kaksi nigerialaista ”pomoa” taistelee paikan johtajuudesta.

“Joitakin vuosia sitten johtohahmoina oli intellektuelleja, kuten taloustieteiden opettaja ja lastenlääkäri. He johtivat leiriä viisaasti”, kertoo eräs avustustyöntekijä.

“Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epätoivoisempia ihmiset ovat, ja hallinto tiukentaa otettaan. Nyt määräävät ne, jotka ovat kaikkein väkivaltaisimpia.”

Tämä pieni vähemmistö hallitsee pakolaisten käyttämiä reittejä, uhkailee heikoimpia ja terrorisoi niitä, jotka yrittävät panna vastaan. He myös antavat taustatukea niille rikollisjoukoille, jotka ryöväävät pakolaisia rajavyöhykkeellä. On helppo ymmärtää, miksi sadat siirtolaiset välttelevät kampusta ja piiloutuvat mieluummin lähiseudun hylätyille maatiloille tai metsiin kyhäämiinsä majoihin.

Ali Seydou on yksi heistä.

“Tulin tänne lepäämään”, kertoo 24-vuotias gambialainen, joka puhuu täydellistä englantia.

“Olen väsynyt ja minun täytyy nyt miettiä, mitä teen. Lähdin kotimaastani 15. heinäkuuta 2005. Vuoteen 2004 asti kaikki oli mennyt hyvin. Setäni kustansi taloustieteiden opintoni Banjulin yliopistossa. Sitten hän kuoli, ja kun kukaan muu ei voinut auttaa minua, minun oli keskeytettävä opiskelu. Työskentelin jonkun aikaa rahanvälitystoimistossa, mutta se suljettiin kahden kuukauden kuluttua. Sillä rahalla, jonka ehdin ansaita työstäni, kustansin itselleni tietotekniikan kurssin. Pidän opiskelusta todella paljon ja olisin halunnut jatkaa. Eräs ystäväni kertoi minulle, että Euroopassa se olisi mahdollista, minun pitäisi vain lähteä sinne hänen kanssaan.”

Ali Seydou sai kasaan 500 euroa, joilla hän pääsi Marokkoon Senegalin, Malin ja Algerian kautta.

“Olin mukana syksyn 2005 joukkoryntäyksessä raja-aidan yli Melillaan”, hän jatkaa.

“Mutta sain kumiluodin polveeni, espanjalaiset ottivat minut kiinni ja lähettivät takaisin Marokon puolelle. Jouduin ensin takaisin Oujdaan ja sieltä Algerian puolelle Maghniaan. Minun piti olla paikoillani polveni vuoksi. Koska puhun hyvin arabiaa, sain apua algerialaisilta. Islamilaiset uskonveljet veivät minut Algeriin ja majoittivat minut. Jäin sinne kolmeksi kuukaudeksi. Mutta poliisi valvoi heitä, ja eräänä päivänä minut pidätettiin. Kun pääsin vapaaksi, yksi uskonveljistä antoi minulle sata euroa ja pyysi minua lähtemään. Palasin Marokkoon ja jäin piileskelemään metsään.”

“Yritin uudestaan päästä rajan yli Melillaan neljän muun kaverin kanssa. Kaksi pääsi yli, mutta minut saatiin kiinni ja palautettiin Algerian rajalle Oujdan lähelle joulukuussa 2006. Polveni ei edelleenkään ole kunnossa, enkä voi enää yrittää raja-aidan ylitystä. Minun on saatava jostain rahaa, niin että voin koettaa päästä Euroopan puolelle jollain muulla tavalla. Afrikassa ei ole minulle sijaa.”

Alin seurassa oleva kamerunilainen 22-vuotias nuori mies lisää: “Emme voi palata kotiin tyhjin käsin tuhlattuamme kaiken rahamme. Jään niin pitkäksi aikaa, että löydän jonkun ratkaisun.”

Oujdan kautta Eurooppaan pyrkiminen on jälleen suosiossa siksi, että alueelle on syntynyt uusia kulkureittejä. Ennen kaikkea on kysymys rahasta. Lisäksi tarvitaan onnea.

Köyhimmät siirtolaiset joutuvat koettamaan onneaan pyrkimällä aitojen yli Ceutaan tai Melillaan, mutta eivät yleensä onnistu yrityksissään. Ne, joilla on tuhat euroa voivat käyttää uutta Rifin reittiä, joka kulkee Marokon koillisrannikolta Almerian alueelle Espanjaan. Jos kohdalle sattuu rehellinen kuljettaja ja jos meri on tyyni, mahdollisuudet onnistua ovat olemassa.

Samalla hinnalla voi myös yrittää päästä autoon tai kuorma-autoon piiloutuneena Ceutaan tai Melillaan.

“Marokon rannikon espanjalaiskaupunkien erityisalaa on salakuljetus. Siirtolaisilla keinotellaan siinä missä huumeilla, tupakalla ja muillakin tuotteilla”, muistuttaa eräs avustustyöntekijä.

Melillassa on nykyään enemmän Afrikan ja Marokon kautta sinne tulleita aasialaisia kuin Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tulleita siirtolaisia.

“Aasialaisten käyttämät salakuljetusreitit ovat hyvin organisoituja ja he maksavatkin matkastaan jopa 10 000 dollaria hengeltä.”

Suurin osa Oujdan kautta kulkevista ihmisistä päätyy kuitenkin Atlantin rannikon kaupunkeihin.

“Olemme havainneet kaksi selkeää ilmiötä Ceutan ja Melillan tapahtumien jälkeen”, kertoo Javier Gabaldón, Lääkärit ilman rajoja -järjestön koordinaattori Marokossa.

Ensimmäinen on pakolaisten asettuminen aloilleen, toinen heihin kohdistuvan väkivallan raaistuminen. Väkivaltaisista teoista lähes 30 prosenttia on afrikkalaisten salakuljettajien kontolla, 35 prosenttia on Marokon turvallisuuskoneiston ja 31 prosenttia marokkolaisrikollisten tekemiä.

“Olemme erittäin huolestuneita myös pakolaisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan lisääntymisestä”, hän lisää.

Marokossa olevista noin 10 000 siirtolaisesta lähes 80 prosenttia on asettunut Rabatiin ja Casablancaan. Kuningaskunnan pääkaupungista on tullut ihmissalakuljetuksen keskus ja pakollinen pysähdyspaikka ennen El Aaiúnia ja lähtöä Kanariansaarille.

Afrikkalaiset maksavat asumisestaan kaksi kertaa markkinahinnan verran, ja he joutuvat väkivallan uhreiksi, jolleivät maksa. Joka yhteisöllä on suosikkikorttelinsa, omat johtajansa, lakinsa ja verkostonsa.

“Uudet tulokkaat elättävät aiemmin tulleita”, selittää Gwenaëlle de Jacquelot katolisesta Caritas-järjestöstä, joka ylläpitää maahanmuuttajien vastaanottokeskusta. Asunnon vuokratessaan paperiton maahanmuuttaja joutuu ensiksi maksamaan 50 euron “asumisluvan”. Koska siirtolaiset eivät pääse töihin, he kehittävät omia tapojaan selviytyä taloudellisesti.

”Kaikki muuttuu yhä organisoidummaksi”, kertoo Pierre Tainturier Lääkärit ilman rajoja -järjestöstä. “Nokkamiehet” tienaavat melkoisia summia. He johtavat omia ryhmiään ja hoitavat kaupankäyntiä suojattiensa ja sellaisten avainhenkilöiden välillä, joilla on rajanylitystä varten tarvittavat kontaktit niin poliisivoimiin kuin armeijaankin.

Siirtolaiset yrittävät jotenkin selviytyä kuluista, joita odottaminen aiheuttaa, ja kerätä kasaan tarpeeksi rahaa päästäkseen jatkamaan matkaa. Jotkut saavat rahaa kotimaahan jääneiltä perheiltään. Jotkut kerjäävät tai pitävät vihannes- tai vaatekojua. Myös laittomuuksilla voi käydä kauppaa, liikkeellä on niin väärennettyä rahaa, väärennettyjä passeja kuin muitakin papereita.

Yhä kovemmaksi muuttuvassa järjestelmässä elämä voi käydä sietämättömäksi kaikkein haavoittuvimmille. Esimerkiksi lähes kaikki naiset joutuvat myymään itseään saadakseen 10 dirhamia (alle yksi euro) tai katon päänsä päälle.

“Lähdimme kotimaistamme, sillä tilanteemme siellä oli mahdoton”, kertoo Françoise, 29-vuotias kongolainen, joka saapui Marokkoon vuonna 2004.

“Mutta emme me tällaista elämää halunneet. Meitä jahdataan jatkuvasti, meidät viedään Oujdaan, meidät raiskataan. Aina täytyy olla anelemassa apua miehiltä, jotka sitten vastapalvelukseksi haluavat ruumiisi. Sitten tulet raskaaksi tai saat mieheltä taudin (aids). Vain Jumala tietää, milloin pääsemme pois tästä kurjuudesta.”

Françoisen tuskainen taival muistuttaa monien muiden siirtolaisiksi päätyneiden naisten kärsimystarinoita.

“Lähdin Kongon demokraattisesta tasavallasta vuonna 2001 poliittisen tilanteen vuoksi. Isäni työskenteli Mobutun armeijassa. Kun Kabila tuli valtaan, isä lähetettiin pohjoiseen, Kisanganiin. Yhtenä päivänä kapinalliset hyökkäsivät hänen leiriinsä ja anastivat aseet itselleen. Isä siirtyi heidän puolelleen, ja Kabila kosti. Hän lähetti miehensä kotiimme Kinshasassa. Äitini raiskattiin silmieni edessä. Tätini tapettiin. Minä sain kohtauksen ja halvaannuin toispuoleisesti. Naapurit veivät minut sairaalaan, jossa olin ainakin vuoden. Kun pääsin sieltä, kuulin, että perheeni oli lähtenyt Brazzavilleen. Äitini oli jättänyt eräälle ystävälle rahaa minua varten. Otin rahat ja lähdin etsimään äitiä.”

Françoise ei koskaan löytänyt perhettään. Hän jatkoi etsimistään Kameruniin asti. Sieltä hän pyrki kohti pohjoista pitkin salakuljetusreittejä.

“En tuntenut ketään, ja minun oli pakko jatkaa matkaa”, hän kertoo.

“Nigerissä yksi mies lastasi meidät jeeppiin. Kyydissä oli ihmisiä Malista ja Nigeriasta, ja lisäkseni vain kaksi naista, joista toisella oli lapsi mukanaan. Lähdimme matkaan, mutta kuski jätti meidät keskelle autiomaata. Kaukana näkyivät Djanetin valot Algerian puolella.”

“Miehet, jotka eivät olleet mustia eivätkä valkoisia tulivat, veivät kaiken omaisuutemme ja raiskasivat minut ja muut naiset. Oksensin verta ja uskoin tukehtuvani. Mutta oli vain jatkettava matkaa. Kävelimme Djanetiin, jossa matkakumppanini jättivät minut sairaalaan.”

Siellä Françoise tapasi algerialaisen naisen, joka otti hänet hoiviinsa.

“Hän asui Algerissa ja vei minut mukanaan sinne. Siivosin hänen luonaan ja autoin hänen omistamassaan kampaamossa. Hän maksoi minulle ja kohteli minua hyvin. Vietin vuoden siellä ja päätin sitten lähteä Marokkoon. Silloin, vuonna 2004 Marokko oli turvallisempi paikka paperittomille siirtolaisille kuin Algeria, jossa saattoi joutua kuljetetuksi tuhansien kilometrien päähän, mikäli tuli pidätetyksi ratsiassa.”

”Syksyllä 2005 miehet lähtivät joukolla yrittämään raja-aidan ylittämistä päästäkseen Ceutaan. Minä en kyennyt siihen. Meitä oli muitakin, jotka päätimme pyrkiä sinne kiertoteitse, mereltä käsin. Uivat marokkolaiset oppaat hinasivat pyörän sisäkumin varassa kelluvia ihmisiä, joita roikkui aina kolme samassa köydessä. Mutta opastani alkoi paleltaa ja hän jätti minut jääkylmään veteen, jossa odotin viisi tuntia. Nuori kamerunilainen mies hukkui silmieni edessä. Aamuvarhaisella kalastajat viimein tulivat pelastamaan meidät”, Françoise jatkaa.

Vietettyään vielä useita kuukausia metsässä piilotellen Françoise lähti lopulta ryhmänsä kanssa kohti Rabatia.

“Kävelimme 20 päivää pysytellen piilossa. Saavuin tänne 24. helmikuuta 2005.”

Nykyään Françoise pärjää omillaan, vältellen miehiä ja “mafioita”. Hän on majoittunut marokkolaisen naisen keittiön nurkkaan ja maksaa tälle asumisestaan 150 dirhamia (14 euroa) kuukaudessa. Hän elää avustusjärjestöjen ja kirkkojen avustuksilla ja ansaitsee pimeästi hieman rahaa kampaajana.

Françoise kuuluu YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n tunnustamiin turvapaikanhakijoihin. Siitä lähtien, kun UNHCR avasi toimistonsa Rabatissa vuoden 2005 alussa, siellä on kirjattu keskimäärin sata turvapaikkahakemusta kuukaudessa. Hakijat ovat lähinnä Kongon demokraattisesta tasavallasta ja Norsunluurannikolta. Vuoden 2006 loppuun mennessä alle 400 henkeä on saanut pakolaisstatuksen, mikä tarkoittaa, että se on myönnetty vain 17 prosentille hakijoista.

Françoise uskoo, että hän on välttynyt joutumasta poliisin ratsioiden uhriksi pikemmin varovaisuuden kuin häntä teoriassa suojelevan turvapaikanhakijan statuksen ansiosta.

Omat vakavat sosiaaliset ongelmansa etusijalle asettava Marokko ei halua kuulla puhuttavankaan pakolaisten oikeudesta oleskella maassa, vaikka sekä UNHCR että Euroopan unioni ovat sitä esittäneet. Siitä seuraa, että pakolaisilla ei ole oikeutta oleskelu- eikä työlupaan. Ne mahdollistaisivat uuden elämän rakentamisen Marokossa, mikäli pakolaiset eivät pääse Eurooppaan asti. Lisäksi heitä pidätetään jatkuvasti ratsioissa ja kuljetetaan Algerian rajalle, piittaamatta 02-03-laista ja Geneven sopimuksesta, joiden pitäisi suojella pakolaisia.

Lakimies Mohamed Kachanin mielestä olisi viimeinkin aika lopettaa pakkomielteenomainen suojautuminen siirtolaisuudelta ja ryhtyä käsittelemään siirtolaisongelmaa sen koko laajuudessa. Pitäisi “toimia siellä, missä ongelmien juuret ovat”, hän sanoo. Tärkeintä olisi käydä tosissaan käsiksi Afrikan kriittiseen tilanteeseen.

Julkaistu alun perin Le monde diplomatiquessa 5/2007. Ranskasta suomentanut Niina Saikkonen. Voima Kustannus Oy julkaisee Le monde diplomatiquen suomenkielistä editiota.

Teksti: Sophie Boukhari

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu