splash_image.jpg

Ähäkutti, eivaiskaa

Suomen konservatiivinen älymystö on vallannut kotimaisen esseen.

Kotimainen esseistiikka elää lihavia vuosiaan, ja sen laadukkuus alkaa olla kirjallisuusihmisten mielissä myyttisellä tasolla. Se puhuttaa enemmän ja paremmin kuin romaani. Samalla siitä on tullut uuden älymystön tyyssija. Esseebuumiksikin nimitetty virtaus on synnyttänyt paitsi viihdyttävää kirjallisuutta myös uudenlaisen älykön.

Intellektuelli ja humanisti ovat vaivihkaa kivunneet uuden kotimaisen esseistiikan ykkösaiheiden joukkoon. Humanisti tarkoittaa tavallisesti ihmisen hyvyyteen uskovaa höppänää ja intellektuelli julkista puhetilaa käyttävää humanistia.

Vaikka esseistit kirjoittavatkin oikeita ajatuksia oikeista ihmisistä, lausutut pyrkimykset ovat silti usein esteettisiä ja esseet kaunokirjallisuutta. Silläkin uhalla, että menen fiktion lankaan, pyrin luonnehtimaan esseistiikkamme kautta nousevaa älymystöä.

Intellektuelleja & tiedostajia

Intellektuellilla tarkoitetaan usein ihmistä, jolla on kantaaottava ja argumentoiva yhteiskunnallinen rooli. Käsite syntyi 1890-luvulla Ranskassa, kun juutalaiseen ranskalaisupseeri Alfred Dreyfusiin kohdistuneen oikeusjutun syytteet huomattiin tekaistuiksi ja kirjailija Émile Zolan johdolla hänen kohtalostaan ryhdyttiin kirjoittamaan laajasti. Dreyfusin puolustajat alkoivat nimittää itseään intellektuelleiksi.

Esseisti Timo Hännikäisen mukaan älykkö on se, jota muut pitävät älykkönä. Intellektuelli lausuu mielipiteensä asiasta kuin asiasta ja toimii yleisauktoriteettina. Esimerkiksi Helsingin Sanomien HS-raati, joka vastaa kiperiin kysymyksiin sanomalehdessä viikoittain, koostuu tunnustetuista älyköistä.

Intellektuellin hahmoa käsittelevässä kirjassaan Ajattelevan ihmisen vastuu (1994) Edward Said pitää älykköä universaalina roolina, jolle ominaisia ovat pyrkimys asettua heikompien puolelle, valta-asetelmien kyseenalaistaminen ja keskustelun käynnistäminen. Riippumattomuus on Suomessakin ollut keskeinen intellektuelliksi julistamisen motiivi – näin esimerkiksi Pentti Linkolan, Erno Paasilinnan ja Georg Henrik von Wrightin kohdalla.

Valtaan sitoutunutta kulttuuriälymystön edustajaa ei ole haluttu pitää intellektuellina. Esimerkiksi Paasilinna antaa ymmärtää, että filosofi Ilkka Niiniluoto on eliitin seurakoira eikä siis intellektuelli ollenkaan.

Hännikäinen parodioi HS-raati-älymystöä kirjassaan Ihmisen viheliäisyydestä (2011). Hän luo fiktiivisen hahmon, ”tiedostajan”, jota joku voisi olkinukeksikin sanoa. Tiedostaja asettaa itsensä globaaliin todellisuuteen omaa kulttuuriaan halveksien ja vieraita ihaillen, ja hätääntyy, jos hänen sisäistämäänsä tasa-arvon ja heikompien puolesta taistelemisen moraalia loukataan.

Tämä tyyppi mieltää itsensä vapaamieliseksi, mutta hukkuukin konformistisuuteensa, koska ei halua loukata ketään tai horjuttaa omaa maailmankuvaansa.
Tiedostaja rakentaa Hännikäisen mukaan itselleen vastustajan, joka nykyään on ”rasisti”.

Tällaisesta suvaitsevaisesta maahanmuuttoutopistista on kirjoittanut myös Timo Vihavainen kirjassaan Länsimaiden tuho (2009). Hännikäinen kirjaa omaan intellektuellikäsitykseensä monia riippumattoman älykön piirteitä, mutta haluaa omien sanojensa mukaan paremminkin osoittaa, että riippumaton älymystö on Suomessa tällä haavaa liberaalia ja vasemmistolaista, ja konservatiivinen, oikeistolainen älymystö on kadonnut. Samalla hän luo tätä puuttuvaa oikeistoälykön roolia.

Irti ihmis­rakkaudesta

”Humanistille ihminen on kaiken mitta ja ihmiseksi syntyminen suurin kunnia, joka elollista olentoa voi kohdata. Humanisti luo haavekuvan itsestään, omasta hyvyydestään ja lempeydestään, ja ulottaa sen koskemaan koko ihmiskuntaa. Mikään paha ei voi olla lähtöisin ihmisestä, koska ihminen on määritelmällisesti hyvä”, kirjoittaa Tommi Melender esseekirjassaan Kuka nauttii eniten (2010). Hänen esseensä ovat kuin kaunopuheinen hyökkäys tätä harhaista olentoa vastaan.

Hännikäisen ja Melenderin esseiden maailmaa jäsentää hölmön arkkityyppi, joka on saanut kasvonsa suomalaiselta valveutuneelta kaupunkilaiselta, poliittisen puheen ”mokuttajalta” ja ”suvaitsevaistolta”. Melender lisää tähän vielä ”kuluttajan”. Massojen arvottomuus ja ihmisen alhaisuus ovat näiden ajattelijoiden perushavaintoja. Ainoana selviytymiskeinona näyttäytyy länsimainen kulttuuriperinne, ja katse ohjautuu tiukasti taaksepäin.

Melenderin esseitä värittää voimakas edistyskritiikki: ”Siinä missä sankarillinen politiikka uskoo ihmisen hyvyyteen ja kehityskelpoisuuteen, konservatiivinen politiikka myöntää ihmisen raadollisuuden ja alkukantaisuuden.”

Melenderin mukaan tapahumanistit uskovat, että ”ihmiselle kuuluu kaikki, etenkin länsimainen elintaso”. Hän ammentaa ihmisyyden arvon hyvinvointivaltiota vanhemmista kulttuurikerrostumista, kuten 1800-luvun uudistusintoisesta ranskalaisromaanista.

Myös Hännikäisen henkinen tukikohta on perinne. Hän vetoaa siihen samaan tapaan kuin perussuomalaiset ovat nojautuneet perinteiseen suomalaisuuteen. Traditio on kuitenkin uhattuna, koska tiedostajat suhtautuvat vihamielisesti omaan kotimaahansa ja kulttuuriinsa. Siksi Hännikäinen haluaa palauttaa suomalaisen kulttuurin arvon.

Kuitenkin konservatiivisen älymystön herätys on kansainvälistä, aivan kuten monet muutkin ideologiat. Hännikäisen usein mainitsema Theodore Dalrymple tai vaikkapa Paul Johnson ja Roger Scruton edustavat angloamerikkalaisia konservatiivisia virtauksia, jotka painottavat traditiota ja nationalismia. Ne suhtautuvat kapitalismiin kriittisesti ja asettuvat länsimaisen kulttuurin etuvartioon suojelemaan sitä muiden kulttuurien uhalta.

Hännikäinen julistaa perinteekseen koko suomalaisen ja länsimaisen kulttuurin, mutta erottaa siitä kokonaisen liudan anti- tai avantgardetaiteen sekä populaarikulttuurin virtauksia ei-traditioksi.

Siitäkin huolimatta, että taiteellisilla vastaliikkeillä on traditionsa ja ne kuuluvat elimellisesti koko länsimaiseen kulttuuriin. Siinä missä liberaali hylkii kulttuurinsa staattisimpia osia, konservatiivi hylkii kulttuurinsa radikaaleja, edistyksellisiä piirteitä ja riistää niiltä perinteen arvonimen.

Nykyesseistiikka piirtää moralisoivan kuvan hegemonisesta älymystöstä. Hännikäinen on käyttänyt lähteenään konservatiiviälykkö Johnsonin teosta The Intellectuals (1988), jossa kirjoittaja lyttää koko länsimaisen älymystön perinteen sillä perusteella, että arvostetut älyköt, kuten Shelley, Marx ja Brecht, ovat olleet hankalia ihmisiä tai ainakin seksuaalisesti kieroutuneita. Vasta-argumentti perinteistä älykköä kohtaan on yksinkertainen: huono ihminen on huono älykkö.

Vastapuolella on siis joukko näitä hyvään uskovia, jotka turmelevat koko länsimaisen sivilisaation. Tällaisia ryhmiä ovat Melenderin mukaan tapahumanistit, Hännikäisen tiedostajat tai Ilman -teoksen (2008) feministit, aivan kuin perussuomalaisen retoriikan ”mokuttajat”, jotka pakottavat monikulttuurisuuteen.

Olennainen osa esimerkiksi Hännikäisen humanismia vastaan esittämästä kritiikistä kohdistuu positiiviseen ihmiskäsitykseen. Hänen mukaansa ihminen ei ole perustavasti hyvä, vaan ihmisessä on motivoimatonta pahuutta. Humanismi tarkoittaakin ihmiskäsitystä, jossa pahuus on vain hyvän ihmisen toimintahäiriö.

Kuitenkin ihmisen pohjimmaisesta luonteesta keskusteleminen on oikeastaan humanismin sisäistä keskustelua. Hyvyyden ja pahuuden eri painotukset sisältyvät perinteeseen jo. Vastapuolen yksinkertaistaminen on tyypillinen osa nykyistä keskusteluilmapiiriä, josta esseistit ovat kuitenkin pyrkineet sanoutumaan irti.

Ähäkutti, se oli fiktiota!

Esseen kirjoittajat pahastuvat herkästi, jos heidän kaunokirjallisuutensa sekoitetaan mielipidekirjallisuuteen. Hännikäinen ja Melender ottavat kantaa tänä keväänä ilmestyvän yhteisen esseekirjansa esittelytekstissä: he eivät halua herättää keskustelua vaan ajatuksia.

Arkkityyppien keskustelusta tulee herkästi arvattavaa, kuten Hännikäinen toteaa haastattelussaan Hommaforumilla: ”tv:n ja radion keskusteluohjelmat ovat lähinnä vuorosanojen latelemista: Muutamasta repliikistä tunnistaa heti, että tuo keskustelija on vasemmistolainen, tuo taas oikeistolainen ja niin edelleen. Lopulta kaikki ovat tyytyväisiä, kun asiasta on keskusteltu, mutta todellisuudessa informaatio ei juuri ole vaihtunut eivätkä maailmankuvat avartuneet”.

Esseen lajiin kuuluu voimakas autofiktiivisyys eli tekijän minän voimakas läsnäolo tekstissä. Ajankohtaisiin aiheisiin tarttuva, yhteiskunnallista keskustelua käynnistelevä ja perustaltaan argumentoiva esseetyyppi on täysveristä mielipidekirjallisuutta. Sen ajatuksia nostattava arvo ylittää sen esteettisen arvon, joka nojautuu esseissä puhuvaan minään.

Uuden esseekirjallisuuden piirissä halutaan pitäytyä postmodernin ”tekijän kuoleman” vaikutuksen alla. Teksti elää tekijästään riippumatta, eikä tämän tarvitse vastata siitä. Samaan aikaan esimerkiksi romaanitaide etsii fiktiivisen eskapismin vastapainoksi uutta kosketusta todellisuuteen juuri esseen elävästä yhteydestä maailmaan.

Tampereella helmikuussa 2012 pidetyssä Elävän kirjallisuuden festivaalin paneelikeskustelussa esseisti Jaana Seppänen esitti ajatuksen ”kokeilevasta mielipiteestä”, jonka voi heittää ilmaan ja katsoa mitä tapahtuu. Ajatus on kiinnostava, mutta niin laajalti käytössä suomalaisessa keskustelukulttuurissa, ettei siinä ole mitään erityisen taiteellista. Netti tuntee trollit kokeellisten mielipiteiden esittäjinä.

Fiktiivisyys on keino tuoda esseeseen potkua, nautittavuutta, samastuttavuutta ja tunnetta, mutta sen varjolla voi myös painaa omat mielipiteensä villaisella, kun kriitikot ja intomieliset keskustelijat kiinnostuvat niistä. Esimerkiksi Hännikäinen korostaa esseidensä kaunokirjallisia puolia yli niissä esitettyjen väitteiden.

Väitteiden nojassa etenevän esseen tekijä siis viestittää yleisölleen: minä sanon fiktiomaailmassani mitä haluan, ja sinun on hyväksyttävä se ja ihailtava tyyliäni. Tuhmat lukijat eivät ole allekirjoittaneet tällaista lukusopimusta, ja siksi kai toisinaan kuuleekin, että Suomessa ei vielä osata lukea uutta esseetä.

Ehkä meiltä vielä puuttuu sellainen esseekirja, joka opettaisi lukemaan itseään ja vapauttaisi tekijänsä valittelemasta lukijoidensa typeryyttä ja kulttuurinsa kypsymättömyyttä.

Timo Hännikäisen & Tommi Melenderin yhteinen teos Liberalismin petos (WSOY) ilmestyy kustantajan ennakkotiedon mukaan huhtikuussa.

Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä. Savukeidas 2011.

Tommi Melender: Kuka nauttii eniten. Savukeidas 2010.

Timo Hännikäisen blogi Marginalia.

Tommi Melenderin blogi Antiaikalainen.

Maaria Pääjärvi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *