Ad Fiction – mainosten sota

Mikä yhdistää pikaruokaketjua, saksalaisia vasemmistoradikaaliterroristeja & italialaisia trendikledjuja?

Logorama-lyhytelokuvassa on kaikki Hollywood-toimintapläjäyksen ainekset: vauhdikas takaa-ajo, ammuskelua, panttivankidraama, villieläimet valtaavat kaupungin ja vedenpaisumus iskee. Valtavirrasta se kuitenkin poikkeaa sillä, että tuotesijoittelusta ei ole sovittu yritysten kanssa. Kaikki eivät välttämättä ole tästä tyytyväisiä.

Ranskalainen lyhytfilmi koostuu pelkistä logoista, eikä elokuvan takana oleva ranskalainen taiteilijakollektiivi H5 ole kysellyt lupia niiden käyttöön. Ja vaikka olisikin kysynyt, se ei varmastikaan olisi lupia saanut. Yli 2 500 logosta kasattu viisitoistaminuuttinen esittää brändien maailman tavalla, joka tuskin on mainostajien etujen mukainen.

Ensikatsomalla animaation brändimaailma tuntuu absurdilta. Kuitenkin kun käyn pienellä kävelyllä kotikaupunkini kaduilla, ymmärrän elokuvan viestin: myös nykyaikainen katukuva muodostuu lähinnä mainoksista.  Logorama kuvaa länsimaista yhteiskuntaa. Sen lisäksi se piirtää ankaran kuvan elokuvien tulevaisuudesta tai nykyisyydestä. Tuotesijoittelu ja markkinointiyhteistyö muodostavat jatkuvasti isomman siivun tuotantoyhtiöiden kassavirrasta.

Logoihin, liikemerkkeihin ja maskotteihin on kasattu rutkasti arvosisältöä, ja Logorama käyttää tätä hyväkseen. Tarantinolaisen dialogin vauhdittama lyhytfilmi ratsastaa piilomerkityksillä. Toisinaan se kääntää odotukset päälaelleen.

Bensa-aseman löpöpumput ovat tietenkin muotimaailmasta tuttuja Diesel-logoja. Asemaa koristavat puut ovat luonnollisesti Wunderbaumeja. Eläintarhassa pesuainepurkkien kyljistä tuttu kalju ja kultaisella korvarenkaalla varustettu super-gay Mr. Proper esittelee ranskalaisia Lacoste-krokotiileja ja Linux-pingviinejä.

Kaikuja Heath Ledgeristä elämänsä roolissa Batman-elokuvan Jokerina luo seikkailun pahis, Ronald McDonald -pelle. Hymyilevä murhamies luo kontrastia. Hyvinkin perverssiä mielihyvää tuottaa kohtaus, jossa Ronald McDonald päästelee rööki huulessa menemään konepistoolilla, joka on Punaisen armeijakunnan RAF:n MP5-konepistoolin ja punatähden yhdistävä logo. 

Donitseja syövien poliisien perikuvat – Michelin-ukot – kohtaavat 007-pistoolit tanassa tämän amerikkalaisen markkinointi-ikonin ja saksalaisen radikaalivasemmistolaisen terroristijärjestön yhteenliittymän.

Jos taivaassa lymyilee joku metafyysinen entiteetti, joka ohjaa meitä ja joka määrää kaikesta olevasta, niin jotain riemua veijari varmasti saa siitä, että tämä hyökkäys brändien kimppuun palkittiin Oscarilla, Hollywoodin brändinrakennuspalkinto numero ykkösellä. Jo aiemmin teos palkittiin parhaana lyhytfilminä Cannes’ssa kovin sopivasti nimetyllä Prix Kodak -palkinnolla.

Tämä tunnustuksen ja kohtalon ironia tuo mieleen pätkän myöskin ranskalaisen Frédéric Beigbederin mainiosta kirjasta 24.99 euroa sekä Jan Kounenin kirjan pohjalta ohjaamasta elokuvasta 99 frangia. Markkinointimaailmaa parjaavassa merkkiteoksessa mainosmiehet päättävät tehdä äärimmäisen vastamainoksen. 

Työpäivän jälkeen kuvauspaikalla salaa kuvatun ja televisioon salakuljetetun parodiamainoksen piti nolata kusipäinen mainostaja lopullisesti. Luonnollisestikin mainosmaailma rakastui solvaukseen, ja sen tekijöille huudettiin välittömästi palkintoja sekä taivaan mannaa. Piikki osuu vääjäämättä myös Voiman juuri Salli-palkinnolla palkitun vastamainostyöryhmän nilkkaan.

Samoin kun Beigbedder on työskennellyt mainostoimistossa ja Kounen on ohjannut mainosvideoita, myös H5-kollektiivin jäsenet tuntevat skenen. He ovat tehneet korkean profiilin mainosvideoita muiden muassa Arevalle, Citroënille, Cartierille ja Louis Vuittonille.

Vaikka Logorama on ranskalaisen työryhmän aikaansaannos, sijoittuu se elokuvista ja tv-sarjoista tuttuun Los Angelesiin. Yhdysvaltalainen viitekehys – ja Yhdysvaltojen asema maailman logo-päämajana – huolehtii siitä, että eurooppalaisesta katsontakulmasta hieman vieraammatkin logot puolustavat paikkaansa. Monet ohi vilahtavat logot ovat tuttuja ainoastaan elävistä kuvista ja lomamatkoilta.

Logojen intertekstuaalinen sekamelska on loputon aarreaitta. Kun Ronald väistää talon katolta putoavaa Enron-logoa ja tokaisee ”Losers”, viitataan tietenkin sähkömarkkinoilla spekuloineen firman lähes raamatulliset mittasuhteet saavuttaneeseen konkurssiin. Halpahalli K-Martin logoa väistäessä pelle huutaa ”White trash!”

Kinder-yllätyksiä pursuva lyhäri paranee joka katsomakerralla. Pieniä yksityiskohtia on ripoteltu joka puolelle, eikä kaikkia voi huomata yhdellä kerralla: sillan jalkaan bommattu Stüssy-logo, parkkipaikan muuriin liisteröity Obey-juliste, ja lista jatkuu.

Oi sitä riemua ja iloa, kun löytää vielä kymmenennelläkin katsomiskerralla uusia logoja ja vitsejä. Se herättää myös hiipivän kauhun tunteen. Kuinka indoktrinoitu kriittinen kuluttajakin (minä mukaanlukien) voi olla?

Filmin loppuhuipennuksen visio tulevasta romahduksesta voi olla hieman liioitteleva, mutta myös osuva. Onko Logorama lopulta yliampuva kuvatessaan länsimaista yhteiskuntaa, kun se esittää varttitunnissa reilut 2 500 logoa? Määrä tuntuu paljolta.

Adbustersin perustaja Kalle Lasn esitti jo kymmenisen vuotta sitten, että yhdysvaltalainen kuluttaja altistuu päivittäin jopa 3 000 mainokselle. Sittemmin kaupallisten viestien määrä ei ole ainakaan laskenut, ja suomalaisetkin tulevat kovaa vauhtia perässä.  

Helsingissä kaupunginisät juonivat yhdessä mainostilaa vuokraavien yhtiöiden kanssa jatkuvasti uusia paikkoja ja tapoja tyrkyttää kaupallista propagandaa. HSL:n metroissa ja raitiovaunuissa esiteltiin juuri uudet näyttötaulut, joissa mainosvideot pyörivät luupilla.

Me elämme Logoramassa.

Horror, horror!

François Alaux, Herve de Crecy, Ludovic Houplain: Logorama. 

www.logorama-themovie.com

Jari Tamminen

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu