Ääniä seinän takaa

Ei-musiikkia sämpläävä Ovro matkailee hämärissä äänimaisemissa.

”Kaikki alkoi siitä, kun pari ystävääni ircissä kiusasi minua liittymään suunnittelemaansa bändiin. He eivät suostuneet uskomaan, että en osaa tehdä musiikkia, ja minun piti näyttää heille, etten todella osaa mitään.”

Näin turkulainen Satu Karhumaa kuvailee ensiaskeliaan indien laitamilla. Toinen Karhumaata kiusanneista ystävistä sattui olemaan levy-yhtiö Some Place Elsen omistaja Niko Sirkiä, joka päättikin julkaista Karhumaan tuotoksen levynä. Huhtikuussa 2003 ilmestynyt Malice in Underland on kavereille tehty taidottomuuden todistus, ja koska se epäonnistui, myös alku taiteilijalle nimeltä Ovro.

Minkäänlaista musiikillista koulutustaustaa Karhumaalla ei ole. “Soitin kolmannella luokalla viulua, mutta minut potkittiin soittoryhmästä ulos”, Karhumaa muistelee hymyssä suin. Kouluttamattomuus toi hänelle vapauden tehdä musiikkia ilman ennakkoajatuksia siitä mitä pitäisi syntyä.

Kuvatakseen omaa tilaansa musiikkimaailmassa hän lainaa samaisen Sirkiän sanoja aiemmasta haastattelusta: “mannaa pienelle porukalle”. Lehtileike roikkuu levy-yhtiön seinällä.

Tyylilajiksi Karhumaa kelpuuttaa dark ambientin, ainakin kuvaamaan uusinta levyään. “En yleensä lokeroi itseäni mihinkään. Ajattelen, että antaa muiden selittää.”

Malice in Underland -levyn jälkeen Ovron seuraava julkaisu oli Live in Placard #7, joka on livetaltiointi ja split-albumi saman alan artistin Niko Skorpion kanssa. Viime syksynä ilmestyi Gegendurchgangenzeit. Nyt Ovrolla on työn alla Mosaick the Serpent/Vipera Aurea -niminen kaksois-ep, jota hän on työstänyt jo pitkään. Sen pitäisi valmistua tämän kevään aikana.

“Minä itse olen tärkein soittimineni. Ääniä on venytetty ja vanutettu useiden prosessien läpi. Gegendurchgangenzeit-levyllä olevat kirkonkellot on tehty hengitykseni äänistä. Olisihan oikeiden kirkonkellojen nauhoittaminen ehkä ollut helpompaa, mutta se ei olisi ollut sama asia”, Karhumaa hymähtää.

Gegendurchgangenzeit on Karhumaan mukaan suunnittelematon levy. Hänen tarkoituksenaan oli tehdä siitä vain yksi kopio ja antaa levy lahjaksi ystävälle. Hän soitti levyn yksin levy-yhtiön tiloissa, yhteen putkeen.

“Se ei lakannut soimasta päässäni ennen kuin sain sen julkaistua. Se on livekeikka ei kenellekään”, Karhumaa kertoo.

Mainittava on, että Voiman päätoimittajalle tuli paha olo, kun hän kuunteli levyä bussimatkalla. Tarina naurattaa levy-yhtiön sohvalle käpertynyttä Karhumaata. “Ihmiset kertovat mielenkiintoisista mielikuvista, joita levystä on syntynyt. Osalle siitä on tullut vainoharhainen olo. Jotkut ovat nähneet levyn kuuntelun jälkeen mielenkiintoisia unia.”

Levyn sisäkansi opastaa kuulijaa kokeilemaan eri äänenvoimakkuuksia erilaisten tunnetilojen tavoittamiseksi. Turkulaisen Kuolleen musiikin yhdistyksen arviossa John Björkman kirjoittaa: “havaitsin levyn olevan aivan parhaimmillaan viereisestä huoneesta kuultuna”. Karhumaa huomauttaa, että hän pitää matalista bassotaajuuksista, joita ei välttämättä kuule, vaan tuntee.

“Minun mielikuvanani oli, että Gegendurchgangenzeit on musiikkia saksalaisesta mustavalkoisesta mykkäelokuvasta, siksi kappaleiden nimet ovat saksaksi. Nimet ovat väliotsikkoja, tekstikylttejä elokuvan keskeltä. Oikeastaan levyllä ei ole kappaleita. Se on soitettu putkeen, ja olen jälkikäteen katsonut, että suurin piirtein tuosta voisi vaihtaa kappaletta. Nimet ovat minun matkaraporttini, ne kertovat maisemasta”, Karhumaa kuvailee ja kertoo, että lähtökohtana hänellä oli vain tietty ääni- ja efektivalikoima.

Saksasta englanniksi kääntävä tietokoneohjelma ei pysy perässä Ovron ajatuksissa, tai ainakaan käännöksistä ei saa sen enempää tolkkua kuin ruostuneella koulusaksalla.

“Levyn nimi on vielä tuollainen väännös. Se ei ole aitoa saksaa, niin kuin kaikki saksaa puhuvat minulle jaksavat huomauttaa”, Karhumaa huokaa. Hän kääntää nimen ‘vastoinläpikäymisaika’ ja sanoo, että kuulijat voivat kukin tulkita sitä ja kappaleiden nimiä omien näkemyksiensä mukaan.

Some Place Else levy-yhtiön tila hieman Turun keskustan ulkopuolella koostuu levykaupasta ja studiotilasta. Some Place Elsen slogan on ”Oudomman musiikin levykauppa”. Karhumaa on mukana levy-yhtiön muussa toiminnassa, hän kuuntelee esimerkiksi yhtiöön tulleita demolevyjä. Hän on myös mukana muissa musiikillisissa projekteissa, joita puuhataan Some Place Elsen suojissa.

Studiotilaa kaunistaa kaarevajalkainen puupöytä.

“Joku oli heittänyt sen roskiin Placard # 8 -festarin keikkapaikan lähellä, otin sen sieltä mukaani. Vähän reppana on keikkana, karvalankamatto siinä alla tukee sitä. Meillä oli siellä Haeritici 7o74:n hyvä keikka ja sitten löytyi vielä hieno pöytä”, Karhumaa iloitsee.

Seinän takaa kuuluu naurua, johon Karhumaa toteaa, että hieroja sai nauravaisen asiakkaan. Katua pitkin huristaa rekkoja, eikä tilassa oikein päivisin pysty äänittämään.

“Istun täällä välillä kuulokkeet päässä omassa rauhassa. Täällä pystyy myös testaamaan kappaleita hyvin täysillä volyymeilla. Kerran kesken testauksen huomasin, että nyt kuuluu kyllä jotain asiaankuulumatonta. Tajusin, että postilaatikon kansi väpätti matalien taajuuksien tahdissa”, Karhumaa kertoo.

Satu Karhumaan mukaan Ovron valitseminen taiteilijanimeksi oli hetken oivallus.

“Nimi johtaa ajatukset Ouroborokseen, joka kuvaa ikuista kiertokulkua. Kaikki ruokkii kaikkea”, Karhumaa toteaa. Myyttinen Ouroboros on käärme, joka syö omaa häntäänsä, se on ikuisuuden symboli. Nimen valinnan jälkeen Karhumaa löysi Owens Valley Radio Observatoryn verkkosivut, he lyhentävät nimensä myös Ovroksi.

“Owens Valley Radio Observatory kuuntelee ja tutkii alkuräjähdyksen kaikuja avaruudesta. Minusta se oli oikein sopivaa”, Karhumaa hymyilee.

Maaliskuussa Ovro esiintyi Noisy Women -festarilla Pietarissa ja Moskovassa. Muuten hän on keikkaillut Turun lisäksi Helsingissä ja Tampereella.

“Onhan nämä piirit todella pienet. Ei Suomessa voi joka ilta järjestää tämän alan tapahtumia. Paljon on jo tarjolla”, Karhumaa toteaa.

Livekeikoilla Ovro soittaa tietokoneelta valmiita sämplejä efektilaitteiden läpi.

“Viime keikoilla lavalla on ollut miesvokalisti, joka soittaa myös bassoa, kun omat kädet eivät riitä. Jos äänet haluaisi tuottaa lavalla pitäisi olla lisäksi ainakin kaksi kosketinsoittajaa ja kuoro. Eihän sellaista pystyisi treenaamaan. Eikä kukaan varmaan jaksaisikaan, kun minä ohjaisin kaikkea niin vahvasti”, Karhumaa selittää.

“Joidenkin keikkojen jälkeen joku kuulija on kysynyt, että soitinko omaa materiaalia. Joskus tekisi mieli vastata, että ei, oikea Ovro on 50-vuotias kaljamahainen, kalju mies. Me vaan ajateltiin, että minua olisi kivempi katsoa bändin keulakuvana”, Karhumaa nauraa.

Hannele Huhtala

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu