Ääniä joita ei kuule

Pääkirjoitus: Tuntuu, että poliitikoille kansalaiset ovat rusakoita ja pöllöjä.

Jokunen kevät sitten katselin ikkunasta ulos pellolle. Siellä juosta jolkotti isohko otus ontuen toista jalkaansa. Ensin ajattelin että se on koira, sitten kettu. Menin ulos ja eläin pysähtyi. Se oli iso ja vanha rusakko. Rusakko katsoi minuun ja minä katsoin rusakkoa. Rusakko lähti liikkeelle, tuli portille ja katsoi jälleen minuun. Minä katsoin rusakkoon. Sitten se tuli luokseni hitaasti. En liikahtanutkaan. Rusakko kiersi minut ympäri, pysähtyi ja katseli vähän aikaa pellolle. Sitten lähti portista ulos takaisin pellolle.

Olin ihmeissäni. Mietin, mitä tapahtui. Miksi se tuli luokseni? Oliko sillä jokin viesti?

Outo kohtaaminen sattui myös viime kevättalvella. Katsoin televisiota, kun minulle tuli sellainen olo, että ulos meneminen tekisi hyvää. Avasin oven ja välittömästi tuli sellainen tunne, että joku tuijottaa. Pimeässä yössä ei näy ensin mitään. Sitten katson puuhun. Pöllö istuu puussa ja katsoo minua suoraan. Aika pysähtyy ja tuijotamme toisiamme. Tiedän, että jos liikahdan se lähtee. Haluan venyttää hetkeä. Selkeyden ja rauhallisuuden tunne valtaa minut. On kuin pöllö yrittäisi sanoa jotain. Sitten otan askeleen kohti pöllöä, se avaa siipensä ja sukeltaa yön hämyyn.

Kirjailija Hanna Hauru kirjoittaa kirjassaan Utopia pohjoissuomalaisesta pienestä kylästä, joka elää todellisuudessa, jota määrittelevät läheiset ja vähäiset ihmissuhteet, marjojen kerääminen ja ryyppääminen. Moni meistä suomea puhuvista tunnistaa tämän maailman, vaikka siinä ei olisi elänytkään.

Haurun teoksessa poro yrittää kertoa päähenkilölle toisesta todellisuudesta, josta päähenkilö ei haluaisi kuulla sanaakaan.

”Mitä jos kuitenkin lähtisit minun mukaani? Minä näyttäisin sinulle maailmaa”, se jatkaa ehdotteluaan. Mutta en minä voi mihinkään lähteä.

Minulla ei ole mitään käsitystä ulkomaailmasta, koska olen elänyt koko elämäni suojattua ja rauhallista elämää tässä kylässä, jota ei enää ole. Minä en uskalla.

Politiikka on erikoinen yhdistelmä kuuntelemista ja sanomista, ilmiöiden tunnistamista ja ihmisten viekoittelua järjellä tai tunteella, lupauksilla uudesta tai vanhasta. Tuntuu, että poliitikoille kansalaiset ovat rusakoita ja pöllöjä. Ne pyörivät ympärillä ja tuijottavat ja yrittävät kenties puhuakin, mutta niiden kieltä ei vain ymmärrä.

Suoraa valtaa kansalaisille ei haluta antaa. Pikemminkin viimeinenkin varmuus on otettava pois, kuten oikeusministeri Tuija Braxin (vihr.) ajama sähköinen äänestysprojekti uhkaa tehdä (katso sivu 41).

Jos kansalaisen äänestä ei jää jäljelle mitään muuta kuin digitaalinen tietue, on koko demokratian idea todella heikoilla.

Politiikassa ääni on pohjimmiltaan äärimmäisen konkreettinen käsite. Käsinkosketeltavissa oleva äänilippu vastaa suusta lähtevää äännähdystä, joka edustaa äänestäjän kantaa.

Jos usko poliittiseen ääneen häviää, loppuu myös politiikka ja koko homman voi ulkoistaa yrityksille ja virkamiehille ilman mitään teeskentelyä äänestämisen merkityksestä.

Silloin kansalaisen on parasta juosta pellolle muiden rusakoiden, pöllöjen ja porojen luo.

Kimmo Jylhämö

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu